Kyllästymispistettä hakemassa

Synnyinseuduillani kärsittiin loppuvuodesta useiden päivien koko- tai osa-aikaisista sähkökatkoista. Luntakin tuli reippaasti. Useimmat näkemäni kommentit somessa pitivät sisällään ajatuksen, että ei hätää, kyllä tässä pärjätään. Osassa jopa mainittiin, että tähän voisi vaikka tottua. Eli poikkeustilasta osattiin selvästi ottaa myös ilo irti, vaikka kännykkä jäikin lataamatta, televisio-ohjelmat katsomatta ja kahvikin piti keittää hellalla tai retkikeittimellä.  

Se on hyvä merkki ja luo uskoa tulevaisuuteen, jos nyt jonkinlaisen linkin haluaa heittää juuri taakse jätettyyn juhlavuoteen. Ihmiset ovat pärjänneet alkeellisissa oloissa ja poikkeusoloissa ennenkin. Historiamme nykyisten elämäämme helpottavien ja myös hämmentävien vempainten parissa on suhteellisen lyhyt. Ihmiset eivät ehkä olekaan niin uusavuttomia kuin usein luullaan.  

Olin itsekin jo täysi-ikäinen ennen kuin pääsin nauttimaan lapsuudenkodissani sisävessasta tai suihkusta. Seinäpuhelimesta tuli todellisuutta rippikouluikäisenä ja maailma astui kotiimme akkutelevision kautta, kun olin 10-vuotias. Alkeelliset olosuhteet olivat luonnollinen kasvuympäristö.

*

Lapsuudessani maalla ystävä- tai kaveripiiri oli suhteellisen kapea, siihen kuuluivat koulukaverien lisäksi oman kylän lapset ja muutamat kauempana asuvat sukulaislapset. Kaikkien kanssa juttu (tai tarkemmin kaveruus) jatkui aina siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt.

Useimmiten yhteys on ollut toiminnallista. Yhdessä hiihdettiin, pelattiin jääkiekkoa ja jalkapalloa, pyöräiltiin tai harrastettiin yleisurheilua. Myöhemmin "leikkiminen" vaihtui teatterintekemiseksi tai bänditoiminnaksi. Moni ikuinen yhteys on syntynyt myös kymmenissä työpaikoissani kymmenillä paikkakunnilla. Koska sosiaalinen viitekehyksestäni on suhteellisen laaja, on ystävä- ja kaveripiirinikin hyvin moninainen.

Yrittämättä millään tavoin haalia Facebook kavereita, on heitäkin kertynyt jo vajaat 400. Jonkun tiedon mukaan siinä on 2/3 -osaa liikaa. Ihminen voi olla luonnollinen jäsen vain noin 150 ihmisen laumassa. Tiedän ihmisiä, joille muutamakin ystävä on jo paljon, ja taas niitä, jotka ”kommunikoivat” sujuvasti yli tuhannenkin ”tutun” kanssa.

*

Eräs ystäväni vajaan kolmenkymmenen vuoden kokemuksella ”kilahti” äskettäin minulle, että meillä ei ole enää mitään yhteistä, joten hän on kyllästynyt minuun ja minusta on tullut yhdentekevä. Kiitin rehellisestä mielipiteestä ja onnistuin olemaan pahemmin provosoitumatta sekä jättämään vielä takaportin auki. Ilokseni hän livahti siitä takaisin sisään, joten kaikki on taas hyvin, mutta tämä episodi yhdessä vuoden vaihtumisen kanssa aktivoi ajattelemaan tiettyjä asioita. 

Mitä meille oikeasti merkitsevät tänä päivänä vuosien takaiset ystävät tai vanhat suosikkikirjat, joista monet olet lukenut viimeksi 80-luvulla. Tai musiikki, jota rakastit jo 70-luvulla, pitääkö kaikkien sen aikaisten suosikkiartistien levyjen olla edelleen hyllyssä ja riesana muuttokuormissa? Aika moni on jo niistä luopunut.

Nykydesignerit suunnittelevat asuntoja ilman kirja- tai levyhyllyjä. Jos kirjoja ei enää lueta ja musiikki tulee netistä, niin mitäpä niillä… Alkavatko ihmiset jossain vaiheessa vaatia myös kavereiltaan jotain aitoa ja yhteistä päivitettyä kokemusta, että he haluavat pitää toisiaan ystävinään tai pitää heitä edes ”listoillaan?”.

*

Mikä on tänä päivänä enää sitä luontevaa ja aitoa? Tämä vai mennyt aika vai kenties tulevaisuus? Joudumme päivittämään itseämme, tietojamme ja taitojamme yhä tihenevämpään tahtiin pysyäksemme mukana menossa. Jossain välissä tämä jatkuva ”kehittyminen” voi alkaa kyllästyttää, vaikka sille ei mitään voisikaan.

Möin vuosi sitten sukseni, muutinhan lumettomaan Portugaliin, ja kun pian palasin, niin asetuin Helsinkiin, kaupunkiin, missä ei tarvitse hiihtää. Mutta täälläkin voi hiihtää, vaikka maassa ei lunta luonnollisesti olisikaan.

Hiihtäminen oli minulle hyvin luontevaa toimintaa ensimmäiset 20-vuotta elämästäni. Ostin elämäni neljännet omat sukset uudestaan noin 10 vuotta sitten, mutta kovin vähäiseksi niiden käyttö jäi. Mutta nyt, juuri tänään vuoden ensimmäisenä päivänä ja vaikkapa ihan solidaarisuuden elkeenä maalla poikkeusoloissa selviytyville ihmisille, minun tekisi mieli taas maadoittaa itseni - suksin.

Miksi en menisi jonain kurjana räntäsateisena päivänä mieluummin bussilla Paloheinään sukset kainalossa ja livahtaisi ladulle, sen sijaan että istun täällä yksiön ahtaudessa ja teen vain jotain sellaista, minkä nykytekniikka mahdollistaa. Minä olen hieman kyllästynyt siihen ja siitä on alkanut tulla yhdentekevää.