Näin Facebook-kaverini seinällä päivityksen, jossa hän kysyi, minkä piirteen toivoisi säilyvän tämän päivän minältään 70-vuotiaalle minälleen. Mieleeni tuli ensimmäiseksi ´hulluus`, mutta koska hulluuden lajeissa on niin positiivista kuin negatiivista hulluutta – kuten Vladimir-setä on jälleen kerran osoittanut - väärinkäsitysten välttämiseksi päädyin sanaan ´innostuminen`. Kuin sanavalintani vakuutukseksi innostuin välittömästi pohtimaan suhdettani innostumiseen, tänään, aiemmin ja tulevaisuudessa. Kysymys on minulle yhtä ajankohtainen kuin FB-kaverilleni, sillä olemmehan samanikäisiä, syntyneet samana päivänä, kuukautena ja vuonna ja ottaneet ensimmäisen vuosittaisen askeleemme vielä tällä nykyisellä vuosikymmenellämme. Positiivinen hulluus ja innostuminen kuvaa häntä yhtä lailla kuin minuakin, enkä malta olla kertomatta sitä, kuinka oikein tapasimme, se oli niin ihmeellinen juttu.
Tasan kaksi viikkoa
siitä, kun olin muuttanut Irlantiin aivan viime vuosituhannen lopulla, olin
kotimatkalla kohti Dublinin keskustan itäisiä osia, kun poikkesin yhtä äkkiä
reitiltäni ja suuntasin etelään. Astuin sisään ensimmäiseen vastaan tulevaan
pubiin, tilasin Guinnessin ja aloin lukea Roddy Doylen kirjaa Snapper. Hetkeä
myöhemmin sisään astui epänaisellisesti pukeutunut nainen, johon en oman valitettavan
stereotypiani mukaan normaalisti kiinnittäisi huomiota. Hän oli ollut
kotimatkallaan kohti Dublinin keskustan läntisiä osia, kun oli yhtä äkkiä
poikennut reitiltään kohti pohjoista, ja astui pian sisään ensimmäiseen vastaan
tulevaan pubiin, tilasi Guinnessin ja meni pöydän ääreen kirjoittamaan
päiväkirjaansa. Jostain syystä tunsin pian pakottavaa tarvetta pyytää lupaa
liittyä hänen seuraansa. Vaikka olin ollut jo kaksiviikkoa selibaatissa, mikä
oli minulle ennätyksellisen pitkä aika sitten lukiovuosien, ei motiivini tehdä
häneen tuttavuutta ollut tuossa vaan jossain intuitiivisessa yhteydessämme. Useampi
Guinness ja pari pubia myöhemmin paljastuimme kaksosiksi! Paitsi, että olimme
syntyneet samaan aikaan, olimme myös muuttaneet Irlantiin samana päivänä ja
vastakkaisista suunnista (hän Kanadasta). Lisäksi teimme molemmat musiikkia ja
teatteria, ja kirjoittaminen ja lukeminen oli elämäntapaamme.
Vaikka sattuma oli uskomaton,
tuo ei vielä riittänyt. Monta vuotta sen jälkeen, kun olin jo palannut Suomeen,
päätin ottaa häneen yhteyttä ja päivittää kuulumiasiamme. Paljastui, että me
molemmat olimme muuttaneet asumaan pääkaupungeistamme maaseudulle. Me teimme
edelleen musiikkia ja teatteria. Hän veti lastenteatteriryhmää ja minä tein
samaa perheteatterin nimellä. Hän oli tehnyt levyn ja minulla oli (jo) tuolloin
käynnissä sama homma, joka jäi vielä silloin lähtökuoppiinsa. Kun kerroin kirjoittavani
kolumneja paikallislehteen, hän kertoi tekevänsä samaa. Lopulta pyysin häntä
tulemaan esiintyjäksi musiikkifestivaalilleni. Hän oli kiinnostunut, mutta se
ei sopinut hänelle, koska hän – kaikista vuoden viikonlopuista – järjesti juuri
samana viikonloppuna omaa kirjallisuusfestivaaliaan. Minä kysyn, olemmeko me
universaaliset kaksoset, vai mitä me olemme?
Se miksi oikeastaan
innostuin kirjoittamaan tätä, johtuu Hanna Brotheruksen Ainoa kotini kirjasta,
jota aloin juuri lukea. Se oli Minnalla lainassa ja hän kertoi, ettei
ihmettele, miksi se resonoi niin hyvin naislukijoihin, koska aika monella
heistä on oma haastava äiti-tytär suhteensa. Tartuin tähän, sillä silloinhan se
tarkoittaa, että kirja on mitä parhainta lukemista myös mieslukijoille, sillä
miehet, jos ketkä, tulevat tuntemaan sen nahoissaan tavalla toisella, millainen
äiti suhde hänen naisystävällään tai vaimollaan on. Miten varsinkin ne
hankaluudet, hankaukset, alistamiset, lyttäämiset, suhtautuminen
seksuaalisuuteen, hyveellisyyteen, paheellisuuteen ja mihin milloinkin
vaikuttaa. Miten monen naisen minä olen myös kuullut ihmetelleen ja
kritisoineen tiettyjä äitinsä tapoja, ja nähnyt sitten hänen toistavan ihan niitä
samoja ´virheitä` yksi yhteen. Tarjolla on lukemattomia ristiriitaisuuksia,
mitä naisiin tulee, ja tällaiset kirjat voivat avata ja avartaa usein vähemmän
mistään inhimillisestä mitään ymmärtävän miehen mieltä.
Minulle käy näin usein,
että jokin tekemäni asia jää kesken, että hanskat tippuvat, koska innostun
jostain toisesta asiasta. Tänään kirjan lukeminen vaihtui kirjoittamiseen,
eilen kirjoittaminen vaihtui 16-tuntiseen musiikin- ja videonteko sessioon.
(Minäkö muka keskittymiskyvytön!) Innostuminen aiheuttaa keskimäärin spontaania
poukkoilua, sitähän elämäni on kieltämättä ollut monin tavoin ilman
minkäänlaista suurta suunnitelmaa oikeastaan minkään suhteen. Kun mietin sitä
tarkemmin, minuahan on ohjannut aina nimenomaan juuri minun innostumiseni.
Muuta pääomaa tai polttoainetta minulla ei ole tainnut koskaan ollakaan. Olen
innostunut jostain naisesta, päädyn suhteeseen, joskus lyhyt-, joskus pitkäkestoiseen,
olen innostunut Irlannista, muutan sinne, innostun jostain romutalosta, ostan
sen, innostun antikvariaatin perustamisesta, perustan sen, vaihdan työpaikkaa, muutan
maalle, muutan kaupunkiin, muutan Portugaliin, muutan muuttamisen ilosta, koska
minä innostun, enkä voi sille mitään. Toivottavasti minä en koskaan voi sille
mitään, vaan jatkan innostumistani vielä 70-vuotiaanakin.
