Kotipaikan merkitys?

Kuka on mistäkin kotoisin ja kuka pitäisi minnekin palauttaa? Tuo jälkimmäinen  ei ole tämän jutun pointti, mutta halusin heittää retorisesti sekaan hieman ajankohtaisiakin mausteita. Ensimmäinen kysymys on toki tullut mieleen ihan omakohtaistenkin kokemusten kautta, mutta nekään eivät nyt ole tämän jutun pointti. Eikä sekään, että menisin suoraan asiaan.

Se on vähän niin kuin itseni stereotypisoima irlantinen, jonka talo palaa, mutta soitettuaan palokuntaan hän käyttää ensimmäiset kriittiset minuutit small talkiin ja sanoo vasta sitten, että by the way... Kun suomalaisella on asiaa, se töksäyttää sen heti ja suoraan, usein edes tervehtimättä.  

Jostain kotoisin oleminen voi määrittää meitä jotenkin, mutta onko se lopulta ratkaisevaa, mistä sitä ollaan tultu? Eikö se vain tarkoita, että toisilla voi vain olla pidempi matka tulla duuniin, tai siksi henkilöksi, jona heidät myöhemmin tullaan tuntemaan.

Keskustelin kerran maailmanluokan gypsyjazz kitaristi Olli Soikkelin kanssa Pakkasukko Bluesissa asiasta. Meillä on ollut toki ollut tilaisuutemme keskustella asioista lähempänäkin, vaikka Pohjois-Karjalassa, mistä molemmat olemme kotoisin, mutta juuri tätä jostakin ja joksikin tulemista käsiteltiin Kemissä.

Ollin ajatus oli suurin piirtein, jonka miksaan tässä esiin ihan omin sanoin, että hän on hyvä esimerkki siitä, että yhtä Nurmeksesta voi ponkaista New Yorkiin soittamaan kitaraa maailman parhaiden lajitovereiden kanssa yhtä lailla kuin vaikka Pariisista tai Lontoosta. Siinäkään asiassa kotipaikalla ei ole mitään merkitystä.

Katsoin äskettäin netistä melko tuoreen haastattelun Andy McCoysta. Joku lyttäsi häntä kommenteissa, toisti vanhan kuluneen faktan hänen todellisesta nimestään ja väitti ivallisesti (sen selvästi kuuli hänen tekstistään) hänen olevan kotoisin Pieksämäeltä. Kun joku korjasi asian Pelkosenniemeksi, niin kirjoittaja pysyi edelleen väitteessään, koska oli kuullut sen joltain kaveriltaan. Jos osaa kirjoittaa nettiin kommentteja, luulisi, että osaa googlata esiin hieman faktojakin. Mutta ei, hän mieluummin edelleen uskoi kaveriaan, jonka muusikkouttakin hän suluissa korosti. Hänen loppukaneettinsa oli kuitenkin se kaikkein mielenkiintoisin osio siinä: ”Tää Antti Hulkko ei nyt kuitenkaan ole Stadista”.

Ja nyt tullaan siihen pisteeseen, miksi aloin kirjoittaa. Olen törmännyt tähän asiaan ennenkin. Enkä pistä tässä Helsinkiä tai muuta Suomea tai maaseutua vastakkain millään tavoin, mutta ihmettelen, miten ihmiset vieläkin ajattelevat niin typerästi, että joku voi olla joku tai tulla joksikin vain syntyessään helsinkiläiseksi? Että ihmistä ei tarvitse ottaa tosissaan, kun se ei ole vaikuttanut alusta saakka Helsingissä?

”Sori Andy, ihan hyvä juttu toi Hanoi Rocks ja menestys maailmalla, mut sori, ei mee läpi, et oo Helsingistä, paskaa”.

Maailmalla artisteilla on järjestään mitä mielikuvituksellisempia taiteilijanimiä, mutta suomalaisen maailmalle tähtäävän muusikon vakavastiotettavuuden se syö? Kielletään musa ja ura, kun ei päästä siitä nimestä vielä kolmenkaan vuosikymmenen jälkeen yli. Mut ku se on Antti...

Työskentelin itse 90-luvun alussa helsinkiläisessä kuvatoimistosta, sen kuvamyynnissä. Erään kansainvälisen kuvatoimiston kanssa tapahtuneen puhelun jälkeen yksi kollegoista ihmetteli, että miten pitkälle olen päässyt, vaikka olen kotoisin Juuasta... Se onkin melkoinen mittari ja harppaus, päätyä Juuasta töihin Helsinkiin. Miten liene ollutkaan mahdollista. Mitä ihmiset oikein miettivät?

Ja sehän tässä juuri pahinta onkin, että jotkut ihmiset tuolla maalla ja peräkylillä saattavat miettiä sitä itse, tai juuri tuollaiset idioottimaiset lauseet saavat heidät väheksymään itseään, että he eivät riitä, tai voi pärjätä ihan missä tahansa ihan samalla tavoin kuin kuka tahansa missä tahansa.

En ole mielissäni lukiessani facebook päivityksiä, missä maalla asuvat kaverit vahvistavat tätä kielteistä stereotypiaa, esimerkiksi, että en kyllä ikinä uskaltaisi ajaa autolla Helsingissä tai mennä autolla lentokentälle tai ajaa ulkomailla. Siinä ei ole oikeasti mitään eroa missä ajat, kaikilla ihmisillä on keskimäärin samat aistit ja kyvyt, ja nimenomaan sitä asennetta pitäisi vahvistaa, että kaikki on mahdollista kaikille. Because you can.

Yhdysvalloilla oli jo musta presidentti. Kuinka monta miljardia ihmistä oli senkin ajatuksen mielessään alun perin tyrmännyt. No, Obama, you can’t! Yes, I can!

Kun itse tai joku muu nostaa taustasi esiin, ja kun se ei satu olemaan missään valtavirrassa, niin se ei tapahdu siksi, että pitäisi ihmetellä, miten sieltä on voitu päästä minnekään vaan siksi, että sieltäkin voi päästä minne vain. Ja erityisesti suomalainen voi.

Suomen passilla pääsee muistaakseni maailman valtioista toiseksi suurimpaan joukkoon. Meille se on helppoa, vaikka olemme ihan sattumalta Suomeen syntyneitä. Ja nyt saa miettiä sitä, että jos olisi syntynyt vaikka Irakiin, Syyriaan, Afganistaniin, Somaliaan, mutta onnistunut kuitenkin tavalla tai toisella, mielenrauhasta ja rahoistaan päästen, päästä Suomeen, niin mihin valtioihin ei tekisi mieli tulla palautetuksi, jos sellainen uhka olisi päällä.

Loppukevennukseksi rivi vanhasta laulustani: Tekisinkö toisin / jos toisaalta oisin / kotoisin.

Satavuotias sairastaa

Satavuotias Suomi… Seuraan sinua nyt vähän kauempaa. Ja voisin kevyenä heittona heittää, että ellen olisi jo lähtenyt sieltä, harkitsisin lähtemistä vakavasti itsesuojelun nimissä, koska sinä olet tällä hetkellä sellaisessa tilassa, että sairastutat asukkaasi. Sinusta, Suomen valtiosta, on tullut sivustaseuraaja, joka seuraat jotain omaa sokeaa pistettä pakkomielteen omaisesti, etkä huomaa tai välitä, kun paiseet ihollasi leviävät.    

Suomi, sinun pitää viheltää peli poikki! Sinun pitää oikeasti astua sieltä pilvilinnasta kadulle ja alas kellariin saakka ja tajuta, mitä siellä tapahtuu. Se on rumaa, se on sairasta. Hyvinvointivaltio muodostuu pahoinvoivista ihmisistä. Ja sosiaalisen median aikaan se paha olo tulee näkyväksi ja hyvin kuulluksi. Siellä on jo tarpeeksi monta ryhmää, jotka eivät kohtaa eivätkä puhu enää samaa kieltä, mutta tukahtuneet tunteet tiivistyvät ja jännite tihentyy heidän kaikkien keskuudessa.  

Verratkaamme tilanne 90-luvun Balkanin alueeseen, entiseen Jugoslaviaan. Siellä oli eri kansoja, jotka ajautuivat tähän ”me vastaan muut” -tilaan. Meillä ei ole samalla tavoin kansoja, kun muodostumme pienemmistä sattumalta samojen rajojen sisään jääneistä heimoista, mutta meillä on täällä ihan toisenlaisia omia kokonaisuuksimme, joista osa hyvinkin epäkunniakkaita . Somessa joukkovoiman tunteeseen riittää pienemmänkin joukon älämölö. Nimenomaan älämölö. Toiset eivät muuhun kykenekään, mutta nekin, jotka kykenisivät, ovat valitettavasti alentuneet retoriikaltaan kauas omista ihanteistaan.

Ehkä niin on käynyt siksi, että fiksutkin ihmiset ovat havainneet, ettei järkevällä dialogilla enää päästä minnekään, nyt on huudettava tullakseen kuulluksi. Mutta kuuleeko kukaan, syntyykö siitä dialogia, että samanmieliset ”me” huutavat toisille samanmielisillle ”heille”, kummankaan kuuntelematta mitä toisella on asiaa? Se ei johda mihinkään. Siitä syntyy paise.

Huonolle tuulelle tullakseni voin avata netin minä päivänä vain, lukea uutisia tai ystävieni päivityksiä. Juuri nyt tätä kirjoittaessa on ajankohtaisena asiana esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston langettavan ratkaisun ns. Sipilä/Yle –asiassa. Luin myös muutaman aiheeseen liittyvän kolumnin. Toisena esimerkkinä otan pakolaisia puolustaneen pastori Marjaana Toiviaisen ilmoituksen muuttaa pois Suomesta. Häneen liittyi myös Uuninpankkopoika Saku Timosen blogi. Kolmantena innoituksen lähteenä toimi Kanadassa "kadonnut” joki ja ilmastonmuutoskeskustelu. Keskityin näissä kaikissa jutuissa erityisesti siihen, miten ihmiset kommentoivat asioita.

Ja sieltä se tuli, jälleen kerran, silmille se ajatusten ja keskustelun rumuus. Suomi sairastaa ja pahasti. Ihmiset ovat ihan pimeitä. En minä oikeasti halua olla sellaisessa paikassa, missä tuollaisesta järjettömästä pahansuovasta sairaasta räkyttämisestä on tullut normi ilman että siihen kukaan puuttuu. Jossain risteyksessä on käännytty pahasti väärälle tielle. Eihän tosi asiat sillä häviä eivätkä ratkea, että minä, tai Toiviainen muuttaa ulkomaille, sillä siellä voi olla ihan sama tilanne, et vain (vielä) tiedä sitä, etkä tunne kokonaistilannetta, mutta jonkinlaista itsesuojelua se muuttokin voi olla.

Nuorena lähdin aina omaan huoneeseeni, jos siskoni vähänkin riiteli vanhempiemme kanssa, tai erosin työpaikalta, jos pomo ei puuttunut siellä vallitsevaan kiusaamisenkulttuuriin. Siksi en ihmettele että omatunnon omaavat ihmiset väsyvät ja suorastaan pelkäävät, kun tuo julkinen lynkkaaminen ja mustamaalaus, uhkailu ja pelottelu saa ja voi tapahtua ilman mitään sanktiota tai "uudelleen koulutusta” omalla naamalla julkisessa mediassa. Kukaan ei puhalla peliä poikki!

Siinä mielessä arvostan suuresti henkilökohtaisesti tuntemani Uuninpankkopojan taistelua typeryyttä ja rasismia vastaan. Mutta samaan aikaan tiedän, että mitä enemmän hän puhuu asiaa, sitä enemmän typerät rasistit saavat siitä voimaa. (Ja sana pari ”typerät rasistit” ei tarkoita samaa kuin kaikki maahanmuuttoa järkiperäisinkin argumentein vastustavat ihmiset). Dilemma on, että usein mitä enemmän pyritään korjaamaan ja yhdistämään asioita, sitä enemmän kuilu asioiden välillä kasvaa. Ilmeisesti tämä on jokin luonnonilmiö.

Joskus perusteltiin oman armeijan tarvetta sillä, että tyhjiöillä on tapana täyttyä, joten parempi, että alueella on omat kuin vieraat sotilaat. Onko nyt sitten niin, että arvokeskustelussa on jonkinlainen tyhjiö, jota yhteiskunnalliset toimijat eivät ole kyenneet täyttämään, ja siellä mellastaa nyt hyvin kirjava joukko kaiken alan asiantuntijoita.

Eivät tähän ääri-ilmiöön kommentteissaan syyllisty enää vain nuo pahimmat rasistit ja ihmisvihaajat, antihumanistit, vaan sama jyrkkä asenne on tullut myös heitä vastustavien tapaan ilmaista itseään. Mutta ehkä juuri siksi, että tuntevat että edes jonkun pitää panna kovaa kovaa vasten, kun valtiovalta ei sitä tee. Herkimmät ovat jo ajat sitten kadoneet kommentoimasta mitään, antautuneet, paenneet, hautautuneet, turhautuneet, olkoon sitä kuvaava sana mikä tahansa, mutta nämä jotka eivät ole luovuttaneet, ovat menneet mukaan samaan jyrkkälinjaiseen retoriikkaan.

Esimerkiksi, jos Uuninpankkopoika kirjoittaa kiihkotta mutta suoraan ikävästäkin asiastaa, niin sata opetuslasta vie retoriikan astetta pidemmälle kommenteissaan ja ne typerimmän suunnan äärikommentit jäävät puolestaan pyörimään heidän omille foorumeilleen. Isolta osaltaan ne eivät enää edes mahdu samalle kommmenttikentälle. Mutta siellä missä ollaan yhtä aikaa, siellä leikataan kaikki pehmennykset pois ja lisätään särmiä joka kommenttikierroksella.

Verrataanpa, että jos samalla kaavalla tuotettaisiin studiossa musiikkia, niin väännettäisiin koko ajan diskantteja kovemmalle ja pienennettäisiin bassoääniä. Se ei miellyttäisi kenenkään korvaa ja sellaista julkinen keskustelu tänä päivänä on mistä tahansa tärkeästä asiasta. Voihan olla, että ”joku voima” rakentaa tällaista kaaosta ja anarkiaa ihan tarkoituksella. Ja jos näin olisi, voisi ihmetellä miksi sekään ei kiinnosta kädet suorina roikottavaa valtiovaltaa.

Ennen netti aikaa harvempi pääsi ääneen, sanomaan painavan sanansa. Nyt se on mahdollista kenelle tahansa olipa asiaa tai ei. Suoranainen valehtelu, panettelu, uhkailu, kaikki on ihan normitouhua tänä päivänä. Eikö kommenttiraidalla varustetut ihmiset enää mieti omissa päissään mitään sen pidemmälle, vaan antavat tulla heti ja tunteella, puolittaisia lauseita, osatotuuksia, vihjeita, ennakkoluuloja, tuomioita ilman perusteluita ilman armoa?

Välillä olen seurannut ristiriitaa kahden eri kulmasta maailmaa katsovien ystävieni kannanotoissa. He ovat myös ystäviä keskenään, mutta kumpikin selvästi välttelee osallistumasta toistensa keskusteluihin, koska tietävät olevansa monessa asiassa eri puolilla. (Tätä välttelyä voisi harrastaa moni muutkin, kommentointia voi harjoittaa myös ihan omassa päässään).

Ystäväni ajattelee erinomaisella maalaisjärjellään asioita enemmän perussuomalaisia kuin vihreitä miellyvin kannoin, mutta näkisin, että useimmiten kuitenkin niin sanotusti puolueettomasti asia edellä. Mutta kun hän kirjoittaa vielä ”asiallisesti” itselle vaikeastikin nieltävästä asiasta, luo hän samalla (tarkoittamatta tai rivien väliin tarkoituksella?) hyvin muokatun pohjan seuraavalle kommentoijalle lyödä lisää löylyä kiukaalle ja tuoda ne asiattomuudet esiin. Tulkitsen, että yleensä  ne ovat käytännössä juuri nämä toisenpolven kannanottajat, jotka sytyttävät sen mellakan. Eikä keskustelu etene yhtään mihinkään. On masentava lukea kommentteja täynnä kiihkoa, ennakkoluuloja ja vihaa.

Kommentoijien olisi syytä miettiä enemmän myös sitä, että he ottavat kantaa oikeiden olemassa olevien ihmisten asioihin heitä tuntematta. Olisivatko he valmiit sanomaan sen saman asian kahden kesken ollessaan mitä sanovat netissä? Tästä yksipuolisesta ja ”meitä” vahvistavasta ajattelusta on tullut jonkinlainen automaatio, ettei ihmisyyden perussäännöillä tunnu olevan enää mitään virkaa.

Suuri osa meistä voidaan yhä olla omissa linnoissamme, omissa todellisuuksissamme "poikkeusyksilöinä" omaa elämäämme eläen ja toteuttaa omaa ihmisyyttämme. Me pärjäämmme itsemme ja maailman kanssa, mutta tuolla yhä ohkaisemmaksi käyvän lattian alla, jossain Suomi neidon ja sen ihmismielten kellareissa ja ruohonjuuritasolla on toinen todellisuus. Siellä ihminen ei voi hyvin, ja jää myös vaille hoitoa, koska valtiovalta keskittyy itsehoidossaan vääriin asioihin ja paiseet vain kasvavat.

Siellä on osastot niin niin sanotuille totaali pudokkaille, taistelutahtoisille agitaattoreille kuin akateemisille pätkätyö pudokkaille. Siellä retoriikka on kovaa ja kieli ihan omanlaisensa, joka ei yllä tänne meidän vapaasti hengittävien ja ”paskan” ulkopuolella elävien korviin. Tämä on masentavaa. Suomi on pahasti säröillä, kun sadat tuhannet kaikkien alojen asiantuntijat yrittävät puhua yhtä aikaa ja haukkua kilvan toisiaan. Se on yhtä kaoottista kuin kiihkeimmillä hetkillään miekoin ja tykein aikanaan suoritettu sodankäynti, siinä ei tiedä kehen omaankin osuu huitoessaan ympäriinsä.

Pohdinnat saivat pohjaa Sapiens kirjasta

Asioiden pohtiminen on eräänlainen itselle asetettu elämäntehtävä, jota olen toteuttanut muodossa jos toisessa jo vuosikymmenien ajan. Se alkoi 70-80-luvuilla kantaaottavien laulujen kirjoitteluna, laajentui 90-luvulla näytelmien ja aforismien kirjoittamiseksi ja sai 2000-luvulla rinnalleen kolumnit, lehtijutut ja blogitekstit.

Vaikka osa noista yllämainituista voi sijoittua samaan laatikkoon novellien ja muiden enemmän mielikuvitusta ja luovuutta kuin pohdintaa ja kannanottoa sisältävien tekstien joukkoon, on suurin osa kirjoittamisestani kommentoinut jollain tavoin elämää, maailmanmenoa ja ihmisen touhuja. Kriittinen mieleni on kysynyt, miksi elämämme niin kuin elämme.

Paljon tekstieni sisällöstä on ollut epämääräistä vapauden kaipuuta, rutiinien rikkomisen välttämättömyyttä, ylösalaisin katsomisen taitoa, toisin ajattelua ja jopa jonkinasteiseen kapinaan tai hulluuteen yllyttämistä. 

Samaan aikaan oma elämä on ollut jatkuvaa vaellusta uusille sijoille, elämää monine eri elämineen eri ympäristöissä, joskin ihan yhteiskunnan luomien normien puitteissa. Monelle järkevällä ihmiselle, ja itsellekin heidän joukossaan, tämä on voinut näyttää käsittämättömältä haahuilulta.

Nyt minusta tuntuu, että olen löytänyt tälle kaikelle selityksen. En löytänyt sitä mistään psykiatrin sohvalta enkä tohtorin vastaanotolta tai itsehoito-oppaan sivulta vaan kirjasta, joka olisi syytä jokaisen ihmisen lukea ainakin kahteen kertaan ja vasta sitten sijoittaa se sinne perheraamatun viereen.

Puhun israelilaisesta Yuval Noah Hararista ja hänen kirjastaan Sapiens (A Brief History f Humankind). Sen luku on vasta puolivälissä mutta ensi sivuiltaan lähtien se on vienyt mukanaan. Tämän jälkeen odottaa vuoroaan hänen seuraava aiheeseen liittyvä kirja Homo Deus A Brief History of Tomorrow.

Sapiens kirjasta aiemmin lukemaani kritiikkiin viittasin myös Suonna Konosen tammikuussa tekemässä Karjalaisen haastattelussa oman kirjani julkaisun yhteydessä. Koska Suonna hieman oikaisi runsasta sanavirtaani lehden sivuille siirtäessään, jäi juttuun ajatus, jossa väitän niiden mokanneen, jotka ovat asettuneet maanviljelijöiksi. Yksi aikalaisviljelijä siitä minulle älähtikin.

Se  moka onkin Hararin väite, mutta hän puhuu tietenkin historian hämärässä, noin 12 000 vuotta ennen ajanlaskua tapahtuneesta metsästäjä-keräilijä -heimojen aloilleen asettumisesta pysyvien viljelyspaikkojen luomiseksi. Kun lukee Sapiens kirjasta sen toisen luvun, The Agricultural Revolution, on perustelut vastaansanomattomat. Ihminen lankesi omaan ansaasta. Se lisäsi työmääräänsä hurjasti, teki ravinnostaan yksipuolisempaa ja köyhempää ja tuli alttiimmaksi taudeille ja luonnon katastrofeille.

Asettuminen lisäsi väestönkasvua ja sitä enemmän ihminen joutui työtä tekemään ruokkiakseen kaikki suut. Liikakansoituksen lisäksi tuli jatkuvat taistelut reviireistä. Samalla ihmiselle hyödylliset  eläimet alistettiin brutaalisti omaan käyttöön. Ihminen kesytti siihen saakka ravintoketjussa pienessä roolissa olleen vehnän peltoonsa, mutta käytännössä tämä tänä päivänä maailman levinnein kasvi alistikin ihmisen aloilleen.

Kun ihminen oli raatanut alati edessään pakenevan paremman tulevaisuuden puolesta muutaman sukupolven ajan, se unohti menneisyytensä vapaana vaeltajana, joka oli nauttinut rikasta ja monipuolista ravintoa, ollut hyväkuntoinen ja oletettavasti ihan pienessä yhteisössä elämästään nauttiva ihminen.

Aloilleen asettuminen kasvatti yhteisöt niin isoiksi, että niiden hallitsemiseen alettiin tarvita mielikuvituksellisia tarinoita ja myyttejä, sopimuksia, sääntöjä, asioita joita ei oikeasti ole edes olemassa. Ei niitä ole vieläkään, mutta niiden mukaan me yhä elämme. Mihin perustuvat oikeasti valtakuntien tai tonttien rajat? Työajat? Puolueet? Yhtiöt? Raha? Verotus? Jääkiekon säännöt? Tämä lista on loputon.

Kirjoitus- ja lukutaitokin kehittyi, että näitä ei perimässämme olevia asioita pystyttiin hallitsemaan. Kenenkään muisti ei riittänyt loputtomiin eikä kuoleman tapauksessa aivojen sisältö ollu siirrettävissä seuraavalla henkilölle. Omalla tavallaan ihminen olisi pärjännyt ilman kaikea tätä ylimääräistä, koska kaikki ne säännöt, lait, käytännöt ja keinot sekä erityisesti peloitteet, joilla ihmisiä on haluttu pitää ruodussa ja hallita on johtanut valtavaa  epätasa-arvoon, jossa toiset ovat olleet ylhäisiä ja vapaita ja toiset on alistettu esimerkiksi orjiksi.

Eikä tämä kuvio ole niin ratkaisevasti sitten maanviljelyn vallankumouksen muuttunut. Kaikkialle minne vahvimman oikeus ja valta on asettunut, se on tuonut sinne omat mielikuvitukseen perustuvat systeeminsä ja tuhonnut alkuperäisväestön luomat kuviot. Ajatellaanpa tämän suuren aikajanan rinnalla, että joissain valtioissa naiset ovat saaneet äänestää jo noin sata vuotta. Apartheid päättyi Etelä-Afrikassa 1991!  

Eikö tästä kaikesta voisi päätellä, että on aika luonnollista, jos joku tuntee edelleen jonkinlaista luontaista vastenmielisyyttä enemmistöjä ja heidän luomiaan sääntöjä kohtaan tai vastentahtoisuutta aloilleen asettumista kohtaan? Varsinkin nykyaikana, jolloin kaikkia ihmisiä ei enää tarvita, meidät jostain syystä halutaan edelleen pitää kontrollissa.

Tämän kirjan ansiosta näyttää hyvin luontevalta ihmisen pyrkimys kyseenalaistaa ”totuuksia” ja kulkea vastavirtaan tai rimpuilla irti oravanpyörästä kohti epämääräistä vapautta. Koska ihminen kantaa pitkää perimää, niin osalla meistä tuo paikasta paikkaan vaeltavan metsästäjä keräilijän geeni täytyy edelleen olla. Mutta niin hän kuin kaikki muutkin tietävät, ettei paluuta enää ole. Eikä tilaa. Joku omistaa kaiken maan, veden ja ilmankin. Vaeltaja voi tehdä vain omia pieniä ratkaisujaan ja toteuttaa omaa vaeltajan viettiään ja antaa ihmiskunnan jatkaa kulkuaan kohti omaa mahdottomuuttaan.