perjantai 7. elokuuta 2015

Kysymyksiä festivaalimme ensimmäisen päivän jälkeen

Kirjoitin festivaalitunnelmien ensimmäisestä päivästä tuoreeltaan BBHF:n blogiin. Laitanpa myös henkilökohtaisempia tunnelmiani tänne omaan blogiini. En valita enkä ole katkera, mutta kysyn miksi tällaista tyylillä tehtyä tapahtumaa ei voitaisi Ilomantsissa ottaa jo vakavasti?

Me järjestämme lähes vuoden mittaisten valmistelujen jälkeen tapahtuman, joka tarjoaa kansainvälisen luokan artisteja lähes kotiovelle tuotuna. Me järjestämme sympaattisen tapahtuman joka tunnetaan jo Suomen joka kolkassa. Mutta Ilomantsissa siitä tiedetään yllättävän vähän.
Sen mitä isot eivät tee edellä, sitä pienet eivät tee perässä. Kunnan tuki on ollut vuosien varrella vähäistä ja sen asenne ala-arvoista: "Mitä hyötyä siitä on Ilomantsille..."

No, ei kai siitä paljoa ole, mutta olemme me kuitenkin tuoneet vuosien varrella ILOMANTSIIN yleisöä pääosin muualta kaksituhatta ihmistä  ja hieman toisella sataa olevan määrän muusikoita.
Heidän mukanaan sana ILOMANTSISTA leviää ja se on järjestään hyvin positiivista sanaa. Mutta jos tietyt tahot meidät nonsoleeraavat, niin sen tekee myös suuri paikallinen yleisö.

Esimerkiksi paikallislehti on ennakkojutuissaan tapahtumistamme tai tiedottamisistamme vähätellyt meidät aika pieneen rooliin. Viime aikoina juuri päätoimittajat kirjoitukset meistä ovat olleet oudon huolimattomia ja hyvin vähän innostavia.Onneksi viimeisintä niistä pääsimme hieman täsmentämään ennen julkaisua. Pahoittelen krittiikkiä, mutta en ole sen kanssa yksin.

Se mitä me olemme yrittäneet ILOMANTSISSA vuosien varrella huonolla menestyksellä tarjota on yritysyhteistyö. Se voisi olla vaikka seuraavaa: Meillä on laadukas tapahtuma, jonne yhteistyökumppanimme voisivat tulla rentoutumaan tai tuoda omia ulkopaikkakuntalaisia yhteistyökumppaneitaan nauttimaan mukavasta yhdessäolosta ja musiikista.

Nämä yhteistyökumppanimme voisivat osallistua esimerkiksi korvamerkityllä tuella tiettyä valitsemaamme artistia kohtaan. Mitä enemmän meitä tuetaan, sitä isompia ja oleellisempia nimiä me pyrimme Blueberry Hilliin tuomaan. Olkoon se vaikka Eric Clapton.

Neil Youngille laitoimme jo kutsun hänen Suomen keikan yhteyteensä. Blueslegenda Muddy Watersin pojan Big Bill Morganfieldin kanssa neuvottelut olivat jo pitkällä täksi syksyksi. Se olisi ollut hänen ensimmäinen keikkansa Suomessa.

Mutta meidän rahkeemme ei haluistamme huolimatta riitä, koska emme saa läänistä mitään tukea ja kunnan tuki on vuosien varrella ollut nappikauppaa. Kuitenkin kunnalla olisi hieno mahdollisuus halutessaan hypätä hyvämaineisen festivaalimme kyytiin.

Jos kunnalla on varsinainen raha tiukassa yksi helppo tapa kunnan johdolle ja päättäjille tukea henkisesti isoa ilomantsilaista tapahtumaa olisi tulla paikalle ja tuoda sinne omia vieraitaan eripaikkakunnilta. Miten voikaan tukea tapahtumaa, josta ei tiedä millainen se edes on?
Se ei ole mikään "jazz" tai "blues", minkä perusteella sen voi jättää väliin. Se on "TAPAHTUMA".

Olemme vuosien varrella tarjonneet kuntaan ideaa, että esimerkiksi kunnanjohtaja kutsuisi kaikki maakunnalliset kollegansa tapahtumaamme ja kestitsisi heitä, ja voisi reteesti esitellä,  että näin meillä. Ilmeisesti meidän pitää laittaa ensi vuonna johonkin nurkkaan joku näennäinen nauhan poikki saksiminen ja pyytää kunnan johtoa sitä saksimaan :)

Ensi vuonna on jo kahdeksas kerta ja meillä olisi halua kasvattaa ja kehittää tapahtumaa entisestään, mutta voimavaramme ovat kovilla. Esimerkiksi Enossa Katseenkääntäjät päättivät eilen oman Kanavavaarirockinsa kymmenenteen vuoteensa juuri tuosta syystä.

Me olemme kuitenkin päättäneet uida vastavirtaan ja järjestää sitä yhä ILOMANTSISSA, minne ihmisten pitää tulla asiakseen. Juuri siitä syystä me haluamme tuottaa yleisölle kunnon vastineen vaivannäöstään.

Pyrimme pitämään lippujen hinnan mahdollisimman alhaisina ja kuljetuksen Joensuusta mahdollisimman edullisena. Se on selvää, että ilman tukea teemme koko ajan hieman tappiota ja sen lisäksi omavalintaisesti uhraamme siihen yhteenlaskettuna monien kuukausien työn vuosittain.
Välillä tämä on kokopäivätyötä, joka estää muun tuloa tuottavan toiminnan. Mutta onneksi on näitä palkkapäiviä aina seassa, kuten eilen koko illan, ja erityisesti Kalevi Louhivuori Quintetin aikaan.

Me toivomme, että pikku hiljaa niin kunta kuin kuntalaiset ottautuisivat asiaa, että täällä heidän takapihallaan on tällainen pieni timantti ja ihme. Kiitämme niitä jotka ovat asiaan ottautuneet, kuten Ilomantsin Osuuspankki, Pogostan kaluste, Veli Jeskanen ja meihin jollain tavoin sidoksissa olevien henkilöiden yritykset. Lisäksi kiitämme molempia ruokakauppoja muusikoittemme bäkkärin virvokkeista,

torstai 11. kesäkuuta 2015

Insinöörin kylmä ja laskelmoiva sydän - yleistävä provokaatio

Puuttuuko insinööriltä oikeasti sydän, vai mistä heidän ammattikunnassaan on kysymys? Kun valtion johtaja pyytää insinööriä rakentamaan vähän tehokkaampia aseita kuin vihollisella on, niin insinöörihän on tikkana valmis.

  - Pitäisi saada sellainen kunnolla posahtava atomipommi.
  - Onnistuu, mihinkäs käyttöön sitä tarvitaan?
  - No tappamiseenhan sitä pommia tarvitaan.
  - Mitenkä paljon pitäisi tappaa?
  - Sellaisen suurkaupungin asukkaineen kun lyö sileäksi, niin hyvä tulee.
  - Hoituu.

 Elokuussa insinöörit voivat viettää 70-vuotisjuhlia Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien kunniaksi. Niillä saatiin hengiltä noin 130 000 ihmistä ja jälkivaikutukset ovat olleet myös hirmuiset. Lisäksi palopommeilla otettiin päiviltä arviolta puolimiljoonaa japanilaista.

Eihän siinä tietysti muusta ollut kysymys kuin siitä, että siinä insinööri teki vain työtänsä palkkansa eteen.

En tiedä, josko insinöörit tarvitsevat edes toimeksiantajaa töilleen, vai ovatko heidän työnsä tulokset jonkinlaisia sormi- ja aivoharjoituksia, joita he lykkäävät eteenpäin vallanpitäjille.

  - Tässä olisi tällainen laite.
  - Mitäs sillä tehdään?
  - Vaikka mitä, mutta kun ennen sen tekemiseen tarvittiin kymmenen ihmistä, niin tällä homma hoituu yhdellä ihmisellä.
  - Kuulostaa hyvältä.
  - Siinä säästää pitkän sentin palkkakuluissakin.
  - Kuulostaa perhanan hyvältä. Tuollainen laite tarvitaan, ilman muuta.

Sitten tekopyhät hurskastelijat pannaan julkisesti ihmettelemään, kun on tätä työttömyyttä ja yhtä lailla sitä kun ei työ kelpaa. Oletusarvona on, että kaikilla pitäisi olla asioista samanlainen insinöörin ajattelutapa.

Että niiden nappuloiden käytön ja näytön sanoman pitäisi olla selvää niin koulupudokkaille, työstään eläkeiän aattona pois potkaistulle kuin hitaammin ajattelevalla kansalaiselle tuosta vain.

Insinööritkö meillä määrittelevät aivokapasiteettimme perustason ja elämisemme normit?

Insinöörien toimien seurauksena me olemme vieraantuneet toisistamme ja me olemme nyt kansa, joka tuijottaa näyttöpäätettä tai televisiota aamusta iltaan.

Ihminen seurustelee älypuhelimen kanssa koko valveillaoloaikansa ja inhimilliset kontaktit hupenevat ohimeneviksi yhteystietojen vaihtamiseksi.

Insinöörien koulutus pitäisi kieltää vuosikausiksi, sillä insinöörit ovat kaiken pahan alku tässä maailmassa. He ovat kehittäneet kehittämästä päästyään uutta turhaketta maailmaan ja markkinamiehet ja lobbarit myyvät nämä tuotteet yhteiskunnan päättäjille ja kansan kiusaksi.

Nyt meillä on sitten pääministerinäkin insinööri. Herättää luottamusta... Nytkö pitäisi ruveta lähtökohtaisesti uskomaan, että politiikan teko Suomessa muuttuu lähtökohdiltaan humaaniksi ja inhimilliseksi?

 Milloin me saammekaan sen sirun nahkamme

torstai 28. toukokuuta 2015

Minkä yhteiskunta-ajattelijan maailma on minussa menettänytkään...

Kumpi maailmassa on tärkeämpää, se että ihminen voi hyvin, vai että talous voi hyvin? Jos hieman kärjistää niin voi väittää, että ihmisestä on tullut nykymaailmassa toissijainen olento, hyödytön rääpäle, joka vain sotkee tarpeettomasti rahan liikkeitä.

Ihmisellä ei ole enää mitään arvoa. Jossain on yhteisesti sovittu, että kaikesta pitää loputtomasti supistaa, säästää ja leikata ja viime kädessä mitä varten? Sitä varten että sille maailman muutamalle prosentille ihmisistä saataisiin kertymään loputkin maailman omaisuudesta.

Tämä on kuin monopolipeli, joka päättyy aina omaan mahdottomuuteensa. Suurin osa pelaajista jää roikkumaan toimettomina kentän reunalle, niin kuin oikeassakin elämässä. Onko tätä samaa peliä aina vain pakko pelata?

Mistä tämä perustavaa laatua oleva väärinkäsitys maailman järjestyksestä on oikein peräisin? Johtuuko kaikki kylmänsodan aikaisesta kommunismin pelosta, että niin sanotun "vapaan maailman" annettiin markkinamiesten johdolla viedä meidät toiseen ääripäähän, missä tavallisella kansalla on aivan yhtä vähän sanan sijaa kuin punaisissa diktatuureissa.

Tarkennettakoon tarkoitushakuisesti väärinymmärtämistä harrastaville, että tuolla ylläolevalla lauseella en puolusta pätkääkään diktatuurisia hirmuhallintoja, joita on tai on ollut esimerkiksi Neuvostoliitossa, Kiinassa, Pohjois-Koreassa tai Kambotzassa.

Nehän vain varastivat Karl Marxilta otsikon ja sopivaksi katsomansa ajatukset pönkittääkseen niillä omaa vallanhimoaan ja pitääkseen kansan kurissa. Vapaa ajattelu oli länsimaista hapatusta, joka piti kieltää ja kitkeä ihmisestä kovin kourin. Niissä systeemeissä ihmisellä ei ole ollut muuta arvoa kuin pakkotyöhön  soveltuvan orjan fyysinen voima. Kun se oli kulutettu loppuun niin oli valmis joukkohautaan.

Sitä paitsi kommunismin piti kehittyä rikkaissa maissa eikä takapajuloissa. Minusta me ei olla vielä oikeaa kommunismia nähtykään. Ehkä siihen tarvitaan vielä yksi entistä jyrkempi vasemmiston alamäki ja kunnon oikeistobuumi, ennen kuin ihmiset päätyvät oikeaan johtopäätökseen Marxin tarkoitusperistä.

Mitä on sitten tämä länsimainen vapaus? Sitä että saamme rikastua loputtomiin toisten kustannuksella ja keinolla millä hyvänsä. Kaikki mitä tehdään, tehdään vain rahanvoimalla. Meidän ei tarvitse pitää toisistamme huolta pyyteettömästi, se ei kuulu luonnolliseen maailman järjestykseemme. Huolenpitoa varten ovat tehtäväänsä kykenemättömät taloudellisiksi raunioiksi säästetyt hoitolaitokset.

Maailmaamme hallitsee pörssit ja osingot, loputon voiton tekeminen. Meitä ei haluta vapauttaa rahanhimosta, sillä se saa meidät taistelemaan keskenämme sen sijaan, että kiinnittäisimme huomion yhteiskuntaan.

Tätä maailman harhaa ylläpitää markkinavoimien ehdoilla toimiva media, jonka kautta meidät kasvatetaan himoamaan lottovoittoa ja tyhmentämään päämme kriittisestä ajattelusta imbesillin ohjelmatarjonnan avulla. Oma ajattelu on niin kommunismin kuin kapitalismin vihollinen.

Meidän hallituksemme eivät kokoonnu miettimään miten jokainen ihminen löytäisi mielekkään paikkansa maailmasta. Ei, se miettii, miten voitaisiin säästää vielä enemmän palkkakuluissa ja ihmisiin kohdistuvissa sosiaalisissa menoissa.

On ihan selvä asia, ettei kaikkia ihmisiä enää tarvita. Äänestäminenkin on näennäisdemokratiaa, silmänlumetta, jolla uskotellaan, että meillä on vielä vaikutusvaltaa asioihin. Ei meillä paljoakaan ole.

Kun räkyttää, pitää antaa myös vaihtoehto. Se on se, että vapauttaa itsensä siltä, että ajattelee kaikkea rahan tai saatavan korvauksen kautta, että alkaa ajatella taas sydämellä.  Ja että ylipäätään ajattelee. Ja tekee vain sellaista, mikä tuntuu oikealta, aidolta ja humaanilta tavalta toimia.

 Toukokuussa 2015 Kari Rissanen

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Pohdintaa vallasta, kiusaamisesta ja sivustakatsomisesta

Älkäämme syyttäkö maailman pahuudesta hirmuhallitsijoita, syyttäkäämme itseämme. Jos me heti ensi metreillä tekisimme tyhjäksi tyrannin piirteitä omaavan henkilön aikeet, emmekä vain nyökkäilisi vieressä, niin maailma kenties muuttuisi haluamaamme, parempaan suuntaan.

Me vain annamme niin kovin paljon herkemmin vallan sille, joka sitä kovaan ääneen vaatii, kuin sille joka puhuu kuiskaten demokratian puolesta ja antaa ensin puheenvuoron kaikille muille.

Usein käy niin, että siinä vaiheessa kun tämä valistunein on kuunnellut kaikkia ja alkaa muodostaa kuulemaansa perusteella kaikille mahdollisimman yhteistä lausuntoa, on despootti jo koonnut jenginsä vaientaakseen vaaralliseksi aistimansa valistajan.

Jos valistaja ei pääse hengestään, hän voi päästä terveydestään, vapaudestaan, sanavapaudestaan, omaisuudestaan, kotiseudustaan, ystävistään ja niin edelleen.

Meitä sivustakatsojia tilanne harmittaa, ja saatamme yksityisesti sitä manailla ja surra,mutta siihen se yleensä jääkin. Olemme vain tyytyväisiä, ettemme itse ole hänen  asemassaan.

Juuri tämä on meidän heikkoutemme: raukkamaisuutemme. Olemme itse pelastuneet, on parempi olla hiljaa, ettei käy pahemmin.

Me yritämme puolustautua sillä, että on vaarallista ryhtyä pullikoimaan voimakkaammalta vaikuttavaa vastaan. Siinä se tunnustus tuleekin, alkusyy, miksi valta siirtyy hirmuvaltaisia otteita osoittaville: pelkuruus.

Eikö tusina valittuneenmpaa pelkuria voisi lyöttäytyä yhteen ja sanoa yhdelle pullikoijalle, että koetahan käyttäytyä sivistyneesti, tai nauraa tämän valtapyrkimykset pihalle?

Me puolustaudumme sillä, että tällä pullistelijalla on vahvoja kavereita, että siinä voi käydä huonosti. Totta, siinä käy huonosti demokratiallemme. Siinä vaiheessa olemme jo antaneet vallan niille, jotka eivät sitä ansaitse. Peli on menetetty, eikä se tule siitä ainakaan paranemaan.

Tyranni, olipa tämä viekkaasti viisas tai ilkeä pirulainen, kerää ympärilleen näköalattomia ja negatiivisesti elämään suhtautuvia hännystelijöitä, joilla on vähemmän jakoa valistuneiden parissa.

Tyrannin seurassa he voivat tuntea itsensä joksikin, vahvaksi ja tärkeäksi. Tyranni antaa heille hienoja virkanimiä ja uniformuja.

Me sivustakatsojat voimme nauraa salaa partaamme, ymmärtämättä, mitä asioihin puuttumattomuudesta seuraa.

Siitä on todisteita niin 30-luvun Saksasta, Ruandasta, entisestä Jugoslaviasta, yhtä lailla kuin ihan jokaisen omalta koulun pihalta tai entiseltä tai nykyiseltä työpaikalta.

Valistuksen ja sivistyksen viholliset ovat jostain syystä paremmin hereillä kuin sen puolustajat.

Maailman pahuus ei ole vain pahisten vika, vaan meidän hyväntahtoisten hölmöjen, jotka emme puutu silmiemme edessä tapahtuvan pahuuden syntyjuuriin.

8.2.2015 Kari Rissanen

tiistai 13. tammikuuta 2015

Sopeutuu kun niin sopii

Ihminen on sopeutuvainen. En ole sitä omalta kohdaltani koskaan epäillytkään. Reilun puolivuosisataisen elämänkokemukseni jälkeen olen kohdannut kaksi itselleni ennen kokematonta asiaa ja pärjännyt niiden kanssa hyvin.

Molemmat  ovat haasteellisia. Ensimmäinen niistä on itse asiassa helppo, mutta tahdonvoimaa vaativa päätös. Lopetin syyskuun alussa sokerin lisäämisen mihinkään ja samalla lakkasin ostamasta suklaata.

Päivittäinen sokerinkäyttöni oli reilut 30 palaa. Join päivittäin 5-6 mukillista kahvia, ja mukilliseen laitoin 6-7 palaa sokeria. Tämä tekee 30-42 palaa päivässä. Vähennys kuukaudessa on ainakin 1000 palaa ja vuodessa noin 11 -15 000 palaa.

Samalla lakkasin syömästä Fazerin sinistä suklaata. Sitä  meni viikossa melko tasaisesti kahdesta kolmeen levyä, eli keskimäärin 500 grammaa. Se tekee vuodessa 26 kiloa. Lisäksi söin tasaisen säännöllisen harvakseltaan pussillisen lakriksia tai rasiallisen konvehteja.

Kaikki vain kerrasta poikki,  eikä tuntunut missään. Ei tähän lopettamiseen ollut mitään todellista syytä. Pääni vain sanoi elokuun viimeisen päivän iltana, että nauti nyt tästä kahvista, huomenna sinä et laita siihen enää sokeria. Ihmettelin vähän, mutta uskoin.

Kahvi ei ole kyllä maistunut miltään sen jälkeen, enkä itse asiassa ymmärrä, miksi tätä värjättyä vettä ylipäätään juon, en ainakaan maun takia. Joensuussa käydessäni käyn usein Mokkamaassa nautiskelemassa laadukkaampia kahvilaatuja.

Ostoslistallani on ollut pitkään espressokeitin, mutta se on jäänyt jonossa muiden välttämättömämpien ostosten taakse. Yhdeksän vuotta sitten itselleni syntymäpäivälahjaksi ostamani espressokeitin on ollut vuoden poissa pelistä, kun sen tiiviste hajosi jo kolmannen kerran, ja roiskautti kahvit pitkin seiniä. Satasen keittimeen ei viitsi montaa kertaa ostaa 30 euron tiivistettä.

Seuraava keitin, ehkä jo tämän kuun tilistä ostettava, tulee olemaan noin 300-500 euron arvoinen. Kapselikeittimiä saisi alle satasella, mutta ne ovat huijausta. Niissä häviää maussa ja loppujen lopuksi hinnassakin.

Vaivattomampiahan ne voivat olla, mutta onko se vaivattomuus elämän tärkein tavoiteltava asia?

Siihen liittyykin tämä toinen sopeutumiseni. Viisas kun olen, purin marraskuussa talvea vasten talostani uunin. Olin sitä mieltä, ettei se lämmitä enää ja polttaa puitani ihan huvin vuoksi. Ostin tilalle ei varaavan hellauunin.

Jos ennen talossani oli talvella sentään tasaisemmin 8-12 astetta, myös lämmityksen jälkeen, niin nyt lämpömittari sahaa noin kahden ja viidentoista asteen väliä. Aamulla kun herään, on pakkasilla pari kolme astetta lämmintä ja sama illalla, kun tulen töistä. Ja vähemmänkin jos en aamulla lämmittä.

Leudommilla pakkaskeleillä sisälämpöasteet ovat kuudesta kahdeksaan ennen lämmitystä. Nollasta kymmeneen asteeseen pääsee noin tunnissa ja parissa tunnissa jo viiteentoista. Ja se on minulle jo luksusta ja vähintäänkin riittävä lämpötila.

Olen hellaani tyytyväinen ja talossa viihtyminen ja selviytyminen viileässä on vain pukeutumiskysymys. Kolmet housut, kolme villapaitaa, kolmet sukat, ja niillä pärjää. Joskus pidän ensimmäisen tunnin ajan haalaria, pipoa päässä, kynsikkäitä käsissäni ja kengät jalassa.

Ehkä kitaransoitto on jäänyt nyt vähemmälle, mutta se on jäänyt viime aikoina muutenkin harjoituskämpälle. Kirjoittamiseen ja lukemiseen lämpöasteilla ei ole merkitystä.

Nukkumaan käyn kolmen peiton alle keskimäärin kymmenessä asteessa. Ehkä jokainen ymmärtää, jos yövieraat talviaikaan ovat vähissä. Jos itse olen poissa yli vuorokauden, on talossa palatessani miinusasteita.

Ehkä sen kahvinkeittimen lisäksi voisin ostaa jo lämpöpatterinkin, kun miinuksilla ollut taloudellinen monttu on alkanut säännöllisten töiden myötä pikku hiljaa täyttyä.

Onko tästä sopeuttamisesta ja sopeutumisesta ollut mitään hyötyä? Onhan toki. Vaikka paino ei ole pudonnut, eikä vyöhön ole päässyt tekemään uusia reikiä, ovat ilmeisesti verensokerin heilahtelusta johtuvat horkat hävinneet, joita ennen lääkitsin nimenomaan suklaalla.

Ja tämä muu selviytymistaistelu on saanut suhtautumaan asioihin rennommin. Olen ollut hyvällä päällä enkä ole hermostunut enää edes itselleni juuri mistään. Jos ei ollut ennenkään  tapana valittaa mistään, niin nyt vielä vähemmän.

Onhan tämä kaikki niin naurettavaa, että ei tälle voi muuta kuin hymyillä.