Suomessa on onnistuttu viime aikoina muuttamaan käytäntöjä
julkisen keskustelun avulla jo kahdessa tärkeässä asiassa. Ensinnäkin on
muuttunut suhtautuminen seksuaaliseen häirintään (#metoo-kampanja) ja toiseksi
on kiinnitetty huomioita työttömän asemaan (aktiivimallin vastustaminen).
Seuraavaksi voitaisiin nostaa tikun nokkaan vuokrakatto.
Onko valtiovallan etu, että suurin osa tavallisen työssäkäyvän ihmisen palkasta
menee vuokraan ja ettei palkalla tule toimeen? Kuuluuko valtiovallan tehtäviin elintasokuilun
ylläpitäminen? Samaan aikaan se kuitenkin parkuu ostovoiman ja
kulutuksen perään, mutta tekee sen mahdottomaksi pitämällä yllä rakenteellista
köyhyyttä myös työssäkäyvien joukossa, työttömistä puhumattakaan.
Onko yhteiskunnalle tärkeämpää se, että ylimääräisiin
asuntoihin tai suurempaankin asuntosijoittamiseen varaa oleville rikkaille turvataan
helpot pääomalyhennykset ja voitot vuokranmaksajien kukkarosta? Iso osa tästä
voitosta on lisäksi suoraan tulonsiirtoa valtiolta asumistuen muodossa.
Miksi ihmeessä tämän rikkaiden tukeminen, eli ylimääräisen omaisuuden turvaaminen on
valtiovallalle tärkeämpää, kuin välttämättömän
ja riittävän elintason turvaaminen kansalaisilleen edes työtä tekemällä? Se, ettei
ihminen elä edes työllään on modernia orjuutta ja häpeäksi yhteiskunnalle.
Sitä ihmetellään suureen ääneen, ettei työtön tartu mihin
tahansa (yhä useammin palkattomaan) työhön, mutta se yhteistenasioiden hoitajiltamme
jää pohtimatta, mitä sille pitäisi tehdä, ettei edes työstä saadulla palkalla elä?
Samaan aikaan ekonomistit vastustavat vuonna 1995 hylättyä vuokrasäännöstelyä
sillä perusteella, ettei se houkuttelisi markkinoille tarpeeksi vuokranantajia,
koska sijoittamisesta ei saisi tarpeeksi voittoa. Kumpi tässä on lähtökohtaisesti
tärkeämpää, palkalla eläminen vai voitot?
Helsingissä vallitsevat 700-800 euron vuokrat yksiöistä ovat
laillista rosvoamista. Nykyisen noin 30 neliövuokran sijaan 15 euron katto
mahdollistaisi jonkinlaiset mahdollisuudet elää myös matalammalla palkalla. Tällöin
esimerkiksi 25 neliön asunnosta vuokralainen maksaisi 750 euron sijaan 375
euroa. Tai 20 euron neliöhinnalla vuokra olisi 500 euroa. Tällainen vuokrataso mahdollistaisi
myös reilun 1000 euron nettotuloilla elävälle jo kohtuullisen normaalin elämän eikä
asumis- ja toimeentulotukea enää tarvittaisi avuksi.
Sijoittaja sijoittakoon asuntoihin omalla, eikä valtiovallan
tai vuokralaisen kustannuksella. Ylimääräisen rahan sijoittaminen on sentään
vapaaehtoista toimintaa, mutta perustoimeentuleminen on välttämättömyys.
Media tuo esille ekonomien yksipuolisia kantoja ja toistaa tarkoitushakuisesti
vuodesta toiseen samoja kauhukuvia vuokrasäännöstelyn seurauksista, että se vähentää
asuntojen tarjontaa, kunnossapitoa, laatua ja aiheuttaa lieveilmiöitä. Totta
kai, sehän on rikkaiden etu ja heillä on oikeutensa olla rikkaita. Mutta nyt on
aika ajatella myös köyhien etua. Liian moni yhteiskunnallinen epäoikeuden
mukaisuus on kasaantunut köyhien harteille.
