Nykyinen statukseni ihmisenä on
työtön. Apurahoja hakiessa olen ollut myös ylioppilas, koska hakemuksessa kysytään
korkeinta koulutuksen astetta. Ilmeisesti se on oleellinen tieto, että yli
60-vuotiasta hakijaa voidaan nöyryyttää kielteisenä tulleen päätöksen lisäksi
vielä hieman lisää. Aika jolloin minä astuin työelämään oli aivan toinen. Ei
akateemisen perheen esikoisena minulla ei ollut minkäänlaista mallia
kouluttautumiseen eikä siihen osattu edes yllyttää. Lukio oli ”miettimisaikaa”
työelämää eikä jatko-opintoja varten. Niistä ei koskaan puhuttu, ainoastaan työelämästä
ja itsensä työllä elättämisestä. Jos ei kuulu niihin onnekkaisiin, joille perhe
on säästänyt lapsilisät pesämunaksi, jonka voi sijoittaa omaan asuntoon,
välivuoden pitämiseen tai opiskeluihin, niin rahaa tarvitakseen piti mennä
töihin ja 1980-luvulla suurin piirtein riittikin, että käveli työpaikkaan
sisään, ja ilmoittautui töihin. Ei silloin kyselty papereiden perään ja kun
alusta saakka kuvioihin kuului myös elinkumppani, oleellista oli tienata rahaa
ja opiskella elämää.
Tänä päivänä sillä elämäntaidolla,
rikkaalla sosiaalisella kokemuksella, kymmenistä työ- ja asuinympäristöistä
hankitulla kokemuksella ei ole mitään virkaa. Tarvitaan todistuksia ja tarvitaan
taitoja, jotka ovat oman peruskoulutuksen jälkeen maailmaan ilmestyneitä.
Vaikka osaisinkin niitä auttavasti, en kuulu niiden hallinnassa todennäköisesti kuitenkaan
kärkijoukkoon ja edelleen, minulta puuttuu todistukset. Ehkä matkan varrella
olisi voinut tulla mieleen hankkia niitä, mutta jos olen jo valinnut toisin,
ryhtynyt yrittäjäksi tai työskennellyt ulkomailla ja sillä aikaa uusilla
työelämälle välttämättömillä taidoilla koulutetut ihmiset kiitävät
ohituskaistaa työpaikkoihin, niin varmin tapa pärjätä on jatkaa työssään niin
kauan kuin sitä riittää. Itselläni se oli hyppelyä työstä toiseen, kunnes se
ketju jossain vaiheessa alkoi katkeilla. Sitten kun se lakkaa, alkavat
vaikeudet, jos olet jo yli 50-vuotias.
Aivan viime vuosiin saakka olen
tehnyt töitä niin sanotusti koko elämäni ajan. Edellinen vuosikymmen siitä oli jo enimmäkseen
palkkiopohjaista työskentelyä. Kohtalotovereita on paljon, mutta edelleenkin
lainsäädäntö, pykälät ja säännöt lähtevät siitä, että oikea työ on ainoastaan vakituista
palkkatyötä. Pätkätyöläisenä jäät ilman lomia, työterveydenhuoltoa, jopa ilman eläkekertymää ja
taloutesi on jatkuvasti sekaisin, kun et tiedä milloin saat rahasi, ja
mahdolliset avustukset viipyvät tai evätään vaihtelevien tulojesi mukaan. Elät
jatkuvassa epävarmuudessa ja varmasti tämä panee jotkut laskelmoimaan, mitä kannattaa
tehdä ja mitä ei. Käyhyydellä ei välttämättä ole ihmistä piristäviä vaikutuksia, vaan enemmänkin lamaannuttavia.
Ei köyhyydessäkään olla
tasa-arvoisia. Toinen voi saada kahden kuukauden vuokravakuuden kaupungin
takauksena ja saa sen lisäksi tarvittaessa vielä toimeentulotukea. Toinen voi
saada vakuuden velaksi, omalta Visaltaan, vanhemmiltaan, ystäviltään ja kun
tämä raha tulee tilille, katsotaan se esimerkiksi Kelassa tuloksi, joka estää
ainakin välittömän toimeentulotuen, vaikka olisi millainen tarve. Lisäksi
velkaa pitää maksaa takaisin, mutta sitä ei huomioida millään tavoin, vaikka
olisi viralliset velkakirjat ja maksuohjelmat. Se katsotaan kulutusluotoksi tai
tuloksi. Valitettavasti monet sortuvat tässä tilanteessa luottofirmojen
armoille ja useimmiten tuloksena on vain luottotietojen menettäminen. Yhteiskunta
tietää, mikä on lopputulos, mutta josta syystä apu tarjotaan vasta, kun ihminen
on jo asiansa sotkenut, eikä ennakolta, vaikka kaikki vaaran merkit olisivat silmien edessä.
Kaikki eivät tiedä, että
työttömyyskorvauksesta maksetaan lähtökohtaisesti neljännes veroa. Jos
bruttotuloni on 1200 euroa, jää siitä käteen 900 euroa. Kun maksan vuokrani, jää
siitä käteen noin sata euroa. Saan asumistukea 300 euroa. Näin tuloni ikään
kuin palautuvat 1200 euroksi. Maksan veroilla käytännössä oman asumistukeni. Eikö
olisi järkevää jättää yksi vaihe välistä siten että pieniä ansiosidonnaisia tai
peruspäivärahoja ei verotettaisi ollenkaan. Näin byrokratiaa lisäävät
asumistuki asiat vähenisivät huomattavasti. Silloin köyhä voisi myös yrittää
saada pankilta lainaa vaikka omistusasuntoon ja tehdä maksuohjelmansa 300
euron mukaan. Se voisi olla taas pidemmällä tähtäimellä työttömälle yksi keino
parantaa asemaansa maailmassa. Lainan lyhennys itseä hyödyttäen voisi toimia porkkana
paremmin kuin pakollisten työpaikkahakemusten tekeminen vailla minkäänlaista
realismia.
Yksi asia ihmetyttää myös
työnantajien puolella. Esimerkiksi omaksi katsomallani kirja-alallani Suomalainen kirjakauppa
hakee työntekijöitä, joille lupaa 16 viikkotuntia. Tämäkin on pilkantekoa
paitsi tuntien määrän myös sen osalta, että työttömän työssäolo ehdon
täyttyminen edellyttää 18 viikkotuntia. Sillä on erityistä merkitystä silloin,
kun peruspäivärahaa saava yrittää päästä takaisin kassan piiriin, josta on
päivien täyttyessä tippunut pois. Kirja-ala on minun pääalani, mutta sattumalta
minun laajaa osaamistani ei siellä tarvita, koska juuri vastaavaa heillä sattuu
tiimissä aina olemaan entuudestaan. Työhakemusten selittelevät vastaukset paljastavat, että haetaankin
nimenomaan osaamattomuutta eikä osaamista. Ja 16 tuntia, eikö se kuulostakin siltä,
että halutaan nuori opiskelija seisomaan rahastajaksi kassan taakse viikonlopuksi
tai muutamaksi arki-illaksi. Hyvä
nuorille, kun saavat työkokemusta, mutta minun pitää kuitenkin näitä hakemuksia vakavasti tehdä, koska se kuuluu pelin henkeen.
Olen siis statukseltani työtön. En
ole sitä pitänyt minkäänlaisena häpeänä enää pitkään aikaan. Hallituksen
entistä ahtaammalle työttömän paneva linja ei lisää työpaikkojen tarjontaa. Minulta
puuttuu edelleen sellainen ratkaiseva todistus, joka minut nykymaailmassa
työllistäisi, enkä ehdi sitä tähän hätään enää hankkia. Työkokemuksellani tai
taidoillani ei ole mitään merkitystä. Siksi otan mielihyvin vastaan kassasta
saamani rahan, sillä katson sen mielessäni kansalaispalkaksi aktiivisesta elämästäni. Oikeiden
töiden ohella olen tehnyt yli 30 vuotta ”töitä kansan viihdytysjoukoissa”,
mihin lasken erityisesti teatteriharrastukseni. Olen käyttänyt niihin aivan
hurjan määrän illan tunteja ja myös omaa rahaa. Se on pitänyt minut virkeänä, olen
edelleen aktiivinen kansalainen, olen hyväkuntoinen, sivistynyt, monitaitoinen,
sosiaalinen jne. mutta jos minut halutaan pitää mieluummin kaiken ulkopuolella
köyhänä ja työttömänä, niin ollaan sitten, rimpuillaan pää pystyssä, kyllä minä
pärjään näinkin, pitäkää tunkkinne.
