Kiusattuja vailla kiusaajia

Kuvittele uutinen suojatiellä auton alle jääneestä lapsesta, jossa ei puhuttaisi häneen autolla törmänneestä tekijästä mitään. Kuvailtaisiin vain uhrin tuskia ja tulevaa loppuelämän kestävää elämää pyörätuoliin sidottuna. Jossain jatkouutisessa manattaisiin mahdollisesti hänen lupaavasti alkaneen jäätanssijan uran menettämistä ja huonoa onnea siitä, että jäi vihreillä valoilla suojatietä ylittäessään jonkun törmäämäksi.

Tai toinen uutinen, missä talon sisälle heitetään ikkunan läpi yöaikaan polttopullo ja seitsenhenkinen kiintiöpakolaisperhe kuolee tulipalon seurauksena. Heittäjästä ei puhuttaisi sanaakaan, manattaisiin vain uhrien huonoa tuuria, että olivat selvinneet juuri sodan jaloista kuin ihmeen kaupalla, sortuvista taloista, räjähtävistä pommeista, pakolaisleirien taudeista ja tulipaloista ja sitten kuolivat turvaan päästyään lumikinosten keskellä tulipalon uhreina.

Tällaista on uutisointi kiusaamisesta. On vain uhreja, kiusattuja, mutta ei tekijöitä, kiusaajia. Miksi heitä ei yksilöidä ja nosteta esiin vaikka kaikki tietävät heidät? Siksikö, että he kuuluvat enimmäkseen siihen hyvin voivaan, rikkaaseen enemmistöön, jotka harvoin itse kokevat kiusaamista. Kiusaajat ovat joko eliitin tai rikollismielisten suojeluksessa. Heitä on kasvatettu päiväkodista lähtien läpi peruskoulun ja työelämään saakka ajattelemaan vain omaa etua ja siihen nyt sattuu vain kuulumaan toisten alas painaminen, muuten se ei toimi. Se on voittajan taktiikka, sillä pärjää elämässä, mikä on todistettu. Sellaiset meillä on myös vallassa tällä hetkellä. Niin kuin jokaisen koulunkin pihalla, siellä ne vähemmän viisaat kaverit, jotka hallitsee nyrkein ja niillä isäntinä ne hieman vihmerämmät kaverit, joilla on yhteydet rahaan ja valtaan.  Se on voittava yhtälö. Hurraa!

Ajatuksia ja ideoita työttömyydestä ja köyhyydestä

 

Nykyinen statukseni ihmisenä on työtön. Apurahoja hakiessa olen ollut myös ylioppilas, koska hakemuksessa kysytään korkeinta koulutuksen astetta. Ilmeisesti se on oleellinen tieto, että yli 60-vuotiasta hakijaa voidaan nöyryyttää kielteisenä tulleen päätöksen lisäksi vielä hieman lisää. Aika jolloin minä astuin työelämään oli aivan toinen. Ei akateemisen perheen esikoisena minulla ei ollut minkäänlaista mallia kouluttautumiseen eikä siihen osattu edes yllyttää. Lukio oli ”miettimisaikaa” työelämää eikä jatko-opintoja varten. Niistä ei koskaan puhuttu, ainoastaan työelämästä ja itsensä työllä elättämisestä. Jos ei kuulu niihin onnekkaisiin, joille perhe on säästänyt lapsilisät pesämunaksi, jonka voi sijoittaa omaan asuntoon, välivuoden pitämiseen tai opiskeluihin, niin rahaa tarvitakseen piti mennä töihin ja 1980-luvulla suurin piirtein riittikin, että käveli työpaikkaan sisään, ja ilmoittautui töihin. Ei silloin kyselty papereiden perään ja kun alusta saakka kuvioihin kuului myös elinkumppani, oleellista oli tienata rahaa ja opiskella elämää.

Tänä päivänä sillä elämäntaidolla, rikkaalla sosiaalisella kokemuksella, kymmenistä työ- ja asuinympäristöistä hankitulla kokemuksella ei ole mitään virkaa. Tarvitaan todistuksia ja tarvitaan taitoja, jotka ovat oman peruskoulutuksen jälkeen maailmaan ilmestyneitä. Vaikka osaisinkin niitä auttavasti, en kuulu niiden hallinnassa todennäköisesti kuitenkaan kärkijoukkoon ja edelleen, minulta puuttuu todistukset. Ehkä matkan varrella olisi voinut tulla mieleen hankkia niitä, mutta jos olen jo valinnut toisin, ryhtynyt yrittäjäksi tai työskennellyt ulkomailla ja sillä aikaa uusilla työelämälle välttämättömillä taidoilla koulutetut ihmiset kiitävät ohituskaistaa työpaikkoihin, niin varmin tapa pärjätä on jatkaa työssään niin kauan kuin sitä riittää. Itselläni se oli hyppelyä työstä toiseen, kunnes se ketju jossain vaiheessa alkoi katkeilla. Sitten kun se lakkaa, alkavat vaikeudet, jos olet jo yli 50-vuotias.

Aivan viime vuosiin saakka olen tehnyt töitä niin sanotusti koko elämäni ajan. Edellinen vuosikymmen siitä oli jo enimmäkseen palkkiopohjaista työskentelyä. Kohtalotovereita on paljon, mutta edelleenkin lainsäädäntö, pykälät ja säännöt lähtevät siitä, että oikea työ on ainoastaan vakituista palkkatyötä. Pätkätyöläisenä jäät ilman lomia, työterveydenhuoltoa, jopa ilman eläkekertymää ja taloutesi on jatkuvasti sekaisin, kun et tiedä milloin saat rahasi, ja mahdolliset avustukset viipyvät tai evätään vaihtelevien tulojesi mukaan. Elät jatkuvassa epävarmuudessa ja varmasti tämä panee jotkut laskelmoimaan, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Käyhyydellä ei välttämättä ole ihmistä piristäviä vaikutuksia, vaan enemmänkin lamaannuttavia. 

Ei köyhyydessäkään olla tasa-arvoisia. Toinen voi saada kahden kuukauden vuokravakuuden kaupungin takauksena ja saa sen lisäksi tarvittaessa vielä toimeentulotukea. Toinen voi saada vakuuden velaksi, omalta Visaltaan, vanhemmiltaan, ystäviltään ja kun tämä raha tulee tilille, katsotaan se esimerkiksi Kelassa tuloksi, joka estää ainakin välittömän toimeentulotuen, vaikka olisi millainen tarve. Lisäksi velkaa pitää maksaa takaisin, mutta sitä ei huomioida millään tavoin, vaikka olisi viralliset velkakirjat ja maksuohjelmat. Se katsotaan kulutusluotoksi tai tuloksi. Valitettavasti monet sortuvat tässä tilanteessa luottofirmojen armoille ja useimmiten tuloksena on vain luottotietojen menettäminen. Yhteiskunta tietää, mikä on lopputulos, mutta josta syystä apu tarjotaan vasta, kun ihminen on jo asiansa sotkenut, eikä ennakolta, vaikka kaikki vaaran merkit olisivat silmien edessä.  

Kaikki eivät tiedä, että työttömyyskorvauksesta maksetaan lähtökohtaisesti neljännes veroa. Jos bruttotuloni on 1200 euroa, jää siitä käteen 900 euroa. Kun maksan vuokrani, jää siitä käteen noin sata euroa. Saan asumistukea 300 euroa. Näin tuloni ikään kuin palautuvat 1200 euroksi. Maksan veroilla käytännössä oman asumistukeni. Eikö olisi järkevää jättää yksi vaihe välistä siten että pieniä ansiosidonnaisia tai peruspäivärahoja ei verotettaisi ollenkaan. Näin byrokratiaa lisäävät asumistuki asiat vähenisivät huomattavasti. Silloin köyhä voisi myös yrittää saada pankilta lainaa vaikka omistusasuntoon ja tehdä maksuohjelmansa 300 euron mukaan. Se voisi olla taas pidemmällä tähtäimellä työttömälle yksi keino parantaa asemaansa maailmassa. Lainan lyhennys itseä hyödyttäen voisi toimia porkkana paremmin kuin pakollisten työpaikkahakemusten tekeminen vailla minkäänlaista realismia.

Yksi asia ihmetyttää myös työnantajien puolella. Esimerkiksi omaksi katsomallani kirja-alallani Suomalainen kirjakauppa hakee työntekijöitä, joille lupaa 16 viikkotuntia. Tämäkin on pilkantekoa paitsi tuntien määrän myös sen osalta, että työttömän työssäolo ehdon täyttyminen edellyttää 18 viikkotuntia. Sillä on erityistä merkitystä silloin, kun peruspäivärahaa saava yrittää päästä takaisin kassan piiriin, josta on päivien täyttyessä tippunut pois. Kirja-ala on minun pääalani, mutta sattumalta minun laajaa osaamistani ei siellä tarvita, koska juuri vastaavaa heillä sattuu tiimissä aina olemaan entuudestaan. Työhakemusten selittelevät vastaukset paljastavat, että haetaankin nimenomaan osaamattomuutta eikä osaamista. Ja 16 tuntia, eikö se kuulostakin siltä, että halutaan nuori opiskelija seisomaan rahastajaksi kassan taakse viikonlopuksi tai muutamaksi arki-illaksi.  Hyvä nuorille, kun saavat työkokemusta, mutta minun pitää kuitenkin näitä hakemuksia vakavasti tehdä, koska se kuuluu pelin henkeen.

Olen siis statukseltani työtön. En ole sitä pitänyt minkäänlaisena häpeänä enää pitkään aikaan. Hallituksen entistä ahtaammalle työttömän paneva linja ei lisää työpaikkojen tarjontaa. Minulta puuttuu edelleen sellainen ratkaiseva todistus, joka minut nykymaailmassa työllistäisi, enkä ehdi sitä tähän hätään enää hankkia. Työkokemuksellani tai taidoillani ei ole mitään merkitystä. Siksi otan mielihyvin vastaan kassasta saamani rahan, sillä katson sen mielessäni kansalaispalkaksi aktiivisesta elämästäni. Oikeiden töiden ohella olen tehnyt yli 30 vuotta ”töitä kansan viihdytysjoukoissa”, mihin lasken erityisesti teatteriharrastukseni. Olen käyttänyt niihin aivan hurjan määrän illan tunteja ja myös omaa rahaa. Se on pitänyt minut virkeänä, olen edelleen aktiivinen kansalainen, olen hyväkuntoinen, sivistynyt, monitaitoinen, sosiaalinen jne. mutta jos minut halutaan pitää mieluummin kaiken ulkopuolella köyhänä ja työttömänä, niin ollaan sitten, rimpuillaan pää pystyssä, kyllä minä pärjään näinkin, pitäkää tunkkinne.

Työtä, onnea ja Veikkaus-kortti

Olen köyhä ja uskon, että ihminen voi vaurastua kovalla työllä, mitä en itse ilmeisesti ole enää valmis tekemään, koska olen tilaani tyytynyt, vai olenko? En tarkoita kovalla työllä mitään yksittäistä työtehtävää, vaan vaivannäköä, jolla ensinnäkin työhön voi vielä päätyä ja toiseksi, onnistuu vakinaistamaan sen tai kolmanneksi saamaan siitä sellaista palkkaa, jolla voi tulla paremmin kuin jotenkuten toimeen. Uskon, että juuri toimeen tuleminen on nykyään todella kovan työn takana.  

Olen touhukas ihminen ja tavalla tai toisella olen tehnyt töitä koko ikäni, työhistoriaanikin kuuluu noin 50 työpaikkaa, että mitenkään helpolla en ole itseäni päästänyt. Toisaalta yksi elämäni tavoitteista on varmasti ollut päästä siitä mahdollisimman helpolla niin fyysisesti kuin henkisesti. Minulla on ollut jonkinlainen sisäänrakennettu itsesuojeluvaisto, joka on estänyt minua rasittamasta itseäni liikaa, auttanut olemaan saamatta burn outia, työuupumusta tai luu- ja niveltauteja ja muita fyysisiä rasitusvammoja.

Olen kokeillut vähän kaikkea työelämässä ja kyennyt irtautumaan sellaisesta, mikä ei itselleni ole sopinut. Yleensä olen hypännyt työstä toiseen, mutta vanhetessani mahdollisuuteni ovat kaventuneet. Olen huomannut, että ilman paperia eli tiettyjä välttämättömiä todistuksia en pääse haluamiini hommiin. Toisaalta olen liian kokenut, että pääsisin myöskään hanttihommiin, jos niitä enää juuri onkaan, koska työnantaja päättelee työkokemuksestani, etten minä tule heillä viihtymään tai ainakaan pysymään. Siinä ei selitykset auta, kun molemmilta puolilta lyödään ovea kiinni. Viime aikoina olen varjeltunut työltä jo ikäni puolesta vaikka olisin kuinka hyvässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa.  Siksipä työni on suuntautunut viime aikoina enemmän kolmannen sektorin harrastustoimintaan, josta palkkana on pelkkä hyvä mieli.

Ryhtyisin yrittäjäksi heti, jos minulla olisi siihen varaa, mutta jos vuodesta toiseen tilillä on enemmän menoja kuin tuloja, ei pankkikaan suostu antamaan minulle minkäänlaista lainaa ja suku on liian varatonta, että heitä hyväksyttäisiin takaajiksi. Pysyn siis köyhänä, enkä usko, että raha tippuisi taivaista jatkossakaan, mutta siitä huolimatta lunastin itselleni Veikkaus-kortin. Teen naisystäväni kanssa silloin tällöin yhden lottorivin lähinnä hänen pyynnöstään, sillä hän kaipaa sitä miljoona voittoa minua enemmän. Minulle jo nelinumeroinenkin luku olisi iso voitto ja riittävä.

Joka tapauksessa, minulla on nyt Veikkaus-kortti ja tili ja testasin asiaa netissä. Kortin saadakseen piti Veikkaukselle antaa tiettyjä tietoja esimerkiksi toimeentulostaan ja pelaamiseen käyttämistään summista. Minun tapauksessani, ollessani satunnaisten töiden ja sovitellun päivärahan varassa kuitenkin työtön työnhakija, jouduin rastimaan vaihtoehdoista sosiaalietuudet. Käytettävissä summissa asteikko alkoi 0–199 euron vaihtoehdosta. Meinasin lopettaa hakemuksen tekemisen tähän paikkaan, sillä tuntuu jotenkin järjettömältä, että jos kuukaudessa sijoitan euron lottoon tulen tilastoiduksi ”kaksisataa euroa sosiaalietuuksia kuukaudessa veikkauksen peleihin käyttäväksi”. Tällaisen johtopäätöksen tilastonikkari siitä tekisi ja tällaisia olisi iltapäivälehtien otsikot aiheesta. Se kuulostaa tosi pahalta, jos käyttää vuodessa muutaman euron lottoon. Miksi tuollaiset vaihtoehdot? Miksi ei ole satunnaispelaajan saraketta, esim. 10 euroa kuukaudessa käyttävä, sillä se on myös minimiraja, jonka Veikkaus määrää omalle pelitililleen asetettavaksi. Kun siirsin summan pelitililleni, jäi pankkitililleni vielä 15 euroa ennen viikon päästä saapuvaa etuutta. Yrittääkö Veikkaus viestiä, että käyttäisin loputkin rahani Veikkaukseen, että on ihan normaalia pelata 199 eurolla kuukaudessa?

Sijoitin siis oman työpöytäni ääressä koemielessä Lottoon yhden euron, jonka en usko tuottavan juurikaan tulosta, joskaan se ei tässä nykyisessä konkurssissa ole myöskään ratkaiseva menoerä. Olen veikannut elämäni aikana hyvin vähän, ja voittanut parikertaa satasta hipovan summan. Luulen jopa olevani lähes omillani Lottoon sijoittamieni rajojen suhteen. En usko pelionneen, mutta annan sille mahdollisuuden. Minun onneni elämässä on ollut hyvin runsasta, joten valitsen mieluummin sen, mitä on ollut ja mitä olen saanut, kuin että kerjäisin mahdollista lottovoittoa tai valittaisin köyhyyttäni. Minä olen tyytyväinen ja onnellinen näinkin, eikä minulta mitään puutu, ei ylimääräistäkään, vaikka elämä olisikin välillä alimääräistä.

Karin katsaus kaikkeen osa 7

 Hyödyllisten idioottien aika

Meillä on ”koulupakko”, meillä on ”pakkoruotsi” ja käytännössä meillä on myös pakkomatematiikka, sillä todistuksessa sen painoarvo mihinkään muuhun numeroon verrattuna on niin massiivinen, ettei juuri minkään opinahjon ovi avaudu ilman matematiikkaa. Seuraavaksi meidän pitää kehittää pakkolukeminen. Ainakin me alamme olla sen pakon edessä, että jotain meidän yhteiskuntamme ja koululaitoksellemme pitää sille tehdä, sillä koulun opetuksilla ja elämällä jota todellisuudessa elämme alkaa olla yhä vähemmän yhteistä.

Moni elää jo siinä harhassa, ettei koulutusta tarvitse ollenkaan, koska minäksi voi tulla ilman kouluakin. Minä olen minä enkä muuta tarvitse, no – älypuhelimen, mutta en muuta. No – myös sen ringin ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa naamakuvia ja TikTok vinkkejä. Pitää pysyä mukana, pitää pystyä puhumaan samaa kieltä, ymmärtämään samoja pääosin merkityksettömiä asioita, ja niin ainoastaan niillä on merkitystä, ei oikealla tiedolla tai yleissivistyksellä. Koulun ja vanhempien sijaan nuoria kasvattaa valikoiden tietävät tai tietämättömät agitaattorit tai yhteen asiaan keskittyvät fakki-idiootit. Onko yhteiskunta, koulu tai vanhemmat käyneet tietoisesti vastahyökkäykseen näitä asioita vastaan? Ei. Minkä ääressä nuoret ja nuoret aikuiset viettävät eniten aikaa? Älylaitteidensa ja sen avulla oman ja kaverien naamakuvien kanssa. Ehkä joku perinteinen TV-sarja vielä koukuttaa, mutta sekin enemmän älylaitteen kuin televisiolaitteen kautta. Pitäisikö olla jo huolissaan?

Minkälaisen pohjan tämä luo tulevaisuudelle, ja samalla tuleviin päättäjiin? Heidän kykyynsä tehdä itsenäisiä päätöksiä, kun mistään ei voi jäädä ulos, ettei menetä kavereitaan, ja tehdäänkö kaikki päätökset edelleen vain kavereiden kanssa? Seuraako tästä korruption uusituleminen ja jos ei, seuraako siitä täydellinen eristäytyminen ja itsensä hylkiöksi tuntemisen tunne? Syvällisistä ja sivistävistä mielipiteistä tai näkemyksistä lienee turha edes mainita. Missä välissä ne olisivat ihmiseen yhtäkkiä putkahtaneet? Onko katastrofi enää vältettävissä?

Jossain jutussa vanhempi kertoi innokkaasti kirjoja lukeneen lapsensa lopettaneen kirjojen lukemisen sinä päivänä, kun tämä sai älypuhelimen. Sen vastapainona oli juttu, missä perhe ja sen lapset asuivat ilman älylaitteita ja jopa ilman sisävessaa. Ei se itsessään lisää sivistystä, mutta elämässä selviytymisen kykyihin ja oman pään käyttöön sillä on varmasti vaikutusta. Tietoa löytyy vielä vanhanaikaisemmilla tavoilla, kirjoista, kirjastoista tai kirjakaupoista hankituilla. Niissä tarjotaan tiedollisia kokonaisuuksia, analyyseja maailmasta ja ihmisestä. Jo muutamalla oleellisella perusteoksella saa melkoisen henkisen pääoman. Onko ihmiset oikeasti sitä mieltä, ettei tätä enää tarvita?

Meidän ainoa tehtävämme maan päällä ei voi olla, että täyttäisimme sen idiooteilla. Me tarvitsemme esiintymistaitoa, puhe- ja kirjoitustaitoa. Agitaattoreilla ja diktaattoreilla sitä yleensä on, sillä heidän menestyksensä perustuu juuri siihen, että kansa pysyy tyhmänä. Kansan pään voi täyttää toissijaisella ja vahingollisella tiedolla, eivätkä he itse sitä edes huomaa. Tätä kohti mennään yhä kovempaa kyytiä. Niin kuin maailman tuloista yli puolet menee kymmenelle prosentista ihmisiä, samalla tavoin kaikki ”tarvittava tieto ja totuus” alkaa olla yhä pienemmän joukon hallussa. Enää valtiot eivät kasvata tykinruokaa, vaan erinäisten vapaiden markkinavoimien ja helppoheikkien työn alla ovat hyödylliset idiootit.  

(Sinun kuuluukin epäillä, että joskohan näin on. Mikä minä olen mitään sanomaan, kunpahan heittelin vain `musta tuntuu´ olettamuksia ilmaan kuin mikäkin helppoheikki.) 

Karin katsaus kaikkeen osa 6

 ”Some on rahaa”

Minun maailmassa ei ole tähtiä kuin taivaalla. Minun maailmassa roska ei tipu kädestä minne sattuu ja toisen oma on toisen omaa. Minun maailmassa ei mennä massojen mukana, mihinkään suuntaan. Minun maailmassa eletään rauhassa ja vapauden, veljeyden ja tasa-arvon hengessä. Valitettavasti minun maailmani ei ole todellisuutta.  

Luen parhaillaan Peter Frankopanin Silkkitiet uusi maailman historia kirjaa, joka katsoo maailmaa muusta kuin lähihistoriassa voittaneiden näkökulmasta. Hyvin mielenkiintoinen teos, mutta yhtä kaikki, se mikä siinä nousee esiin on ihmisen ainainen tarve sotia ja haalia saalista. Lähes aina kaiken melskaukset takana on joko uskonto, vallanhimoinen hallitsija tai ahneus rikkauksiin tai pelkkään maa alaan. Näillä eväillä on tuhottu ääretön määrä elämää, sivistystä ja kulttuuria. Toisaalta ehkä ilman sotia ja Mustan surman kaltaisia epidemioita maapallo olisi liikakansoitettu äärimmilleen jo satoja vuosia sitten.

Tämä on omaa tulkintaani, mutta ehkä silkkitiet olivat omalla tavallaan kuin nykyinen EU, ne sekoittivat maailman kansoja, uskontoja, aatteita, kulttuureja, tapoja, perimää ja niin edelleen, ja lisäsivät suvaitsevaisuutta ja maailman yhteisöllisyyttä, kunnes aina aika ajoin kuvaan astui vaino ja tuho, kun joku alkoi haluta enemmän aloittamalla sodan oman uskontonsa levittämisen nimissä, kun tavoitteena oli pelkästään toisen kansan alistaminen ja heidän rikkauksiensa haaliminen itselle. Keski-Amerikan kansat alistettiin ja niiden rikkaudet siirrettiin Eurooppaan, mistä ne päätyivät lopulta kaupankäynnin yhteydessä hyödyntämään Kaukoidän kehitystä. Kirja valaisee hyvin sen, miten maanosien painoarvot vaihtelivat. Voiman lisäksi markkinat määrittelivät, mikä milloinkin oli ”in”. Milloin mausteet, milloin kankaat, milloin jalometallit, milloin orjat. Kaikki oli sallittua, alistaminen, tappaminen, ryöstäminen, kun se palveli oikeaa herraa ja tuotti itselle hyvinvointia.

Kuten nykyisinkin myös historiassa tärkeässä roolissa on ollut propaganda, luulot ja uskomukset vieraiden kansojen pahuudesta, jotka voi parantaa vain miekka tai luoti. Sitä samaa propagandaa suolsi tehokkaasti kolmannen valtakunnan kansanvalistus- ja propagandaministeri Joseph Goebbels. Meillä on tänä päivänä hirveä määrä ihmisiä, jotka eivät seuraa mitään asiallista tiedotusvälinettä ja tarkoitan tällä nyt suurin piirtein Ylen tai Maikkarin uutisia tai Helsingin sanomia ja maakuntalehtiä. Monille riittää pelkät viihdekanavat, iltapäivä lehdet, Seiska, TikTokit ja pinnallisimmat Podcastit. Ei tarvita kuin yksi ”Goebbels” ja tämä väki on altis ellei peräti valmis kääntymään minkä tahansa vaarallisen aatteen taakse.

Jos näkyvyyden ja samalla käytännössä eduskunta paikan on aiemmin voinut lähes poikkeuksetta ostaa joko omalla tai tukiryhmien rahoilla, niin tänä päivänä saman näkyvyyden voi järjestää somessa. ”Some on rahaa”, sen käyttö on edullista ja kun onnistuu erottumaan vahvoilla mielipiteillään olivatpa ne eettismoraalisesti oikeita tai vääriä, voi saada seuraajia ja lopulta äänestäjiä. Onko se sitten pelkästään tuomittavaa? Jokainenhan siihen pyrkii, että tulisi tavalla tai toisella kuulluksi. Onko vanhanaikaisten somea karttavien boomereiden aika sitten ohi? (Tässä on taas neljä vuotta aikaa ottaa väline haltuun...) Voinko mitenkään tuomita somen hyväksikäytön, kun mitä muuta kuin somea käytän itsekin, kun yritän esimerkiksi saada mahdollisimman pienin kuluin mahdollisimman monta katsojaa ohjaamalleni näytelmälle.

Niin se vain on, se joka pitää otteessaan tiedotusvälineitä, kuten esimerkiksi Putin, Erdoğan tai Orbán ovat todistaneet, sen on helpompi hallita maata haluamaansa suuntaan, eikä se välttämättä ole se humaanein suunta. Joten on syytä olla tarkkana kuulemiensa totuuksien kanssa, mistä kannattaa innostua ja minkä jättää omaan arvoonsa. Se auttaa, että seuraa maailmaa laajasti, eikä vain yhtä itselle mieluisinta ”totuutta”. Minun maailmassa tiedolla on väliä.

Karin katsaus kaikkeen osa 5

 

Taloudellisempiirinen ihmiskokeeni jatkuu mielenkiintoisissa merkeissä. Sain juuri verottajalta postia, että osanani on maksaa syksyllä jäännösveroa hieman päälle 180 euroa. Se on ok, ja odotettavissakin, koska viime vuoden verokorttini oli laskettu etuuksien mukaan ja loppuvuodesta tein jonkin aikaa palkkatöitä. Luulen tosin jo menettäneeni tuon vastaavan summan tai enemmänkin, koska palkkani maksettiin yhdessä erässä, vaikka se olisi oikeasti kuulunut kolmen eri kuukauden maksujaksoon. Sen sijaan, että kolmelta kuukaudelta olisi vähennetty suojaosuuteni, nyt kertamaksulla isommaksi muodostunut palkka oletettavastikin vähensi kokonaistuloani. Ehkä näin kävi, en tiedä, kun en osaa laskea. Ehkä vain lietson asiaa suotta, että hävisin tässä jo kerran ja  nyt saan siitä vielä lisärangaistuksen jäännösveron muodossa. Joka tapauksessa minä olen ihan iloinen veronmaksaja ja samoin otan yhtä iloisesti vastaan kaiken saamani tuenkin, silloin kun sitä todella tarvitsen.

Verottajan lisäksi sain postia myös Kelalta, missä se ilmoitti maksavansa minulle toimeentulotukea maalis- ja huhtikuulle yhteensä pullakahvien verran vajaat 200 euroa. Siis jonkinlainen etupainotteinen rahan vaihtokauppa. Tarpeen tämä olikin sillä maaliskuun alussa saamastani 880 nettopäivärahasta vuokra vesineen vei 820 euroa. Kela oli kanssani yhtä mieltä, että jäljelle jäävä 60 euroa sekä reilun 250 euron asumistuki ei tässä kuussa riitä elämiseeni sekä puhelinoperaattorin ja vakuutusyhtiön laskujen maksamiseen. Yhteiskunnallinen suojaverkko toimii, mutta vain perustarpeisiin.  

Toki minulla on muitakin isompia maksuja, vuokravakuudesta syntynyttä yksityistä velkaa, sekä ikuisesti edessäni vyöryvä, elämisen kuluista syntynyt Visalasku, joka kasvoi jälleen satasella jouduttuani ostamaan uuden ulkoisen muistin kesken kaiken kuolleen lisämuistin tilalle. Useiden vuosikymmenien aikaiset luovuustyöni eivät voi olla vain yhden tallentimen takana. Tiedän jo, että niistä hävisi melkoinen osa, vaikka aloin vasta vertailla tikuilta, koneelta ja oman muistini kätköistä löytyviä tiedostoja.  Jos saisin lyhennettyä visalaskua hieman enemmän, voisin jonain päivänä korjuuttaa myös pitkään rikkoontuneena olleen kitaravahvistimeni. Tietokoneenikin on yli 10 vuotta vanha ja tulostin vetää viimeisiään.

Ei auta kuin sinnitellä ja nauttia nykyisestä elintasosta siihen saakka, kunnes Kokoomus alkaa kehitellä kavennuksia tähän ah niin hulppeaan elintasooni. Ehkä sitä keppiä ja porkkanaa voisi tarjota vaihteeksi työnantajalle siitä, että he työllistäisivät ja maksaisivat työstä myös sellaista palkkaa, että sillä työntekijä voisi elää ilman tukia. Tai kenties Kokoomus yllättää ja kaivaa naftaliinista entisen puheenjohtajansa Ilkka Suomisen idean kansalaispalkasta. Sillä saataisiin raha kiertämään ja sen ääntähän siellä ymmärretään. Minäkin köyhäilijä laittaisin kaikki rahat kiertoon heti, jos minulla olisi sitä enemmän. Se palvelisi yhteiskuntaa enemmän, kuin tämä pennin venytys, missä edes välttämättömään ei ole rahaa. Miettikääpä sitä.

Karin katsaus kaikkeen osa 4

Aequat omnis cinis 

Vaalit on käyty, demokratia on puhunut. Ei tästä sen enempää, seuraan tilannetta. Laskin, että elämäni aikana minulla on ollut mahdollisuus antaa ääneni jo 46 vaalissa. Lienenkö ollut voittajan puolella milloinkaan? Ensimmäinen kertani oli vuoden 1979 eduskuntavaaleissa. Olin saanut äänioikeuden vasta reilua kuukautta aiemmin ja lähdin vanhempieni kanssa 20 kilometrin päässä olleelle äänestyspaikalle entiselle kansakoululleni. Ensikertalaisena minut toivotettiin tervetulleeksi.  

En muista ketä äänestin. Valintaan saattoi vielä tuolloin vaikuttaa vanhempieni kanta, mutta mikä se oli. Äiti on ollut ikänsä uskollinen yhden puolueen äänestäjä, kun taas isäni lienee ollut alati liikkuva äänestäjä koko ikänsä. Itse olen ollut fyysisesti alati liikkuva henkilö, joten muutamat vaalit ovat voineet jäädä siitäkin syystä väliin, ainakin presidentin vaalit ja kunnallisvaalit vuonna 2000, jolloin olin ulkomailla, enkä välittänyt pitää yhteyttä lähetystöön. Kuusissa europarlamenttivaaleissa olen tainnut äänestää joka kerta.

Olen kannattanut äänioikeusiän laskemista 16 vuoteen siksi, että myös nuoret saisivat mahdollisuuden äänestää kotipaikkakunnallaan ennen muuanne muuttoaan opiskelun tai työn perässä. Näin he ”oppisivat” äänestämisen ennen siirtymistään ja vaivautuisivat ehkä herkemmin ottamaan selville myös uuden sijaintipaikkansa poliittiset asetelmat. Jos niistä ei ole mitään tietoa eikä erityistä kiinnostustakaan ole, voi useimmilla jäädä äänestämättä, eikä siitä muodostu tapaa. Toisaalta nyt TikTokin ja muun pinnallisen tiedon aikakaudella alan hieman epäillä, millaisin perustein nuoret päätöksiään tekisivät. Meillä on jo nyt hyvin polarisoitunut nuoriso, ympäristö asioista ja maailman ja ihmisen tilasta kiinnostuneet nuoret ja sitten ”minä ensin ja minun oikeuteni - myös rajoittaa sinun oikeuksiasi” -nuoret.

Jos alan miettiä tätä, menen syvälle suohon ja muutun arrogantiksi ihmisvihaajaksi. Meillä on sohvaperunaa ja muuta tiedonvälityksen nimissä erityisesti kaupallisilla kanavilla suollettavaa paskaa, ja on oikeasti ihmisiä, joita vain tuo paska kiinnostaa. Se panee kyllä kysymään, olenko minä samaa kansaa kuin nuo tuossa? Me emme tule koskaan saavuttamaan missään vaaleissa mitään yhteistä tavoitetta. Olisinko autiolla saarella onnellisempi? Vai onko sohva ja paskakanavat jo nyt ”noille toisille” se heidän autiosaarensa, missä he ovat onnellisimmillaan?

Vaalit ovat tärkeitä ja sitä on syytä ihmetellä, miksi ne eivät merkitse joillekin mitään, kun heiltä kuitenkin sitä jupinaa tulee, ettei asiat ole hyvin, ettei mihinkään voi vaikuttaa. Vaaleilla vaikutat - vaikka äänestäisi häviäjääkin - siihen, ettei yksinvaltiutta pääse syntymään. Meillä on siitä huonoja esimerkkejä lähellä.  

Nyt en jaksa murehtia vaaleja, kun mietin, miten suuresta tragediasta on kyse, kun puoli terrabittiä henkilökohtaista elämää kuvien ja tekstien muodossa sisältänyt ulkoinen kovalevy kuolee? Jos laitan tähän rinnalle sodat, luonnon katastrofit ja maailman kaikki muut onnettomuudet ja vääryydet, niin pierun kokoisesta asiasta on toki kysymys. Joka tapauksessa henkilökohtainen dokumentaristini sai tässä kolauksen, sillä olen luottanut ulkoiseen kovalevyyn kuin vuoreen, koska tietokoneilla on tapana hajota, ja siksi en ole säilönyt koneelleni valokuvia ollenkaan. Olin juuri tekemässä kuvakirjaa historiastani muutaman vuoden ajanjaksolta, jolta se vielä puuttui ja jolloin otin vasta ensiaskelia digikuvaukseen ja jolloin tallennus oli pirstaloidumpaa kuin tänä päivänä, ja nyt juuri ne tiedot katosivat.

Onneksi suurin osa tasan 30 vuoden aikana eri tietokoneisiin suoltamistani teksteistä on tallessa vähintäänkin tikuilla (joista kaikki eivät toimi) ja kuvistakin suurin osa jo kuvakirjoissa, ja yhä originaaleina kameran korteilla, mutta paljon erityisesti muilta saatuja tai aikanaan työkameralla kuvattuja sekä reprottuja kuvatiedostoja katosi ikiajoiksi. Ja paljon sellaista, jota en enää muista. Ainut mitä tässä ihmettelen on se, miten viileästi tähän suhtaudun. Normaalistihan pompin seinille ja kiroan ja haukun itseni pienimmästäkin syystä ja nyt ei pienintäkään tunteen värähdystä. 

On ironista, että tasan 30 vuotta sitten ensimmäinen tietokoneeni hajosi kuukausien käytön jälkeen juuri sinä iltana kun ryhdyin tallentamaan sen sisällä olleita tiedostojani, muun muassa yhtä näytelmääni, laulujani ja aforismikokoelmaani. Sinne katosivat ikiajoiksi. Siitä opinkin paljon. Tietojen katoaminen on minulle iso asia, valtava menetys, koska ne ovat henkilökohtaisia tietojani, minun elämääni, minusta kummunnutta luovuuttani. Nyt kadonnut muisti sisälsi versiot minun kaikista kirjallisista töistäni (joskaan ei onneksi  kaikilta osin ainoastaan siinä). Johtuuko viileys siitä, että tiedostaa sen, että näinhän kaikelle lopulta käy. Yksi kone kuolee, tulee uusi kone. Yksi ihminen kuolee, tulee uusi ihminen. Yksi hallitus kuolee, tulee toinen hallitus.