Kuvittele uutinen suojatiellä auton alle jääneestä lapsesta, jossa ei puhuttaisi häneen autolla törmänneestä tekijästä mitään. Kuvailtaisiin vain uhrin tuskia ja tulevaa loppuelämän kestävää elämää pyörätuoliin sidottuna. Jossain jatkouutisessa manattaisiin mahdollisesti hänen lupaavasti alkaneen jäätanssijan uran menettämistä ja huonoa onnea siitä, että jäi vihreillä valoilla suojatietä ylittäessään jonkun törmäämäksi.
Tai toinen uutinen, missä talon sisälle heitetään ikkunan läpi yöaikaan polttopullo ja seitsenhenkinen kiintiöpakolaisperhe kuolee tulipalon seurauksena. Heittäjästä ei puhuttaisi sanaakaan, manattaisiin vain uhrien huonoa tuuria, että olivat selvinneet juuri sodan jaloista kuin ihmeen kaupalla, sortuvista taloista, räjähtävistä pommeista, pakolaisleirien taudeista ja tulipaloista ja sitten kuolivat turvaan päästyään lumikinosten keskellä tulipalon uhreina.
Tällaista on uutisointi kiusaamisesta. On vain uhreja, kiusattuja, mutta ei tekijöitä, kiusaajia. Miksi heitä ei yksilöidä ja nosteta esiin vaikka kaikki tietävät heidät? Siksikö, että he kuuluvat enimmäkseen siihen hyvin voivaan, rikkaaseen enemmistöön, jotka harvoin itse kokevat kiusaamista. Kiusaajat ovat joko eliitin tai rikollismielisten suojeluksessa. Heitä on kasvatettu päiväkodista lähtien läpi peruskoulun ja työelämään saakka ajattelemaan vain omaa etua ja siihen nyt sattuu vain kuulumaan toisten alas painaminen, muuten se ei toimi. Se on voittajan taktiikka, sillä pärjää elämässä, mikä on todistettu. Sellaiset meillä on myös vallassa tällä hetkellä. Niin kuin jokaisen koulunkin pihalla, siellä ne vähemmän viisaat kaverit, jotka hallitsee nyrkein ja niillä isäntinä ne hieman vihmerämmät kaverit, joilla on yhteydet rahaan ja valtaan. Se on voittava yhtälö. Hurraa!
