Tapahtuipa tammikuussa 2017

Vuosi 2017 alkoi vauhdikkaasti. Jo 3. tammikuuta onnistuin myymään Suomen ensimmäisen ympäristörikoksen maisemassa olevan taloni (Sarvinkijärven lasku vuonna 1743). Vaikka aika on ankeaa ja kauppa kankeaa (Pelleen palaan vielä), niin kaupat syntyivät, koska noudatin uskollisesti aina noudattamaani ohjetta: ”osta kalliilla, myy halvalla, varma kauppa”.

Oleellisinta tässä on, että ensimmäistä kertaa melkein kahteenkymmeneen vuoteen olen taas velaton mies! Olen tainnut nelosen matikallani kuitenkin pelata korttini melko hyvin, vaikka viimeiseen reiluun  kymmeneen vuoteen - sen jälkeen kun minut erotettiin Suomalaisesta kirjakaupasta Helsingin Aleksilla runon takia vuonna 2005 - olen ollut vakituisemmin töissä vain kahtena ja puolena kesänä kesätoimittajana sekä tehnyt yhden 10 kk toimittajan tuurauksen.

Salaisuus piilee ja piili ajoituksessa ja kahden lainan taktiikassa, visakortin ja jatkuvan kultaluoton. Sen puljautumisen tein näin: siirsin 300 rahaa kultaluotolta tyhjälle tililleni ja lyhensin sieltä 300 eurolla lähes aina tapissaan ollutta visalaskua. Näin minulla oli taas varaa elää kuukausi velaksi ja maksaa ehkä pari laskuakin. Jos raha ei niihin riittänyt, sovin aina uuden mahdollisen maksuajan. Niillä muilla satunnaisilla tuloilla, esimerkiksi kirjoituspalkkioilla tai sovitellulla päivärahalla maksoin muita rutiinilaskujani ja lyhensin taas lähes aina muutaman tonnin kattoaan hipovaa kultaluottoa niin, että siellä oli taas pelivaraa maksaa seuraavan kuukauden visalasku jne.

Käytännössä pyöritin keskimäärin tonnin kuukausituloilla noin viidentonnin kuukausittaista velkatalouttani reilut 10 vuotta. Viimeiset neljä ja puoli vuotta tässä oli lisäpainona vielä asuntovelka, mutta sen lyhennyksen olin mitoittanut samaksi, mitä olisin joutunut maksamaan minimissään vuokraakin. Ei tälläinen kituuttaminen aina helppoa ollut mutta nyt olen siitä vapaa ja olen myös siitä kultaluotostani luopunut, jonka otin alun perin jo vuonna 1998 Juukaan Divari Don Quijoten perustamista varten.

Kävelin siis 3. tammikuuta ulos pankista velattomana ja talottomanankin, mutta siihen minä olin neuvotellut asumisoikeuden 31.1. saakka. Samalle päivälle olin jo ennen talokauppaa ostanut yhdensuuntaisen lentolipun Portugaliin. Oloni oli niin kevytsiipinen, että menin pistäytymään Botanialla. Siellä Kirjokannen Jussi kaikista vapautumisista tietoiseksi tultuaan ilmoitti, että pannanpas nyt se kirja kasaan, josta puhetta on ollut, että jos ollaan ripeitä, se saadaan painosta viimeistään 23. tammikuuta. Niinpä loppiaisen ja viikonlopun aikana tapahtui hitonmoisella tohinalla lopullinen tekstien hionta lieve- ja takakansiteksteineen, taittoineen, kannen taiteiluineen yms. Kirja lähti painoon tiistaina 10. tammikuuta.   

Järjestin samassa tohinassa itselleni kirjanjulkistamiskiertueen, joka alkoi 24.1. Kontiolahden kirjastolla, jatkui Jussin myötävaikutuksella 25.1. Joensuussa Sointulassa ja itse buukkasin taas 26.1. Juuan ja Enon kirjastot sekä 27.1. Ilomantsin Kino Mantsin. Puhuin kussakin paikassa ainakin tunnin elämästäni ja kirjoittamisestani ja soitin kitaralla ja pianolla pari aiheeseen sopivaa biisiäni. Lisäksi bonusraitana pidin läksiäisbileet kirjani kanssa 29.1 Helsingissä ravintola Zetorissa. Sadan kirjan menekki viikossa lienee ollut ihan hyvä myyntitulos. 

Mutta ennen kiertuetta tekstin hionnan lomassa etsin omaisuudelleni joko tapaa muuttaa se välittömästi Portugaliin tai väliaikaista varastoa. Sellainen löytyi seuraavan viikon aluksi 9. tammikuuta. Se viikko olikin rankka pakkaamisineen ja kirjalle julkisuuden järjestämiseen ja haastatteluineen. Samana päivänä 19.1., kun tulivat jutut Vaarojen Sanomissa ja Pielisjokiseudussa minä muutin tavaroitani ystäväni Rixin avulla ja autolla varastoon. Muuttoa jatkui vielä omin toimin 21.1. saakka, jolloin luovutin talon avaimet uudelle omistajalle. Ja sitä tavaraa riitti, se suorastaan nolotti ja hävetti, ensimmäistä kertaa melkein viiteenkymmeneen muuttoon: mitä minä tällä kaikella teen? Kesällä Suomessa käydessä (lukiotapaaminen sekä tietysti Blueberry Hill Festivaali) on luvassa pihakirppistä ynnä muuta myyjäistä.

Kirjat saapuivat painosta perjantaina 20.1. sopivan turvallisesti julkistamiskiertueelle. Lauantaina 21. päivä oli esikoiskirjailijasta ja muuttajasta myös Suonnan juttu Karjalaisesta. Myös Pogostan Sanomat huomioi asiani 26.1. Kirjakiertuepäivinä karsin viimeisiä tavaroita mukaan otettavaksi ja varastoon jääviksi. Matkalaukusta tuli tasan 23-kiloinen ja lentolaukusta tasan kahdeksankiloinen. Lisäksi laitoin menemään yhden 25-kiloisen paketin työkaluja ja muita tarvikkeita matkahuollon kautta. Viimeiset kymmenen päivää naisystäväni luona asuttuani lähdin sunnuntaiaamuna Joensuuhun, missä allekirjoitin Jussin kanssa kustannussopimukset seuraavista teoksistani. Hänen ja Kirjavan Sataman Joukon ystävällisellä avustuksella pääsin matkalaukkuineni ja kirjoineni Helsingin junaan. Illalla Zetorissa ystävät olivat ihania ja kirjankin menekki erinomainen.

Maanantain keskityin tekemään apuraha-anomusta ystäväni Katjan myötävaikutuksella ja onnistuin sen ennen virka-ajan päättymistä Taikeen toimittamaan. Radio Rexissä oli kaimani tekemä haastattelu. Aamuyöstä 31. tammikuuta olin jo lentokentällä. Oli aika huokaista. Olin lisäksi juossut tammikuun ajan myös vatsatutkimuksissa ja lääkinnyt itseäni anemiaa ja helicobakteeria vastaan, joka oli jo kehittämässä vatsahaavan alkeita. Elämäntavallanihan näiden asioiden kanssa ei ole mitään tekemistä.

Kuten kiertueellani usein sanoin, yksi iso kysymyssä elämässä pitää aina esittää ja se on: miksi? Miksi teen mitä teen, miksi opiskelen tai työskentelen, elän ja niin edelleen. Juuassa Uuninpankkopoika Saku totesikin tilaisuuden lopussa, että kun kysyin alussa että miksi, niin kuunneltuaan minua vastaus kuulostaisi olevan miksi en. Enkä minä itsekään osaa siihen parempaa vastausta antaa.

Kun elämä tarjoaa tilaisuutta, sille pitää vastata kyllä. Kun ystäväni Tina sanoi pari vuotta sitten haluavansa muuttaa ulkomaille lämpimimpiin olosuhteisiin, niin hän kysyi minulta olisinko kiinnostunut lähtemään mukaan, koska jotkut asiat ”siellä jossain” (kuten vanheneminen) voi olla kätevämpi tehdä yhdessä. Hän kysyi sitä oikealta henkilöltä. Ja voiko isompaa kunniaa ollakaan kuin että ystävä tarjoaa tyhjätaskulle tällaista tilaisuutta. Kun hän osti talon Portugalista, Vila Nova de Poiaresista marraskuussa niin nyt minä olen jo täällä kirjoittamassa ja samalla palkattomana talonmiehenä ja Tina itsekin muuttaa tänne loppuvuodesta.  

Tässä yhtenä päivänä äskettäin oivalsin yhden itseeni liittyvän asian. Kirjoitin muistiin tällaisen pätkän: ”Hei, muistatko vielä kuinka ”yhdessä” pogosimme ja lauloimme Moottoritie on kuuma, Juokse villi lapsi, Olen kaunis ja niitä muita. Tarkoitus ei kai ollutkaan vain laulaa niitä vaan elää – kun olet nuori vielä.”

14.2.2017 Vila Nova de Poiares

Kari