maanantai 27. helmikuuta 2017

Ola o meu blog!


Kirjoitin loppuvuodesta Pielisjokiseutuun kolumnin, missä korjasin käsityksiä Suomesta kylmänä talvimaana. Siellähän ollaan koko ajan kesäolosuhteissa, ympäri vuoden. Talossa on lämmintä yli 20 astetta, liikutaan autolla, joka on ollut lämpimässä tallissa ja ennen ajoa päällä on ollut sisätilalämmitin. Ajetaan suurin piirtein kaupan rappusten eteen ja jo eteisestä lähtien ollaan taas kesäisissä olosuhteissa. Mikä se sellainen kylmä oikein on?

Täällä lämpimäksi oletetussa eteläisessä Euroopassa se kylmä on, jonka joutuu myös kokemaan. Puolet vuodesta voi olla alimmillaan vain kymmenen astetta lämmintä, mutta se sama ulkolämpötila on myös sisällä ja varsinaista kiinteää lämmitystä harakoille lämmittävän takan lisäksi ei ole. Siihen kun lisätään vielä lähes jatkuvan sateen vaikutukset, niin en ainakaan käytä minkäänlaisena tekosyynä tänne muutolleni lämpimään hakeutumista. Enhän minä edes pidä kuumuudesta, en ole koskaan ollut niin sanotusti aurinkorannalla, joten kesästä voi tulla vaikea. Ehkä joudun viettämään aika paljon siestaa.

Minä olen viihtynyt täällä hyvin. En ole tarvinnut kyseenalaistaa tekoani, tämä oli hyvä liike, vaikka totta kai tähän liittyi myös tiettyjä uhrauksia ja tällä oli tiettyjä seurauksia. Sellaista elämä on. Minä katson eteenpäin ja nautin niistä uusista asioista, joita elämä tuo ja vaatii minulta. En usko että ne vanhat asiat häviävät minnekään, ne ovat edelleen, mutta hieman eri muodossa tai hieman kauempana ainakin.

Yksi uusi ja mieluinen haaste on portugalinkielen opiskelu. Toisaiseksi teen sitä omin päin, mutta tiedossa olisi myös yksityisopettaja, jolta tunteja voisi ottaa vaikka heti. Hän alkaa opettaa kieltä elokuussa ryhmälle, alueen uusille asukkaille, sinne pitää mennä mukaan. Täällä on ilmeisesti aika paljon englantilaisia. Yhtenä päivänä 40 minuuttia autokaupoille käveltyäni kävin pubissa kahvilla ja ajattelin, että minne ihmeen keskelle Coronation Street’iä minä olen oikein joutunut. Teki mieli sanoa se ääneen, mutta yksi kavereista näytti ja kuulosti niin paljon suoraan Lontoon alamaailmasta maanpakoon karanneelta, etten viitsinyt, jos vitsi olisi mennyt vaikka ohi.

Asukkaita Vila Nova de Poiaresissa lienee noin 8000 ja täällä näyttää olevan hyvät peruspalvelut. Alueen tiedossani olevasta kolmesta ruokakaupasta ylivoimaisesti paras InterMarche on juuri sillä laidalla kylää, josta on vain kolme ja puoli kilometriä taloon, jossa asun, nykyisessä kodissani. Tina, asunnon omistaja kysyi äskettäisen täällä käyntinsä jälkeen, että onko tämä nyt koti. Vastasin, että jos sallit ilmaisun, niin on eikä muutakaan ole. Kaipaan kotiini tietysti kirjojani ja soittimiani, mutta juuri sen takia täällä saa jotain aikaiseksi, kun ei ole noita muita kiusauksia ja häiriötekijöitä toistaiseksi läsnä. Nyt on kaikki aika valjastettu talon töille, kirjoittamiselle, kielenopiskelulle ja välttämättömille kaupassa käynneille.

Ruokakaupan lisäksi rautakauppa on keskeisessä roolissa. Jos haluaa vaihtelua kauppakuvioihinsa, niin noin 20 kilometrin päässä, jälleen juuri ”etummaisella” reunalla maan kolmanneksi suurinta kaupunkia Coimbraa on kaksi hyvin oleellista kauppaa. Toisesta saa kodinkoneet, erikoisemmatkin ruuat, kirjat, ja kaiken sekatavarankin, sekä voi valita lounaspaikkansa kymmenestä laadukkaasta paikasta. Toisen ison kaupan voisi nimetä ilmeisesti maatalous- ja rautakaupaksi, sillä sieltä saa tarvittavat laitteet, työkalut ja materiaalit.  

Vila Nova de Poiaresissa on hyvä kirjasto / kulttuuritalo, puhelin- ja nettipalveluja tarjoava liike, pari ns. Kiinakauppaa ja muita erikoisliikkeitä, pesula, monia kahviloita, pubeja ja lounaspaikkoja, ja kunnalliset palvelut, joiden byrokraattiset kuviot vieraalla kielellä ovat välillä jopa koomisia. Seurasin vierestä kuinka Tina yritti vaihtaa edellisen, jo kuolleen omistajan suoraveloituksena mennyttä vesilaskua omalle nimelleen ja tililleen... Sähkön tarpeen lisääminen onnistui onneksi kädenkäänteessä, että voi olla vedenlämmitin ja lämpöpatteri yhtä aikaa päällä, mutta putkimiestä ei ole saatu kiinni sen jälkeen, kun hän ”mais ou menos xxx euros” tarjouksensa jätti. On kuulemma kiireinen mies, kertoi kylän baarin/kahvilan pitäjä, kun kävin ”esittäytymässä".

Yksi pienen pieni sinnikäs vesivuoto muoviputkessä lattian rajassa laattojen reunassa aiheuttaa koko järjestelmän uusimisen uudenaikaisempiin vesiputkiin. Jos ei halua jatkuvasti kuivata lattiaa, on vedentulo pidettävä pääsääntöisesti suljettuna. Näin sadekaudella se ei ole ongelma, mutta pian se voi olla.  Kyselin samalla muitakin hyödyllisiä tietoja vähän siitä sun tästä. Tapasin myös kylässä jo kymmenen vuotta asuneet hollantilaiset. Toiseksi lähin naapurini on muuttanut englannista. 

Maisemaan täällä on mahdoton kyllästyä. Sitä aukeaa noin 160 astetta edessä aukeavan laakson takana oleville vuorille päin ja vuoren rinteille ripoteltuna on pieniä kyliä ja vuorten laella pyörivät tuulimyllyt. Alhaalla laaksossa on kivisiä omakotitaloja pelto- ja metsätilkkujen lomassa. Omilla kulmilla kadun alapuolella olevien talojen harjat ovat maksimissaan kadun yläpuolella olevan talojen ikkunoiden tasalla. Näin jokaisesta talosta näkyy esteettä sama vuoristomaisema. Kätevää. Meidän talossa on keskimääräistä suurempi tontti ja yläpuolella oleva naapuri talo on noin 50 metrin päässä jyrkähkössä ylämäessä ja kukkulan lakea reunustavalla metsätaustalla.

Kadut ovat hyvin kapeita ja mutkaisia. Autot on pysäköity mikä minnekin muurien ja seinien viereen, mutta kyllä niistä peilejä hipoen pääse roska-autokin ohi. Koiria on melkein joka talossa ja joinain yönä vuoropuhelu niiden kesken voi jatkua läpi yön. Ne myös juoksentelevat usein vapaana ja muutama niistä on oppinut kakkimaan meidän portille sillä aikaa kun tässä ei ole asunut ketään.  Suunnittelin niille kylttiä laitettavaksi 20 cm korkeudelle maasta: ”Caros cäes, nao fazeis caca aqui na porta, por favor”

Coimbran lisäksi läheinen Penacovan kaupunki on erityinen nähtävyys. Varsinkin niiden välinen maisematie Mondego joen varrella sen pohjoispuolella. Tie numero 110, jos täällä päin liikutte. Sille tielle aion viedä myös kaikki vieraani tahtoivatpa he sitä tai eivät J

Ja mitäs sille kirjoittamiselleni kuuluu? Kiitos hyvää, varsinkin novelleja on syntynyt tasaiseen tahtiin ja sanoisin, että oman sensuurini läpi menevät. Tällä kertaa aion jättää erotiikan, kiroilut ja tylyt tarinat vähemmälle ja kirjoittaa positiivisempia tarinoita, mutta samalla niukan lakonisella ilmaisulla. Tämä on ainakin suunnitelma ja ajatus, totuushan voi olla ihan toisenlainen. Näillä ei ole vielä edes kiire, kirjoitan  ne painokuntoon vasta loppusyksyksi.

Kesäkuun lopussa on tarkoitus tarjota kustantajalle painovalmis kokoelma omaa aforismituotantoa. Olen kirjoitellut niitä noin vuodesta 1990 lähtien. Toki niitä ajatusten kiteytyksiä oli syntynyt aiemminkin, koska aforismit ovat kuitenkin vähintäänkin jo vuosikymmeniä kirjoittamieni laulujen näsäviisaita serkkuja. Tarjosin aforismejani kustantajalle jo 90-luvun alussa, mutta silloin sanottiin, ettei tuntemattomalta tekijältä näitä julkaista, ja muutenkaan niitä ei juuri julkaistu, ja lisäksi julkaisupolitiikka on muuttunut täysin noista päivistä. Kaiketi sekä huonommaksi että paremmaksi. Toisaalta se on kaventunut, toisaalta tuonut pienkustantajien kautta mahdollisuudet laajemmalle.

Olen viljellyt, Oscar Wilden tapaan, aforismejani omissa näytelmissäni siitä saakka, kun niitä on julkisesti vuodesta 1991 lähtien esitetty. Olen heittänyt niitä mausteeksi moneen paikkaan ja siteerannut usein itseäni keskustellessani muiden kanssa, joten on aika tuoda ne kootusti julkisuuteen. Mutta ne mitä on valmiina ei itselle vielä riitä, niitä pitää kirjoittaa lisää ja vanhoja pitää hioa ja karsia. Mutta hyvää maailmaa ja ihmistä kommentoivaa ja kantaa ottavaa tavaraa on tulossa. Jos pidätte Stanislaw Jerzy Lecin tai Samuli Parosen tyylista sekä mainitun Oscan Wilden tyylistä, niin sitten viihdytte minunkin parissani. 

Vielä sellainen yleisluontoinen tiedotus ystävilleni ja tutuilleni sekä muille asiallisille soittajille, että vastailen Suomi-kännykkääni hyvin satunnaisesti jos ollenkaan. Se ei kulje aina edes mukanani ja syynä on se, että numeroiden siirto ja synkronointi vanhasta kännystä uuteen epäonnistui, enkä nyt tiedä muka minulle milloinkin soittaa. Lähes poikkeuksetta vastaamani puhelut ovat olleet jonkin tuotteen myyntiä, joten siinä sitten menee lapsetkin pesuveden mukana, koska en halua. ns. rahattomaan elämään turhaa lisälaskua.

Tahdon siis sanoa, että jos on soitettavaa asiaa, viestikää ensin oma nimellänne, niin tallennan sen. Portugalin numerooni vastaan aina ja se on...  Kaverit löytävät sen fb-sivulta, lisätkää eteen maansuuntanumero, se ei jostain syystä siihen tallentunut.
Kuukausi on täällä mukavasti hurahtanut.

Iloa ja energiaa!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Tapahtuipa tammikuussa 2017


Vuosi 2017 alkoi vauhdikkaasti. Jo 3. tammikuuta onnistuin myymään Suomen ensimmäisen ympäristörikoksen maisemassa olevan taloni (Sarvinkijärven lasku vuonna 1743). Vaikka aika on ankeaa ja kauppa kankeaa (Pelleen palaan vielä), niin kaupat syntyivät, koska noudatin uskollisesti aina noudattamaani ohjetta: ”osta kalliilla, myy halvalla, varma kauppa”.

Oleellisinta tässä on, että ensimmäistä kertaa melkein kahteenkymmeneen vuoteen olen taas velaton mies! Olen tainnut nelosen matikallani kuitenkin pelata korttini melko hyvin, vaikka viimeiseen reiluun  kymmeneen vuoteen - sen jälkeen kun minut erotettiin Suomalaisesta kirjakaupasta Helsingin Aleksilla runon takia vuonna 2005 - olen ollut vakituisemmin töissä vain kahtena ja puolena kesänä kesätoimittajana sekä tehnyt yhden 10 kk toimittajan tuurauksen.

Salaisuus piilee ja piili ajoituksessa ja kahden lainan taktiikassa, visakortin ja jatkuvan kultaluoton. Sen puljautumisen tein näin: siirsin 300 rahaa kultaluotolta tyhjälle tililleni ja lyhensin sieltä 300 eurolla lähes aina tapissaan ollutta visalaskua. Näin minulla oli taas varaa elää kuukausi velaksi ja maksaa ehkä pari laskuakin. Jos raha ei niihin riittänyt, sovin aina uuden mahdollisen maksuajan. Niillä muilla satunnaisilla tuloilla, esimerkiksi kirjoituspalkkioilla tai sovitellulla päivärahalla maksoin muita rutiinilaskujani ja lyhensin taas lähes aina muutaman tonnin kattoaan hipovaa kultaluottoa niin, että siellä oli taas pelivaraa maksaa seuraavan kuukauden visalasku jne.

Käytännössä pyöritin keskimäärin tonnin kuukausituloilla noin viidentonnin kuukausittaista velkatalouttani reilut 10 vuotta. Viimeiset neljä ja puoli vuotta tässä oli lisäpainona vielä asuntovelka, mutta sen lyhennyksen olin mitoittanut samaksi, mitä olisin joutunut maksamaan minimissään vuokraakin. Ei tälläinen kituuttaminen aina helppoa ollut mutta nyt olen siitä vapaa ja olen myös siitä kultaluotostani luopunut, jonka otin alun perin jo vuonna 1998 Juukaan Divari Don Quijoten perustamista varten.

Kävelin siis 3. tammikuuta ulos pankista velattomana ja talottomanankin, mutta siihen minä olin neuvotellut asumisoikeuden 31.1. saakka. Samalle päivälle olin jo ennen talokauppaa ostanut yhdensuuntaisen lentolipun Portugaliin. Oloni oli niin kevytsiipinen, että menin pistäytymään Botanialla. Siellä Kirjokannen Jussi kaikista vapautumisista tietoiseksi tultuaan ilmoitti, että pannanpas nyt se kirja kasaan, josta puhetta on ollut, että jos ollaan ripeitä, se saadaan painosta viimeistään 23. tammikuuta. Niinpä loppiaisen ja viikonlopun aikana tapahtui hitonmoisella tohinalla lopullinen tekstien hionta lieve- ja takakansiteksteineen, taittoineen, kannen taiteiluineen yms. Kirja lähti painoon tiistaina 10. tammikuuta.   

Järjestin samassa tohinassa itselleni kirjanjulkistamiskiertueen, joka alkoi 24.1. Kontiolahden kirjastolla, jatkui Jussin myötävaikutuksella 25.1. Joensuussa Sointulassa ja itse buukkasin taas 26.1. Juuan ja Enon kirjastot sekä 27.1. Ilomantsin Kino Mantsin. Puhuin kussakin paikassa ainakin tunnin elämästäni ja kirjoittamisestani ja soitin kitaralla ja pianolla pari aiheeseen sopivaa biisiäni. Lisäksi bonusraitana pidin läksiäisbileet kirjani kanssa 29.1 Helsingissä ravintola Zetorissa. Sadan kirjan menekki viikossa lienee ollut ihan hyvä myyntitulos. 

Mutta ennen kiertuetta tekstin hionnan lomassa etsin omaisuudelleni joko tapaa muuttaa se välittömästi Portugaliin tai väliaikaista varastoa. Sellainen löytyi seuraavan viikon aluksi 9. tammikuuta. Se viikko olikin rankka pakkaamisineen ja kirjalle julkisuuden järjestämiseen ja haastatteluineen. Samana päivänä 19.1., kun tulivat jutut Vaarojen Sanomissa ja Pielisjokiseudussa minä muutin tavaroitani ystäväni Rixin avulla ja autolla varastoon. Muuttoa jatkui vielä omin toimin 21.1. saakka, jolloin luovutin talon avaimet uudelle omistajalle. Ja sitä tavaraa riitti, se suorastaan nolotti ja hävetti, ensimmäistä kertaa melkein viiteenkymmeneen muuttoon: mitä minä tällä kaikella teen? Kesällä Suomessa käydessä (lukiotapaaminen sekä tietysti Blueberry Hill Festivaali) on luvassa pihakirppistä ynnä muuta myyjäistä.

Kirjat saapuivat painosta perjantaina 20.1. sopivan turvallisesti julkistamiskiertueelle. Lauantaina 21. päivä oli esikoiskirjailijasta ja muuttajasta myös Suonnan juttu Karjalaisesta. Myös Pogostan Sanomat huomioi asiani 26.1. Kirjakiertuepäivinä karsin viimeisiä tavaroita mukaan otettavaksi ja varastoon jääviksi. Matkalaukusta tuli tasan 23-kiloinen ja lentolaukusta tasan kahdeksankiloinen. Lisäksi laitoin menemään yhden 25-kiloisen paketin työkaluja ja muita tarvikkeita matkahuollon kautta. Viimeiset kymmenen päivää naisystäväni luona asuttuani lähdin sunnuntaiaamuna Joensuuhun, missä allekirjoitin Jussin kanssa kustannussopimukset seuraavista teoksistani. Hänen ja Kirjavan Sataman Joukon ystävällisellä avustuksella pääsin matkalaukkuineni ja kirjoineni Helsingin junaan. Illalla Zetorissa ystävät olivat ihania ja kirjankin menekki erinomainen.

Maanantain keskityin tekemään apuraha-anomusta ystäväni Katjan myötävaikutuksella ja onnistuin sen ennen virka-ajan päättymistä Taikeen toimittamaan. Radio Rexissä oli kaimani tekemä haastattelu. Aamuyöstä 31. tammikuuta olin jo lentokentällä. Oli aika huokaista. Olin lisäksi juossut tammikuun ajan myös vatsatutkimuksissa ja lääkinnyt itseäni anemiaa ja helicobakteeria vastaan, joka oli jo kehittämässä vatsahaavan alkeita. Elämäntavallanihan näiden asioiden kanssa ei ole mitään tekemistä.

Kuten kiertueellani usein sanoin, yksi iso kysymyssä elämässä pitää aina esittää ja se on: miksi? Miksi teen mitä teen, miksi opiskelen tai työskentelen, elän ja niin edelleen. Juuassa Uuninpankkopoika Saku totesikin tilaisuuden lopussa, että kun kysyin alussa että miksi, niin kuunneltuaan minua vastaus kuulostaisi olevan miksi en. Enkä minä itsekään osaa siihen parempaa vastausta antaa.

Kun elämä tarjoaa tilaisuutta, sille pitää vastata kyllä. Kun ystäväni Tina sanoi pari vuotta sitten haluavansa muuttaa ulkomaille lämpimimpiin olosuhteisiin, niin hän kysyi minulta olisinko kiinnostunut lähtemään mukaan, koska jotkut asiat ”siellä jossain” (kuten vanheneminen) voi olla kätevämpi tehdä yhdessä. Hän kysyi sitä oikealta henkilöltä. Ja voiko isompaa kunniaa ollakaan kuin että ystävä tarjoaa tyhjätaskulle tällaista tilaisuutta. Kun hän osti talon Portugalista, Vila Nova de Poiaresista marraskuussa niin nyt minä olen jo täällä kirjoittamassa ja samalla palkattomana talonmiehenä ja Tina itsekin muuttaa tänne loppuvuodesta.  

Tässä yhtenä päivänä äskettäin oivalsin yhden itseeni liittyvän asian. Kirjoitin muistiin tällaisen pätkän: ”Hei, muistatko vielä kuinka ”yhdessä” pogosimme ja lauloimme Moottoritie on kuuma, Juokse villi lapsi, Olen kaunis ja niitä muita. Tarkoitus ei kai ollutkaan vain laulaa niitä vaan elää – kun olet nuori vielä.”

14.2.2017 Vila Nova de Poiares

Kari