Olen köyhä ja uskon, että ihminen voi vaurastua kovalla työllä, mitä en itse ilmeisesti ole enää valmis tekemään, koska olen tilaani tyytynyt, vai olenko? En tarkoita kovalla työllä mitään yksittäistä työtehtävää, vaan vaivannäköä, jolla ensinnäkin työhön voi vielä päätyä ja toiseksi, onnistuu vakinaistamaan sen tai kolmanneksi saamaan siitä sellaista palkkaa, jolla voi tulla paremmin kuin jotenkuten toimeen. Uskon, että juuri toimeen tuleminen on nykyään todella kovan työn takana.
Olen touhukas ihminen ja tavalla tai toisella olen tehnyt
töitä koko ikäni, työhistoriaanikin kuuluu noin 50 työpaikkaa, että mitenkään
helpolla en ole itseäni päästänyt. Toisaalta yksi elämäni tavoitteista on varmasti
ollut päästä siitä mahdollisimman helpolla niin fyysisesti kuin henkisesti.
Minulla on ollut jonkinlainen sisäänrakennettu itsesuojeluvaisto, joka on
estänyt minua rasittamasta itseäni liikaa, auttanut olemaan saamatta burn outia,
työuupumusta tai luu- ja niveltauteja ja muita fyysisiä rasitusvammoja.
Olen kokeillut vähän kaikkea työelämässä ja kyennyt irtautumaan
sellaisesta, mikä ei itselleni ole sopinut. Yleensä olen hypännyt työstä
toiseen, mutta vanhetessani mahdollisuuteni ovat kaventuneet. Olen huomannut,
että ilman paperia eli tiettyjä välttämättömiä todistuksia en pääse haluamiini
hommiin. Toisaalta olen liian kokenut, että pääsisin myöskään hanttihommiin,
jos niitä enää juuri onkaan, koska työnantaja päättelee työkokemuksestani,
etten minä tule heillä viihtymään tai ainakaan pysymään. Siinä ei selitykset
auta, kun molemmilta puolilta lyödään ovea kiinni. Viime aikoina olen
varjeltunut työltä jo ikäni puolesta vaikka olisin kuinka hyvässä henkisessä ja
fyysisessä kunnossa. Siksipä työni on
suuntautunut viime aikoina enemmän kolmannen sektorin harrastustoimintaan,
josta palkkana on pelkkä hyvä mieli.
Ryhtyisin yrittäjäksi heti, jos minulla olisi siihen varaa,
mutta jos vuodesta toiseen tilillä on enemmän menoja kuin tuloja, ei pankkikaan
suostu antamaan minulle minkäänlaista lainaa ja suku on liian varatonta, että
heitä hyväksyttäisiin takaajiksi. Pysyn siis köyhänä, enkä usko, että raha
tippuisi taivaista jatkossakaan, mutta siitä huolimatta lunastin itselleni Veikkaus-kortin.
Teen naisystäväni kanssa silloin tällöin yhden lottorivin lähinnä hänen pyynnöstään,
sillä hän kaipaa sitä miljoona voittoa minua enemmän. Minulle jo nelinumeroinenkin
luku olisi iso voitto ja riittävä.
Joka tapauksessa, minulla on nyt Veikkaus-kortti ja tili
ja testasin asiaa netissä. Kortin saadakseen piti Veikkaukselle antaa tiettyjä
tietoja esimerkiksi toimeentulostaan ja pelaamiseen käyttämistään summista. Minun tapauksessani,
ollessani satunnaisten töiden ja sovitellun päivärahan varassa kuitenkin työtön
työnhakija, jouduin rastimaan vaihtoehdoista sosiaalietuudet. Käytettävissä
summissa asteikko alkoi 0–199 euron vaihtoehdosta. Meinasin lopettaa
hakemuksen tekemisen tähän paikkaan, sillä tuntuu jotenkin järjettömältä, että jos
kuukaudessa sijoitan euron lottoon tulen tilastoiduksi ”kaksisataa euroa
sosiaalietuuksia kuukaudessa veikkauksen peleihin käyttäväksi”. Tällaisen
johtopäätöksen tilastonikkari siitä tekisi ja tällaisia olisi iltapäivälehtien
otsikot aiheesta. Se kuulostaa tosi pahalta, jos käyttää vuodessa muutaman euron
lottoon. Miksi tuollaiset vaihtoehdot? Miksi ei ole satunnaispelaajan
saraketta, esim. 10 euroa kuukaudessa käyttävä, sillä se on myös minimiraja,
jonka Veikkaus määrää omalle pelitililleen asetettavaksi. Kun siirsin summan pelitililleni, jäi pankkitililleni vielä 15 euroa ennen viikon päästä saapuvaa etuutta. Yrittääkö Veikkaus
viestiä, että käyttäisin loputkin rahani Veikkaukseen, että on ihan normaalia pelata
199 eurolla kuukaudessa?
Sijoitin siis oman työpöytäni ääressä koemielessä Lottoon yhden euron, jonka en usko
tuottavan juurikaan tulosta, joskaan se ei tässä nykyisessä konkurssissa ole
myöskään ratkaiseva menoerä. Olen veikannut elämäni aikana hyvin vähän, ja
voittanut parikertaa satasta hipovan summan. Luulen jopa olevani lähes omillani
Lottoon sijoittamieni rajojen suhteen. En usko pelionneen, mutta annan sille
mahdollisuuden. Minun onneni elämässä on ollut hyvin runsasta, joten valitsen
mieluummin sen, mitä on ollut ja mitä olen saanut, kuin että kerjäisin mahdollista lottovoittoa tai valittaisin köyhyyttäni. Minä olen tyytyväinen ja
onnellinen näinkin, eikä minulta mitään puutu, ei ylimääräistäkään, vaikka elämä olisikin välillä alimääräistä.
