Vaatimattomia muutoksia

Kun palasin Portugalista Suomeen, ajattelin, että kirjoitan ensi havainnoistani välittömästi blogitekstin. Havaintoja tuli, mutta en ehtinyt kirjata niitä mihinkään, koska elämä on ollut heti ensi hetkistä lähtien yhtä haipakkaa.

Ne havainnot tosin alkoivat heti lentokenttäjunasta ennen seitsemää aamulla, kun aisteihin iski pari aineissa ja täysin pihalla olevaa miestä ja oven suussa yksinään eri kieliä mumiseva kansalainen. Kun jatkoin matkaani Hakaniemeen, istui eräällä muistomerkillä jo ennen kahdeksaa sekalainen joukko nuorempia ja vanhempia öriseviä miehiä ja naisia ryyppäämässä. Tervetuloa Suomeen…  

Olen jonkin verran maailmalla liikkunut, eikä tällaiseen törmää missään muualla. Toki kodittomia ja päihdeongelmaisia ihmisiä on jokaisen maan kaduilla ja rautatieasemilla, mutta tuntuu kuin muualla osalliset piilottelisivat tilaansa, mutta meillä se tuntuu olevan kunnia-asia olla pihalla päätellen isoista elkeistä ja järjettömästä mölinästä, joka varmasti tulee huomatuksi.  

Voisihan sen tulkita myös yhteiskunnalliseksi hätähuudoksi; huomatkaa meidät, auttakaa meitä, mutta epäilen, että meillä on vain muodostunut tuollainen käyttäytymismalli, rappio romantisoidaan, on cool olla ulkopuolinen.

Toisaalta tuosta metelin pidosta voisi sanoa, että sitä samaahan sitä tekee itsekin mutta toisin keinoin. Kirjoittaa vaikka blogia ja kerjää huomioita… Eikö kaiken voisi vain tehdä omaksi ilokseen ja nauttia käänteistään hiljaisuudessa? Itselleenkin pitää esittää kysymys: miksi?

Jokainen metelinpitäjä markkinoi jotain. Syvin pyrkimykseni on elää omalla luovuudellani ja ideoillani, ja tässä onnistuakseni niiden pitää saada huomiota, ihmiset pitää saada niistä kiinnostumaan. Haluan esimerkiksi, että kirjojani ostettaisiin ja luettaisiin tai että järjestämälleni festivaalille osallistuttaisiin tai että tekemästäni musiikista oltaisiin kiinnostuneita.

Pidän elämääni mielenkiintoisena ja luonnollisesti pyrin edistämään yllä mainittuja asioita ratsastamalla avoimesti elämäni käänteillä. Minun ei välttämättä tarvitse TEHDÄ niistä mielenkiintoisia, koska ne OVAT mielenkiintoisia. Totta kai samalla toivon, että ne inspiroivat ja rohkaisevat muitakin luottamaan itseensä ja tekemään asioita, joita sielu halajaa.

En ole henkilö, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Elän muutoksista ja käänteistä. Tämä on ollut erinomainen vuosi sen suhteen. Alkuvuodesta sisäinen hälytysjärjestelmäni alkoi hälyttää, kun alkoi olla neljä ja puolivuotta elämää täynnä samalla paikkakunnalla…

Viisi kuukautta Portugalissa oli hienoa aikaa. Vietin sen lähes yksinäisyydessä, muurien sisällä, mutta kuitenkin yhteisööni tutustuen. Touhusin asioita talon eteen ja kirjoitin ensimmäiset versiot toivottavasti ensi vuonna julkaistavasta novellikokoelmasta sekä kokosin ensiviikolla virallisesti julkaistavan aforismikokoelmani Siinä nälännäkijä missä tyhjäntekijä.

Työnsaanti alkeellisella portugalinkielellä ei kuitenkaan onnistunut ja ilman työhistoriaa maassa minulla ei ollut oikeutta työttömyyskorvaukseen. Vaikka elinkin siellä niin sanotusti ilmaiseksi, mutta koska omistaja oli lykännyt omaa tulemistaan loppusyksyyn, tilini hupeni tasaisen varmasti ruokaan ja polttoaineisiin, kunnes lopulta jouduin harrastamaan hieman matematiikkaa.

Minulla ei ollut enää tarpeeksi rahaa varsinaiseen muuttoon ja eikä loppusyksyn elämiseen. Yksi paikallinen ystävällinen sielu osti autoni ja kitarani, että sain hieman käteistä arjesta selviytymiseen. Tililläni olleet viimeiset rahat sijoitin vuokra-asuntoon Helsingissä. Onnekkaasti asia järjestyi etänä heti ensimmäisellä yrityksellä. Tein sopimuksen pelkkien netissä näkemieni kuvien perusteella. Kerroin vuokraisännälle asuneeni niin monessa kämpässä kyseisen alueen tuntumassa, että uskon tietäväni mitä saan eikä minun tarvinnut katua. Puistomaisemat avautuvat yli Töölönlahden Eduskuntatalolle asti.

Heti kun paluuaamuna sain avaimet käteeni, matkustin junalla Joensuuhun, pyyhin pölyt Botanian takapihalla minua odottaneen Calibran yltä ja ajoin Juukaan nostalgiseen lukiotapaamiseen. Seuraavat pari viikkoa menivät kamojen siirtämiseen osissa Enon varastosta Helsinkiin sekä luonnollisesti byrokratian ja elokuisen Blueberry Hill festarin järjestelyihin. Pienen omakotitalon kamojen mahduttaminen pieneen yksiöön vaatii fakiirin kykyjä, eikä ole valmistunut vieläkään.

Olen vitsaillut käänteistäni kiinnostuneille ystävilleni, että minulla ei ollut vara elää ilmaiseksi Portugalissa ja siksi minun piti muuttaa halpaan Helsinkiin. Suomessa yhteiskunta kuitenkin turvaa tietyt perusasiat ja täytyy kiittää Kelaa, että se pelasti minut juuri silloin, kun apua tarvitsin. Tuli melkein tippa linssiin, kun kolmen täysin tulottoman kuukauden jälkeen virkailija kertoi heinäkuun lopulla myönnetystä asumistuesta ja parin kuukauden toimeentulotuesta.

Aloin työn haun jo Portugalissa eri nettifirmojen kautta, ja työpaikkoja tuntui olevan tarjolla paljonkin. Ehdin saada toistakymmentä bumerangia, ennen kuin kohtalo puuttui jälleen peliin. Kävelin naisystäväni kanssa Helsingin keskustan läpi ja matkan varrella, Makkaratalon katutason alapuolella askeleet veivät Rosebud kirjakauppaan.

Siellä, kaupan perällä minuun iski voimakas tunne, että ”tämähän on iso kauppa, tänne pitää tulla töihin”. Ennen kuin ehdin kassoille kyselemään yhteystietoja, tunnistin kirjapöytiä järjestelevän toimitusjohtaja Hannun. Esitin asiani, että ”olen palannut Suomeen, tarvitsen kipeästi töitä, olen työskennellyt kirja-alalla kymmenen vuotta, kunnes tulin laittomasti irtisanotuksi Suomalaisesta kirjakaupasta runon takia. Sen jälkeen olen tehnyt toimittajan töitä, mitäs sanot?”

Hannu kysyi lisäkysymyksen runosta ja sanoi, että kokeillaan. Hän kertoi myös laittaneensa juuri ilman sanan, että etsii noin ikäistäni, yleissivistystä ja kirjatuntemusta omaavaa henkilöä. Mukava sattuma, universumi taas järjesteli asioita suotuisasti. Rosebud on työllistänyt minut heinäkuun lopulta lähtien BBHF-festari viikko pois lukien. Se on minulle unelma työpaikka!

Töitä on sitten pitänytkin paiskia melkoisesti, kun viikkotöiden lisäksi on ollut kiinni joka toinen viikonloppu, mutta toistaiseksi ja alkuun näin, ”nuorena jaksaa”. Tilillä on vilahtanut jo yksi tilikin. ”Haittapuoliakin” vuorotöistä on, sillä niiden takia jouduin lykkäämään (vapaaehtoisesti) paluutani teatteri Kultsan riveihin. Olin jo lupautunut yhden näytelmän tekniikkaan sekä toisen näytelmän rooliin. Joskus minunkin pitää keskittyä oleelliseen, eikä juuri nyt ”toissijainen ole ensisijaista”.

Nyt on näin. Vuokrasopimus on tehty vuodeksi, ja ensi vuoden elokuussa järjestämme Ilomantsissa vielä kymmenennen ja taatusti viimeisen huippulaadukkaan Blueberry Hill Jazz & Blues festivaalin. Sen pidemmälle en ole ajatellut tulevaisuuttani, sillä elän nyt ja tässä. Kaikki on aina auki. 

Portugalilla on yhä imunsa, mutta uskon, että työ määrittelee nyt tulevaisuuttani kaikkein eniten. Enkä haluaisi myöskään tuottaa itsekkäillä ratkaisuillani enää toista pettymystä ihmiselle, joka on erityinen.