Synnyinseuduillani kärsittiin loppuvuodesta useiden päivien koko-
tai osa-aikaisista sähkökatkoista. Luntakin tuli reippaasti. Useimmat näkemäni
kommentit somessa pitivät sisällään ajatuksen, että ei hätää, kyllä tässä
pärjätään. Osassa jopa mainittiin, että tähän voisi vaikka tottua. Eli poikkeustilasta
osattiin selvästi ottaa myös ilo irti, vaikka kännykkä jäikin lataamatta,
televisio-ohjelmat katsomatta ja kahvikin piti keittää hellalla tai retkikeittimellä.
Se on hyvä merkki ja luo uskoa tulevaisuuteen, jos nyt
jonkinlaisen linkin haluaa heittää juuri taakse jätettyyn juhlavuoteen. Ihmiset
ovat pärjänneet alkeellisissa oloissa ja poikkeusoloissa ennenkin. Historiamme
nykyisten elämäämme helpottavien ja myös hämmentävien vempainten parissa on
suhteellisen lyhyt. Ihmiset eivät ehkä olekaan niin uusavuttomia kuin usein
luullaan.
Olin itsekin jo täysi-ikäinen ennen kuin pääsin nauttimaan lapsuudenkodissani
sisävessasta tai suihkusta. Seinäpuhelimesta tuli todellisuutta rippikouluikäisenä
ja maailma astui kotiimme akkutelevision kautta, kun olin 10-vuotias. Alkeelliset
olosuhteet olivat luonnollinen kasvuympäristö.
*
Lapsuudessani maalla ystävä- tai kaveripiiri oli
suhteellisen kapea, siihen kuuluivat koulukaverien lisäksi oman kylän lapset ja
muutamat kauempana asuvat sukulaislapset. Kaikkien kanssa juttu (tai tarkemmin
kaveruus) jatkui aina siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt.
Useimmiten yhteys on ollut toiminnallista. Yhdessä hiihdettiin, pelattiin jääkiekkoa ja jalkapalloa, pyöräiltiin tai harrastettiin yleisurheilua. Myöhemmin "leikkiminen" vaihtui
teatterintekemiseksi tai bänditoiminnaksi. Moni ikuinen yhteys on syntynyt myös kymmenissä työpaikoissani kymmenillä paikkakunnilla. Koska sosiaalinen viitekehyksestäni
on suhteellisen laaja, on ystävä- ja kaveripiirinikin hyvin moninainen.
Yrittämättä millään tavoin haalia Facebook kavereita, on
heitäkin kertynyt jo vajaat 400. Jonkun tiedon mukaan siinä on 2/3 -osaa
liikaa. Ihminen voi olla luonnollinen jäsen vain noin 150 ihmisen laumassa.
Tiedän ihmisiä, joille muutamakin ystävä on jo paljon, ja taas niitä, jotka ”kommunikoivat”
sujuvasti yli tuhannenkin ”tutun” kanssa.
*
Eräs ystäväni vajaan kolmenkymmenen vuoden kokemuksella ”kilahti”
äskettäin minulle, että meillä ei ole enää mitään yhteistä, joten hän on
kyllästynyt minuun ja minusta on tullut yhdentekevä. Kiitin rehellisestä
mielipiteestä ja onnistuin olemaan pahemmin provosoitumatta sekä jättämään
vielä takaportin auki. Ilokseni hän livahti siitä takaisin sisään, joten kaikki
on taas hyvin, mutta tämä episodi yhdessä vuoden vaihtumisen kanssa aktivoi
ajattelemaan tiettyjä asioita.
Mitä meille oikeasti merkitsevät tänä päivänä vuosien
takaiset ystävät tai vanhat suosikkikirjat, joista monet olet lukenut viimeksi
80-luvulla. Tai musiikki, jota rakastit jo 70-luvulla, pitääkö kaikkien sen
aikaisten suosikkiartistien levyjen olla edelleen hyllyssä ja riesana
muuttokuormissa? Aika moni on jo niistä luopunut.
Nykydesignerit suunnittelevat asuntoja ilman kirja- tai
levyhyllyjä. Jos kirjoja ei enää lueta ja musiikki tulee netistä, niin mitäpä
niillä… Alkavatko ihmiset jossain vaiheessa vaatia myös kavereiltaan jotain
aitoa ja yhteistä päivitettyä kokemusta, että he haluavat pitää toisiaan ystävinään
tai pitää heitä edes ”listoillaan?”.
*
Mikä on tänä päivänä enää sitä luontevaa ja aitoa? Tämä vai
mennyt aika vai kenties tulevaisuus? Joudumme päivittämään itseämme, tietojamme ja
taitojamme yhä tihenevämpään tahtiin pysyäksemme mukana menossa. Jossain
välissä tämä jatkuva ”kehittyminen” voi alkaa kyllästyttää, vaikka sille ei
mitään voisikaan.
Möin vuosi sitten sukseni, muutinhan lumettomaan
Portugaliin, ja kun pian palasin, niin asetuin Helsinkiin, kaupunkiin, missä ei
tarvitse hiihtää. Mutta täälläkin voi hiihtää, vaikka maassa ei lunta luonnollisesti
olisikaan.
Hiihtäminen oli minulle hyvin luontevaa toimintaa
ensimmäiset 20-vuotta elämästäni. Ostin elämäni neljännet omat sukset uudestaan
noin 10 vuotta sitten, mutta kovin vähäiseksi niiden käyttö jäi. Mutta nyt, juuri
tänään vuoden ensimmäisenä päivänä ja vaikkapa ihan solidaarisuuden elkeenä
maalla poikkeusoloissa selviytyville ihmisille, minun tekisi mieli taas maadoittaa
itseni - suksin.
Miksi en menisi jonain kurjana räntäsateisena päivänä mieluummin
bussilla Paloheinään sukset kainalossa ja livahtaisi ladulle, sen sijaan että
istun täällä yksiön ahtaudessa ja teen vain jotain sellaista, minkä
nykytekniikka mahdollistaa. Minä olen hieman kyllästynyt siihen ja siitä on
alkanut tulla yhdentekevää.
