Todellisuudesta vieraantunut

 

Uutisissa kerrottiin tänään 23. huhtikuuta yleisesti, että alle 30-vuotiaiden köyhyys on lisääntynyt. Lähes joka kolmannes heistä jää alle pientuloisuusrajan, joka on 1451 euroa. Hesari puolestaan kirjoittaa, että hallituksen sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät köyhien määrää 100 000 hengellä. Jos leikkaukset peruttaisiin, pienituloisia olisi vuositasolla noin 20 000 henkilöä vähemmän vuosina 2006 ja 2007.  Joten panee kysymään, mihin tämä hallituksen maata kurjistava linja oikein perustuu. Olisiko kyse yksinkertaisesti siitä, että esimerkiksi pääministeri Orpo on vieraantunut todellisuudesta, koska on ollut vieraantunut siitä koko elämänsä ajan.

Kun 90-luvun lama iski, Orpo istui yliopistossa, teki järjestötyötä opiskelu- ja puoluejärjestöissä. Opiskeltuaan 12 vuotta hän valmistui vuonna 2002, ja pääsi välittömästi sisäasianministerin Ville Itälän erityisavustajaksi. Sitten vuosiksi 2005-2007 hän pääsi suoraan johtajaksi tekemään niin sanotusti oikeita töitä aikuiskoulutuskeskuksen yritysjohtajana ennen valintaansa eduskuntaan vuonna 2007. Ja näin jälleen sopivasti ennen vuosien 2008-2008 taantumaa hän onnistui olemaan kansan todellisuutta turvassa, kuten 1990-luvullakin.

Jos profiloisin henkilöä, joka nyt näin kovasti tahtoo kurmuuttaa köyhiä, niin epäilen, että hänellä on täytynyt olla joku todella huono kohtaaminen siellä oikeissa töissä ollessaan jonkun aikuiskoulutuksessa olevan henkilön kanssa, jonka hän on kenties tulkinnut työtä pakoilevaksi ja yhteiskunnan tukia nostavaksi lusmuksi, jollaisina hän nyt näkee kaikki työttömät ja köyhät. Jotain tällaista Orpo nyt meille selvästi kostaa, muuten tätä ei voi ymmärtää. Tähän viittaa myös Orpon hallituksen aikuiskoulutustuen lakkauttaminen.

Yksi konkreettinen ehdotus työttömyyden torjuntaan

Hesarissa (21.4.2025) kerrottiin ulkomailta palaavista ja siellä pätevöityneistä ihmisistä, joilla on suunnattomia vaikeuksia työllistyä omalle alalleen tai työllistyä ollenkaan. Tuttu tunne, kun palasin Irlannista Suomeen, tunsin itseni todella hylkiöksi ja siksi lähdinkin pian etsimään onneani Italiasta. Tätä samaa paluuta ulkomaille myös Hesarin haastattelemat henkilöt harkitsevat. Miksi tämä maa on tällainen? Miksi korostetaan tietynlaista paperia, suomalaista todistusta, enemmän kuin käytännön osaamista. Miksi ulkomailla tehty työura pyyhkäistään kokonaan pois henkilön työhistoriasta, niin kuin sitä ei olisi ollutkaan?

Työskentelin itse kolme vuotta Irlannin suurimman kirjakauppaketjun Eason & Son Ltd:n pääkallopaikalla Dublinissa vastaten mielestäni myymälän mielenkiintoisimmista osastoista (elämäkerrat, historia, maantiede, sota, politiikka, filosofia, uskonto) tilaten niiden kirjat, pitäen osaston siistinä ja ajan tasalla. Tunsin kaikki oman osastoni kirjat, samoin kuin tunsin jollain tasolla kaikkien muidenkin osastojen kirjat, koska työhöni kuului myös säännöllinen työskentely niin informaatiotiskillä kuin kassalla. Henkilöstöpäällikkö välitti minulle tasaisesti terveisiä asiakkailta, jotka olivat arvostaneet saamaansa hyvää asiakaspalvelua. Oliko näistä asioista jotain hyötyä hakiessani töitä suomalaisista kirjakaupoista 2000-luvun alkuvuosina? Ei sitten pätkääkään. Pääsin jossain vaiheessa Suomalaisen kirjakaupan varastoon sillä perusteella, että olin työskennellyt tamperelaisen Kirja-Kärkkäisen yleismiehenä (tavaran kuljetus ja kirjavaraston hoito) vuosina 1986–1988. Jo silloin kuulin ihmettelyä kohtalotovereilta siitä, ettei ulkomailla saatu kokemus merkitse Suomessa mitään. Ilmeisesti tilanne ei ole siitä muuttunut vieläkään miksikään.  

Osallistuin kerran johonkin työttömille järjestettyyn seminaariin. Puhujina oli monia oleellisia nimiä kuten työ- ja elinkeinoministeriön alivaltiosihteeri Elina Pylkkänen (yllättävän tylsä) ja mediaguru Anna Perho (egotrippi). Asiaa tuli koko päivän ajan ja täysisalinen kuunteli luennoitsijoita ja muita eri kojuilla työllistämis- ja koulutusaikeitaan esitteleviä tahoja. Siis asiantuntijat puhuivat omiaan ja työttömät vaelsivat yksinään paikasta toiseen kuivahtaneita karkkeja pöydiltä napsien. En tiedä mikä tuon hengennostatuksen todellinen saldo oli, koska en nähnyt siinä mitään konkretiaa, mutta juuri siitä itselleni heräsikin idea, jonka kävin tilaisuuden jälkeen kertomassa myös tapahtuman järjestäjille.

Sen sijaan, että kutsutaan työttömät passiivisesti kuuntelemaan eri (todellisuudesta vieraantuneita tai teoreettisia) luennoitsijoita, tarjolla olisikin eri aloihin keskittyviä looseja, joihin osallistujat valikoituisivat oman mielenkiintonsa pohjalta, ja missä he sitten kohtaisivat toisia samanmielisiä, ja parhaassa tapauksessa voisivat lyödä päänsä yhteen ja lähteä perustamaan vaikka omaa yritystä. Paikalla olisi konsultointia juuri kyseistä kohderyhmää ajatellen, konkreettista neuvontaa, kuinka asiat etenevät, mitä tukea on tarjolla ja niin edelleen. Olen aivan varma siitä, että suuressa työttömien joukossa olisi aktiivisesti ajattelevia, haaveitaan elossa pitäviä potentiaalisia ihmisiä, jotka olisivat valmiita tekemään paljonkin oman onnensa eteen, mutta työttömyys ja köyhyys on vaikea lähtökohta toteuttaa mitään ja varsinkaan yksin. Tätä ehdotin, ja tämä olisi – puheiden sijaan - konkreettista auttamista, missä asiantuntijat ja yhteiskunta voisivat tulla apuun. Tuokaa samanmieliset yhteen, antakaa ideoiden roiskua ja räiskyä, antakaa sellaista tukea ja tietoa, mitä kukin toiminta vaatii ja voilà, maailma olisi jälleen ottanut askeleen parempaan suuntaan.

Avoin kirje pääministerille

Herra pääministeri Orpo

Te hoette hakevanne säästöjä, siksi koen, että olette juuri oikea henkilö saamaan tämän kirjeen.

Olen aloittanut sekalaisen työurani aikana, jolloin suurin piirtein riitti, että käveli työpaikalle, alkoi työskennellä ja palkka alkoi juosta. Te ette näistä ajoista tiedä, kun olitte tuolloin vielä ala-asteella. Nyt 50 työpaikkaa (ja osoitetta) myöhemmin minulla on ollut hieman vaikeuksia työllistyä, koska joko laaja-alaista kokemustani (myös yrittäjänä) ei arvosteta tai tarvita eikä ylioppilastodistukseni painoarvo riitä hakuprosesseissa kovinkaan korkealle. Pääkaupunkiseudulla asuessani jään paperilla pätevämpien hakijoiden jalkoihin ja syrjäisillä maaseutupaikkakunnilla asuessani työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Lisäksi tämän vuoden lopussa koettava laskennallinen eläkeikäni saattaa vaikuttaa työnantajien intoon palkata minut, vaikka lääkärit vakuuttaisivatkin minun olevan keskimääräisesti ikäistäni paremmassa kunnossa.

Tästä kaikesta huolimatta joudun hakemaan kolmea työpaikkaa kuukaudessa. Joudun venyttämään mielikuvitustani, vaikka minulla onkin kokemusta poikkeuksellisen monelta alalta. Jotkut kaltaiseni ovat ratkaisseet ongelman tehtailemalla huumorihakemuksia milloin kunnanjohtajiksi ja muiksi johtaviksi virkamiehiksi tai ylipäätään paikkoihin, joissa ei ole edes pelkoa tulla valituksi, mutta systeemi on tyytyväinen, TE-toimiston robotti kiittää ja kuittaa, kun hakurivit tulevat täyteen.

Tietysti voi kysyä, ketä tämä palvelee ja mikä tämän tarkoitus pohjimmiltaan on. Aktivoiko tämä minua jollain tavoin? Voisiko olla kenties hyödyllisempää, jos työtön voisi kuitata työnhakuvelvollisuutensa käymällä päivittäin tunnin ajan esimerkiksi lenkillä, uimahallissa, konsertissa, kansalaisopiston kurssilla tai kirjastossa? Tästä voisi olla kansakunnalle enemmän hyötyä kuin henkisestä kiusanteosta, jota nykysysteemi edustaa. Fyysisen ja henkisen kunnon nostaminen saattaisi olla monelle työttömällekin todennäköisempi avain työpaikkaan kuin turhien hakemusten laatiminen. Kenties Tekin näette tässä ehdotuksessani todellista säästöä myös tulevaisuuden sote-menoihin.  

Olen ymmärtänyt, että Te haette säästöjä lähes pakonomaisesti, joka kiven kääntäen. Oletteko miettineet tätä: Useimmat työttömistä työnhakijoista joutuvat tekemään kuukaudessa neljä työpaikkahakemusta. Kun 220 000 tuhatta työtöntä laatii kuukausittaiset hakemuksensa, tekee se lähes 900 000 hakemusta kuukaudessa, joihin työnantajien pitää reagoida. Vuositasolla hakemuksia syntyy yli 10 miljoonaa. Voisi luulla, että tuollaisella aktiivisuudella ja noilla luvuilla työttömyys olisi äkkiä kukistettu, jos niitä työpaikkoja oikeasti olisi. Mutta ei taida olla.

Miksi tällaista turhaa työtä silti teetetään. Eikö työnantajilla olisi tärkeämpääkin tekemistä, kuin seuloa joka kuukausi lähes miljoona hakemusta, joista murto-osan murto-osa johtaa työllistymiseen. Hakemukset syövät työaikaa, kun seulotaan jyvät akanoista. Olen tosin kuullut työnantajien heittävät suurimman osan hakemuksista suoraan silppuriin, mutta sekin ottaa oman aikansa. Lisäksi on syytä olla huolissaan myös siitä, minne kaikki avoimissa hakemuksissa oleva informaatio päätyy. Henkilökohtaiset tiedot hetuineen ja työhistorioineen ovat tilien kaappaajille ja muille hämärähenkilöille oivaa materiaalia valeprofiilien luomiseen.

Työnhakuvelvollisuus koskee myös osa-aikatyössä olevia, mutta heille riittää yksi hakemus kolmessa kuukaudessa. Tätä voi olla työllisen suomalaisen vaikea käsittää, että jo työssä käyvä hakee toista työtä, mutta osa-aika työssä oleva joutuu ja on oikeutettu hakemaan ansiosidonnaista työttömyyskorvausta tullakseen toimeen, koska palkka ei siihen riitä. Eikö tätä vajetta voisi kompensoida jollain järkevämmällä tavalla. Suojaosuuden poistaminen ei kuulunut niihin.  

Meillä on palkkarekisteri, työmarkkinatorilla on jokaisesta työttömästä hakijasta tiedot, meillä on työnantajat ja tiedot avoimista työpaikoista. Jos ja kun työpaikat eivät näytä nykysysteemillä kohtaavan, miksi emme käytä jo laajasti käytettyä tekoälyä seulomaan kaikki olemassa olevat dokumentit ja yhdistämään oikeat tahot keskenään puolueettomasti ilman ennakkoluuloja. Nykyinen työttömien kohtelu on pelkkää sadistista kiusantekoa, jota muut sosiaalisiin tukiin tekemänne heikennykset lisäävät. Ensi vuodeksi olette luvanneet lisätä sanktioita niille työnhakijoille, jotka epäonnistuvat pelaamaan tätä silmänlumeen tasolle jäävää työllistymispoliittista peliänne. Olette nähneet, ettei se ole johtanut positiivisiin tuloksiin vaan eriarvoistumisen kasvamiseen ja yhä suurempaan ahdinkoon. Herra pääministeri, oletteko Te sadisti?  

Kiusattuja vailla kiusaajia

Kuvittele uutinen suojatiellä auton alle jääneestä lapsesta, jossa ei puhuttaisi häneen autolla törmänneestä tekijästä mitään. Kuvailtaisiin vain uhrin tuskia ja tulevaa loppuelämän kestävää elämää pyörätuoliin sidottuna. Jossain jatkouutisessa manattaisiin mahdollisesti hänen lupaavasti alkaneen jäätanssijan uran menettämistä ja huonoa onnea siitä, että jäi vihreillä valoilla suojatietä ylittäessään jonkun törmäämäksi.

Tai toinen uutinen, missä talon sisälle heitetään ikkunan läpi yöaikaan polttopullo ja seitsenhenkinen kiintiöpakolaisperhe kuolee tulipalon seurauksena. Heittäjästä ei puhuttaisi sanaakaan, manattaisiin vain uhrien huonoa tuuria, että olivat selvinneet juuri sodan jaloista kuin ihmeen kaupalla, sortuvista taloista, räjähtävistä pommeista, pakolaisleirien taudeista ja tulipaloista ja sitten kuolivat turvaan päästyään lumikinosten keskellä tulipalon uhreina.

Tällaista on uutisointi kiusaamisesta. On vain uhreja, kiusattuja, mutta ei tekijöitä, kiusaajia. Miksi heitä ei yksilöidä ja nosteta esiin vaikka kaikki tietävät heidät? Siksikö, että he kuuluvat enimmäkseen siihen hyvin voivaan, rikkaaseen enemmistöön, jotka harvoin itse kokevat kiusaamista. Kiusaajat ovat joko eliitin tai rikollismielisten suojeluksessa. Heitä on kasvatettu päiväkodista lähtien läpi peruskoulun ja työelämään saakka ajattelemaan vain omaa etua ja siihen nyt sattuu vain kuulumaan toisten alas painaminen, muuten se ei toimi. Se on voittajan taktiikka, sillä pärjää elämässä, mikä on todistettu. Sellaiset meillä on myös vallassa tällä hetkellä. Niin kuin jokaisen koulunkin pihalla, siellä ne vähemmän viisaat kaverit, jotka hallitsee nyrkein ja niillä isäntinä ne hieman vihmerämmät kaverit, joilla on yhteydet rahaan ja valtaan.  Se on voittava yhtälö. Hurraa!

Ajatuksia ja ideoita työttömyydestä ja köyhyydestä

 

Nykyinen statukseni ihmisenä on työtön. Apurahoja hakiessa olen ollut myös ylioppilas, koska hakemuksessa kysytään korkeinta koulutuksen astetta. Ilmeisesti se on oleellinen tieto, että yli 60-vuotiasta hakijaa voidaan nöyryyttää kielteisenä tulleen päätöksen lisäksi vielä hieman lisää. Aika jolloin minä astuin työelämään oli aivan toinen. Ei akateemisen perheen esikoisena minulla ei ollut minkäänlaista mallia kouluttautumiseen eikä siihen osattu edes yllyttää. Lukio oli ”miettimisaikaa” työelämää eikä jatko-opintoja varten. Niistä ei koskaan puhuttu, ainoastaan työelämästä ja itsensä työllä elättämisestä. Jos ei kuulu niihin onnekkaisiin, joille perhe on säästänyt lapsilisät pesämunaksi, jonka voi sijoittaa omaan asuntoon, välivuoden pitämiseen tai opiskeluihin, niin rahaa tarvitakseen piti mennä töihin ja 1980-luvulla suurin piirtein riittikin, että käveli työpaikkaan sisään, ja ilmoittautui töihin. Ei silloin kyselty papereiden perään ja kun alusta saakka kuvioihin kuului myös elinkumppani, oleellista oli tienata rahaa ja opiskella elämää.

Tänä päivänä sillä elämäntaidolla, rikkaalla sosiaalisella kokemuksella, kymmenistä työ- ja asuinympäristöistä hankitulla kokemuksella ei ole mitään virkaa. Tarvitaan todistuksia ja tarvitaan taitoja, jotka ovat oman peruskoulutuksen jälkeen maailmaan ilmestyneitä. Vaikka osaisinkin niitä auttavasti, en kuulu niiden hallinnassa todennäköisesti kuitenkaan kärkijoukkoon ja edelleen, minulta puuttuu todistukset. Ehkä matkan varrella olisi voinut tulla mieleen hankkia niitä, mutta jos olen jo valinnut toisin, ryhtynyt yrittäjäksi tai työskennellyt ulkomailla ja sillä aikaa uusilla työelämälle välttämättömillä taidoilla koulutetut ihmiset kiitävät ohituskaistaa työpaikkoihin, niin varmin tapa pärjätä on jatkaa työssään niin kauan kuin sitä riittää. Itselläni se oli hyppelyä työstä toiseen, kunnes se ketju jossain vaiheessa alkoi katkeilla. Sitten kun se lakkaa, alkavat vaikeudet, jos olet jo yli 50-vuotias.

Aivan viime vuosiin saakka olen tehnyt töitä niin sanotusti koko elämäni ajan. Edellinen vuosikymmen siitä oli jo enimmäkseen palkkiopohjaista työskentelyä. Kohtalotovereita on paljon, mutta edelleenkin lainsäädäntö, pykälät ja säännöt lähtevät siitä, että oikea työ on ainoastaan vakituista palkkatyötä. Pätkätyöläisenä jäät ilman lomia, työterveydenhuoltoa, jopa ilman eläkekertymää ja taloutesi on jatkuvasti sekaisin, kun et tiedä milloin saat rahasi, ja mahdolliset avustukset viipyvät tai evätään vaihtelevien tulojesi mukaan. Elät jatkuvassa epävarmuudessa ja varmasti tämä panee jotkut laskelmoimaan, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Käyhyydellä ei välttämättä ole ihmistä piristäviä vaikutuksia, vaan enemmänkin lamaannuttavia. 

Ei köyhyydessäkään olla tasa-arvoisia. Toinen voi saada kahden kuukauden vuokravakuuden kaupungin takauksena ja saa sen lisäksi tarvittaessa vielä toimeentulotukea. Toinen voi saada vakuuden velaksi, omalta Visaltaan, vanhemmiltaan, ystäviltään ja kun tämä raha tulee tilille, katsotaan se esimerkiksi Kelassa tuloksi, joka estää ainakin välittömän toimeentulotuen, vaikka olisi millainen tarve. Lisäksi velkaa pitää maksaa takaisin, mutta sitä ei huomioida millään tavoin, vaikka olisi viralliset velkakirjat ja maksuohjelmat. Se katsotaan kulutusluotoksi tai tuloksi. Valitettavasti monet sortuvat tässä tilanteessa luottofirmojen armoille ja useimmiten tuloksena on vain luottotietojen menettäminen. Yhteiskunta tietää, mikä on lopputulos, mutta josta syystä apu tarjotaan vasta, kun ihminen on jo asiansa sotkenut, eikä ennakolta, vaikka kaikki vaaran merkit olisivat silmien edessä.  

Kaikki eivät tiedä, että työttömyyskorvauksesta maksetaan lähtökohtaisesti neljännes veroa. Jos bruttotuloni on 1200 euroa, jää siitä käteen 900 euroa. Kun maksan vuokrani, jää siitä käteen noin sata euroa. Saan asumistukea 300 euroa. Näin tuloni ikään kuin palautuvat 1200 euroksi. Maksan veroilla käytännössä oman asumistukeni. Eikö olisi järkevää jättää yksi vaihe välistä siten että pieniä ansiosidonnaisia tai peruspäivärahoja ei verotettaisi ollenkaan. Näin byrokratiaa lisäävät asumistuki asiat vähenisivät huomattavasti. Silloin köyhä voisi myös yrittää saada pankilta lainaa vaikka omistusasuntoon ja tehdä maksuohjelmansa 300 euron mukaan. Se voisi olla taas pidemmällä tähtäimellä työttömälle yksi keino parantaa asemaansa maailmassa. Lainan lyhennys itseä hyödyttäen voisi toimia porkkana paremmin kuin pakollisten työpaikkahakemusten tekeminen vailla minkäänlaista realismia.

Yksi asia ihmetyttää myös työnantajien puolella. Esimerkiksi omaksi katsomallani kirja-alallani Suomalainen kirjakauppa hakee työntekijöitä, joille lupaa 16 viikkotuntia. Tämäkin on pilkantekoa paitsi tuntien määrän myös sen osalta, että työttömän työssäolo ehdon täyttyminen edellyttää 18 viikkotuntia. Sillä on erityistä merkitystä silloin, kun peruspäivärahaa saava yrittää päästä takaisin kassan piiriin, josta on päivien täyttyessä tippunut pois. Kirja-ala on minun pääalani, mutta sattumalta minun laajaa osaamistani ei siellä tarvita, koska juuri vastaavaa heillä sattuu tiimissä aina olemaan entuudestaan. Työhakemusten selittelevät vastaukset paljastavat, että haetaankin nimenomaan osaamattomuutta eikä osaamista. Ja 16 tuntia, eikö se kuulostakin siltä, että halutaan nuori opiskelija seisomaan rahastajaksi kassan taakse viikonlopuksi tai muutamaksi arki-illaksi.  Hyvä nuorille, kun saavat työkokemusta, mutta minun pitää kuitenkin näitä hakemuksia vakavasti tehdä, koska se kuuluu pelin henkeen.

Olen siis statukseltani työtön. En ole sitä pitänyt minkäänlaisena häpeänä enää pitkään aikaan. Hallituksen entistä ahtaammalle työttömän paneva linja ei lisää työpaikkojen tarjontaa. Minulta puuttuu edelleen sellainen ratkaiseva todistus, joka minut nykymaailmassa työllistäisi, enkä ehdi sitä tähän hätään enää hankkia. Työkokemuksellani tai taidoillani ei ole mitään merkitystä. Siksi otan mielihyvin vastaan kassasta saamani rahan, sillä katson sen mielessäni kansalaispalkaksi aktiivisesta elämästäni. Oikeiden töiden ohella olen tehnyt yli 30 vuotta ”töitä kansan viihdytysjoukoissa”, mihin lasken erityisesti teatteriharrastukseni. Olen käyttänyt niihin aivan hurjan määrän illan tunteja ja myös omaa rahaa. Se on pitänyt minut virkeänä, olen edelleen aktiivinen kansalainen, olen hyväkuntoinen, sivistynyt, monitaitoinen, sosiaalinen jne. mutta jos minut halutaan pitää mieluummin kaiken ulkopuolella köyhänä ja työttömänä, niin ollaan sitten, rimpuillaan pää pystyssä, kyllä minä pärjään näinkin, pitäkää tunkkinne.

Työtä, onnea ja Veikkaus-kortti

Olen köyhä ja uskon, että ihminen voi vaurastua kovalla työllä, mitä en itse ilmeisesti ole enää valmis tekemään, koska olen tilaani tyytynyt, vai olenko? En tarkoita kovalla työllä mitään yksittäistä työtehtävää, vaan vaivannäköä, jolla ensinnäkin työhön voi vielä päätyä ja toiseksi, onnistuu vakinaistamaan sen tai kolmanneksi saamaan siitä sellaista palkkaa, jolla voi tulla paremmin kuin jotenkuten toimeen. Uskon, että juuri toimeen tuleminen on nykyään todella kovan työn takana.  

Olen touhukas ihminen ja tavalla tai toisella olen tehnyt töitä koko ikäni, työhistoriaanikin kuuluu noin 50 työpaikkaa, että mitenkään helpolla en ole itseäni päästänyt. Toisaalta yksi elämäni tavoitteista on varmasti ollut päästä siitä mahdollisimman helpolla niin fyysisesti kuin henkisesti. Minulla on ollut jonkinlainen sisäänrakennettu itsesuojeluvaisto, joka on estänyt minua rasittamasta itseäni liikaa, auttanut olemaan saamatta burn outia, työuupumusta tai luu- ja niveltauteja ja muita fyysisiä rasitusvammoja.

Olen kokeillut vähän kaikkea työelämässä ja kyennyt irtautumaan sellaisesta, mikä ei itselleni ole sopinut. Yleensä olen hypännyt työstä toiseen, mutta vanhetessani mahdollisuuteni ovat kaventuneet. Olen huomannut, että ilman paperia eli tiettyjä välttämättömiä todistuksia en pääse haluamiini hommiin. Toisaalta olen liian kokenut, että pääsisin myöskään hanttihommiin, jos niitä enää juuri onkaan, koska työnantaja päättelee työkokemuksestani, etten minä tule heillä viihtymään tai ainakaan pysymään. Siinä ei selitykset auta, kun molemmilta puolilta lyödään ovea kiinni. Viime aikoina olen varjeltunut työltä jo ikäni puolesta vaikka olisin kuinka hyvässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa.  Siksipä työni on suuntautunut viime aikoina enemmän kolmannen sektorin harrastustoimintaan, josta palkkana on pelkkä hyvä mieli.

Ryhtyisin yrittäjäksi heti, jos minulla olisi siihen varaa, mutta jos vuodesta toiseen tilillä on enemmän menoja kuin tuloja, ei pankkikaan suostu antamaan minulle minkäänlaista lainaa ja suku on liian varatonta, että heitä hyväksyttäisiin takaajiksi. Pysyn siis köyhänä, enkä usko, että raha tippuisi taivaista jatkossakaan, mutta siitä huolimatta lunastin itselleni Veikkaus-kortin. Teen naisystäväni kanssa silloin tällöin yhden lottorivin lähinnä hänen pyynnöstään, sillä hän kaipaa sitä miljoona voittoa minua enemmän. Minulle jo nelinumeroinenkin luku olisi iso voitto ja riittävä.

Joka tapauksessa, minulla on nyt Veikkaus-kortti ja tili ja testasin asiaa netissä. Kortin saadakseen piti Veikkaukselle antaa tiettyjä tietoja esimerkiksi toimeentulostaan ja pelaamiseen käyttämistään summista. Minun tapauksessani, ollessani satunnaisten töiden ja sovitellun päivärahan varassa kuitenkin työtön työnhakija, jouduin rastimaan vaihtoehdoista sosiaalietuudet. Käytettävissä summissa asteikko alkoi 0–199 euron vaihtoehdosta. Meinasin lopettaa hakemuksen tekemisen tähän paikkaan, sillä tuntuu jotenkin järjettömältä, että jos kuukaudessa sijoitan euron lottoon tulen tilastoiduksi ”kaksisataa euroa sosiaalietuuksia kuukaudessa veikkauksen peleihin käyttäväksi”. Tällaisen johtopäätöksen tilastonikkari siitä tekisi ja tällaisia olisi iltapäivälehtien otsikot aiheesta. Se kuulostaa tosi pahalta, jos käyttää vuodessa muutaman euron lottoon. Miksi tuollaiset vaihtoehdot? Miksi ei ole satunnaispelaajan saraketta, esim. 10 euroa kuukaudessa käyttävä, sillä se on myös minimiraja, jonka Veikkaus määrää omalle pelitililleen asetettavaksi. Kun siirsin summan pelitililleni, jäi pankkitililleni vielä 15 euroa ennen viikon päästä saapuvaa etuutta. Yrittääkö Veikkaus viestiä, että käyttäisin loputkin rahani Veikkaukseen, että on ihan normaalia pelata 199 eurolla kuukaudessa?

Sijoitin siis oman työpöytäni ääressä koemielessä Lottoon yhden euron, jonka en usko tuottavan juurikaan tulosta, joskaan se ei tässä nykyisessä konkurssissa ole myöskään ratkaiseva menoerä. Olen veikannut elämäni aikana hyvin vähän, ja voittanut parikertaa satasta hipovan summan. Luulen jopa olevani lähes omillani Lottoon sijoittamieni rajojen suhteen. En usko pelionneen, mutta annan sille mahdollisuuden. Minun onneni elämässä on ollut hyvin runsasta, joten valitsen mieluummin sen, mitä on ollut ja mitä olen saanut, kuin että kerjäisin mahdollista lottovoittoa tai valittaisin köyhyyttäni. Minä olen tyytyväinen ja onnellinen näinkin, eikä minulta mitään puutu, ei ylimääräistäkään, vaikka elämä olisikin välillä alimääräistä.

Karin katsaus kaikkeen osa 7

 Hyödyllisten idioottien aika

Meillä on ”koulupakko”, meillä on ”pakkoruotsi” ja käytännössä meillä on myös pakkomatematiikka, sillä todistuksessa sen painoarvo mihinkään muuhun numeroon verrattuna on niin massiivinen, ettei juuri minkään opinahjon ovi avaudu ilman matematiikkaa. Seuraavaksi meidän pitää kehittää pakkolukeminen. Ainakin me alamme olla sen pakon edessä, että jotain meidän yhteiskuntamme ja koululaitoksellemme pitää sille tehdä, sillä koulun opetuksilla ja elämällä jota todellisuudessa elämme alkaa olla yhä vähemmän yhteistä.

Moni elää jo siinä harhassa, ettei koulutusta tarvitse ollenkaan, koska minäksi voi tulla ilman kouluakin. Minä olen minä enkä muuta tarvitse, no – älypuhelimen, mutta en muuta. No – myös sen ringin ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa naamakuvia ja TikTok vinkkejä. Pitää pysyä mukana, pitää pystyä puhumaan samaa kieltä, ymmärtämään samoja pääosin merkityksettömiä asioita, ja niin ainoastaan niillä on merkitystä, ei oikealla tiedolla tai yleissivistyksellä. Koulun ja vanhempien sijaan nuoria kasvattaa valikoiden tietävät tai tietämättömät agitaattorit tai yhteen asiaan keskittyvät fakki-idiootit. Onko yhteiskunta, koulu tai vanhemmat käyneet tietoisesti vastahyökkäykseen näitä asioita vastaan? Ei. Minkä ääressä nuoret ja nuoret aikuiset viettävät eniten aikaa? Älylaitteidensa ja sen avulla oman ja kaverien naamakuvien kanssa. Ehkä joku perinteinen TV-sarja vielä koukuttaa, mutta sekin enemmän älylaitteen kuin televisiolaitteen kautta. Pitäisikö olla jo huolissaan?

Minkälaisen pohjan tämä luo tulevaisuudelle, ja samalla tuleviin päättäjiin? Heidän kykyynsä tehdä itsenäisiä päätöksiä, kun mistään ei voi jäädä ulos, ettei menetä kavereitaan, ja tehdäänkö kaikki päätökset edelleen vain kavereiden kanssa? Seuraako tästä korruption uusituleminen ja jos ei, seuraako siitä täydellinen eristäytyminen ja itsensä hylkiöksi tuntemisen tunne? Syvällisistä ja sivistävistä mielipiteistä tai näkemyksistä lienee turha edes mainita. Missä välissä ne olisivat ihmiseen yhtäkkiä putkahtaneet? Onko katastrofi enää vältettävissä?

Jossain jutussa vanhempi kertoi innokkaasti kirjoja lukeneen lapsensa lopettaneen kirjojen lukemisen sinä päivänä, kun tämä sai älypuhelimen. Sen vastapainona oli juttu, missä perhe ja sen lapset asuivat ilman älylaitteita ja jopa ilman sisävessaa. Ei se itsessään lisää sivistystä, mutta elämässä selviytymisen kykyihin ja oman pään käyttöön sillä on varmasti vaikutusta. Tietoa löytyy vielä vanhanaikaisemmilla tavoilla, kirjoista, kirjastoista tai kirjakaupoista hankituilla. Niissä tarjotaan tiedollisia kokonaisuuksia, analyyseja maailmasta ja ihmisestä. Jo muutamalla oleellisella perusteoksella saa melkoisen henkisen pääoman. Onko ihmiset oikeasti sitä mieltä, ettei tätä enää tarvita?

Meidän ainoa tehtävämme maan päällä ei voi olla, että täyttäisimme sen idiooteilla. Me tarvitsemme esiintymistaitoa, puhe- ja kirjoitustaitoa. Agitaattoreilla ja diktaattoreilla sitä yleensä on, sillä heidän menestyksensä perustuu juuri siihen, että kansa pysyy tyhmänä. Kansan pään voi täyttää toissijaisella ja vahingollisella tiedolla, eivätkä he itse sitä edes huomaa. Tätä kohti mennään yhä kovempaa kyytiä. Niin kuin maailman tuloista yli puolet menee kymmenelle prosentista ihmisiä, samalla tavoin kaikki ”tarvittava tieto ja totuus” alkaa olla yhä pienemmän joukon hallussa. Enää valtiot eivät kasvata tykinruokaa, vaan erinäisten vapaiden markkinavoimien ja helppoheikkien työn alla ovat hyödylliset idiootit.  

(Sinun kuuluukin epäillä, että joskohan näin on. Mikä minä olen mitään sanomaan, kunpahan heittelin vain `musta tuntuu´ olettamuksia ilmaan kuin mikäkin helppoheikki.)