Karin katsaus kaikkeen osa 3

 Onnellinen köyhä ilman syyllisyyttä ja häpeää

Nyt vaalien alla julkisuudessa on keskusteltu (mm. HS 31.3.) paljon köyhyydestä ja toimeentulosta. SAK julkaisi juuri professori Juho Saaren kanssa tekemänsä tutkimuksen, missä selvittiin, miten duunarityötä tekevän palkka riittää elämiseen. Huonosti. Yksi asiaa selvittävistä kysymyksistä oli, mikä vaikutus 250 euron käteen jäävän palkan vähennyksellä olisi toimeentuloon. Vastaavasti kysyttiin, miten 250 euron lisäys siihen vaikuttaisi. Johtopäätös oli, että duunareiksi itsensä kokevista reilusta miljoonasta kolmannes on vähintäänkin melko suuressa köyhyysriskissä. Luku on suuri kun muistetaan, että Suomen kansasta joka kymmenes elää muutenkin tukien varassa. Köyhä mutta onnellinen kansa?

Jos omista tuetuista nettotuloistani vähennettäisiin 250 euroa, minulle jäisi käteen noin 50 euroa elää kuukausi kunniallisesti. Keskimäärin tämän tasoista taloudellista tilaa minulla on jatkunut pienin poikkeuksin jo 20 vuotta. En häpeä tätä köyhäilyäni, päinvastoin, olen siitä ylpeä, että olen kuitenkin pitänyt nokkani pinnan yläpuolella. Olen onnistunut olemaan ryssimättä talouttani perusteellisesti, olen vain lievästi velkaantunut, mutta sitäkin velkaa tuloillani on mahdoton lyhentää. Minulla on edelleen luottokortti ja välillä erikoistarpeissa turvaudun ystävieni apuun. Joudun myös myymään vähäistä omaisuuttani (kirjoja, levyjä) pieniin taloudellisiin tarpeisiin saadakseni vaikka ruokailuun kuuluvan punaviinini ja joskus itse ruuankin.

Onneksi minulta puuttuu joitain ominaisuuksia, kuten pessimismi, introverttius, huolissaan olo ja taipumus alakuloisuuteen. Ehkä ”heikkoudesta” vahvuuden tekeminen on myös tietoista. Ok, olen virallisesti työtön, pian virallisesti niin sanotussa eläkeputkessa, mutta harrastusmielessä toimelias. Ok, epäsuotuisista FH-Pohjois-Karjala-geeneistäni huolimatta olen ikäisekseni hyvässä kunnossa, koska kuntoiluun kuten luovuuteenkin voi keskittyä edullisimmillaan myös ilman rahaa. Olisi silti erittäin tervetullutta, jos kuukausituloni lisääntyisivät 250 eurolla. Siinähän olisi jo valtaosa edullisimman suksipaketin ja monojen hinnasta. Sillä voisi saada uusia vaatteita, tai korjata kitaravahvistimen, ostaa muutaman kokoelmista puuttuvan kirjan. Voisin sillä rahalla käydä jopa kerran viikossa ammattiteatterissa tai konsertissa, jotka kiinnostuksestani huolimatta on pitänyt karsia elämästäni lähes olemattomiin. Ehkä voisin käydä kerran kuukaudessa ruokakulttuurista kiinnostuneena ulkona syömässä sen sijaan että kokkaan terveellisestä kasvisruokaa mahdollisimman edullisesti pelkästään kotona. Jospa en jossittelisi. Tähän on tultu kuitenkin pääosin omien valintojeni takia.

Koen olevani ihminen, joka teen itselläni empiiristä ihmiskoetta, kuinka selviytyä elämästä onnellisena köyhänä ilman syyllisyyttä tai häpeää. En syytä tilastani itseäni enkä yhteiskuntaa. Olkoon testattu arvoni työmarkkinoilla rikkaasta työhistoriastani huolimatta kehno. Olkoon niin, että liian rikas työkokemukseni estää pääsyn hanttihommiin, joita on muutenkin yhä vähemmän tarjolla. Olkoon niin, että ilman edes alimman korkea-asteen tutkintoa en näinä päivinä enää pääse niihin hommiin, joita olen elämäni varrella tehnyt. Ikärasismiahan meillä ei ole, niin siitä en sano mitään. Minulla olisi vielä paljon annettavaa työrintamalla ja yrittäjäksi ryhtyisin heti, kun minulla olisi turvanani tuhannen euron käteen jäävä kansalaispalkka. Sitä odotellessa.

Karin katsaus kaikkeen osa 2

”Kulttuuri on luksuspalvelu…” Otan sen nyt irti perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purran lausumasta asiayhteydestä, enkä tarkoita lainauksellani tässä kirjoituksessa sitä, että ”eliittikulttuuria oopperoineen” tuetaan liikaa, että valtion pitäisi säästää vähentämällä niiden tukemista. Tuen yksi tarkoitushan on tuoda myös niin sanottu korkeakulttuuri koko kansan mahdollisuudeksi. Mutta jotkut näkevät, kuten persut vaaliohjelmassaan, ettei koko kansa tuollaista ja montaa muutakaan ”läpipolitisoitunutta vihervasemmistolaista” kulttuuria tarvitse.

Mutta jos katsotaan asiaa työttömän yksilön, eikä valtion vinkkelistä, niin hänen arjessaan voidaan hyvällä syyllä sanoa, että hänelle kulttuuri on luksusta, johon hänellä ei ole juuri pääsyä. Jos hänen tilinsä valtion jakamista tuista huolimatta on koko ajan miinuksella, ei sitä miinusta kulttuurilla lisätä. Tästä seuraakin ajatus, miksi työttömiä ja köyhiä ei voisi tukea suoraan valtion kulttuurisetelillä, jonka he voisivat käyttää omavalintaiseen kulttuuriin, elokuvalippuihin, konserttien pääsylippuihin, kirjoihin, tauluihin, taide-esineisiin ja niin edelleen. Kun myös tulottomilla tai pienituloisilla olisi vara käyttää kulttuuripalveluja, tukisi se suoraan myös niiden palvelujen tarjoajia.

Kulttuuri- ja liikuntasetelejä on jo olemassa, niitä jakavat työnantajat työntekijöilleen, samoin kuin terveyspalveluja työterveydenhuoltoineen. Ilman henkistä ja fyysistä tukea ja virkistystä jäävät juuri ne, joille se eniten olisi tarpeen. Älkää kysykö minulta, mitä tämä maksaisi, en ole ekonomi. Jos olisin, en olisi uuttera, kulttuuri- ja liikuntaharrastuksestani ja terveydestäni huolta pitävä köyhä työtön, vaan todennäköisesti henkisesti ja fyysisesti laiska ja terveydestäni välinpitämätön mulkvist, joka möläyttelisi tukea tarvitseville, että menkää elätit töihin, ette te mitään kulttuuria tarvitse.  

Hämmennetään soppaa vielä lisää muistuttamalla, että osa luksuspalveluja tukevista euroista tulee (peliongelmaisilta) köyhiltä Veikkauksen käsien kautta. Sen valtiolle tilittämästä reilusta miljardista 53 prosenttia on jakanut opetus- ja kulttuuriministeriö muun muassa oopperalle.  

Vielä kulttuuriuutinen lopuksi. Hesarissa (23.3.) oli kulttuurisivuilla juttu vuonna 1903 perustetusta Vinhan kirjakaupasta Ruovedellä, tai tarkemmin sen ”pelastaneista” uusista kirjakauppiaista Mikko Vartiaisesta ja Pasi Vainiosta. Hieno idealismiin perustuva kulttuuriteko, vastaava mitä Rosebudin toimitusjohtaja Hannu Paloviita tekee omilla myymälöillään. Me tarvitsemme tällaisia kirjan rakastajia, jotka pitävät sen hengissä vaikeiden aikojen yli. Ennustukseni on, että jonain päivänä kiinnostus kirjaan vielä palautuu. Älkää työntäkö hyllyjenne aarteita kierrätykseen, sillä jonain päivänä niillä on vielä rahallista arvoa, päinvastoin kuin tänään. Näinä pienten painosten aikoina kirjat, joiden sisällöllä on arvoa, tulevat vielä tulevaisuudessa olemaan kysyttyjä. Mark my words.

Karin katsaus kaikkeen osa 1

 

Aloitan uuden kirjoitussarjani kansainvälisillä uutisilla. Se kertokoon, minkä kokoluokan asioista aion tällä ”palstallani” kirjoittaa. Kiinan kansantasavallan presidentti Xi ja Venäjän federaation presidentti Putin tapasivat Moskovassa. Siinä, mitä he puhuivat ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa, sillä minun huomioni kansainvälisissä uutiskuvissa kiinnittyi täysin siihen, miten herrojen presidenttien tuolit oli asetettu lehdistötilaisuudessa. Putin, vieraan vasemmalla puolella, kuten isännät aina, istui tuolissaan, joka oli asetettu tasavertaiseen kulmaan suhteessa Xi’in ja lehdistöön. Sen sijaan Xin tuoli oli suunnattu huomattavan paljon enemmän lehdistön kuin Putinin suuntaan. Tämä ei voi olla sattumaa, vaan tarkasti etukäteen mietitty asia. Puhuessaan Putinille Xi joutui kääntämään ikävästi päätänsä, mikä oli jäykkäniskaiselle ihmiselle paitsi vaivalloista, se myös näytti epäedullisemmalta kuvissa. Tämä täytyi olla Putinin tarkoituskin. Kiusa se on pienikin kiusa. Tuli mieleen Saksan entisen liittokansleri Merkelin vierailu Moskovassa, kun Putin päästi tapaamiseen koiransa, vaikka tai koska tiesi Merkelin pelkäävän niitä. Mutta miksi Putin tekee näin? Riittääkö viimeisimmässä vierailussa syyksi pelkästään se, että hänen ei tarvitsisi katsoa Xi’ä silmiin niin usein eivätkä toimittajat kiinnittäisi niin paljon huomiota hänen jalkojensa heilutteluun ja pälyilyynsä. Vai onko hän vain läpeensä ilkeä mies?

Kiira Korpi julkaisi runokirjan. Tai sanotaan, että Otava kustantamo sen teki, koska haistoi siinä rahan. Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander kirjoitti asiassa 22.3. ilmestyneessä lehdessä ansiokkaasti, että kustantamo on enää pelkkä pörssi. Viime kesän Vammalan vanhan kirjallisuuspäiviin saakka Majander oli uskonut, että kustantamot julkaisevat kirjoja niiden sisällön vuoksi. Nyt hän toteaa, että markkinointiväki voitti, sivistys on toissijaista. Korven kirjaa Hyppää vaan! on lyöty kohtuuttomankin kovaa, mutta se johtunee siitä, että Suomessa ei juuri runoutta julkaista, hyvääkään, ja sitten kun julkaistaan niin… Tämä sisältää viestin myös pöytälaatikkokirjailijalle, että jos et ole hankkinut hyvää tai huonoa julkisuutta, turhaan yritätkään saada mitään esille.

Lopuksi palanen omaa harrastuselämää. Teatteri Kultsaan ohjaamani Vuoriston kaunottaren esityskausi päättyi juuri, saimme yli 500 katsojaa 91 prosentin täyttöasteella. Jonkinlainen hitti siis. Tämä itse tekeminen onkin köyhälle ainoa tapa harrastaa kulttuuria, ilman tuloja tai isompia menoja. Erehdyin nimittäin tämän saman kuukauden aikana käymään elokuvissa, ensimmäisen kerran vuoteen, ja katsomassa ammattiteatterin esityksen, ensimmäisen kerran sitten viime kesän, ja varaamaan lipun jääkiekko-otteluun, ensimmäisen kerran 40 vuoteen. Köyhän ei pitäisi riehaantua tällä tavoin. Nämä eivät ole köyhän oikeus. Köyhän ei pidä osallistua vaan olla passiivinen. On ihan omaa syytä, että elän nyt jopa puolikuuta ilman rahaa velaksi ja ystävien tukemana. Tältä rintamalta ei mitään uutta.