tiistai 22. maaliskuuta 2022

Innostumisesta

 

Näin Facebook-kaverini seinällä päivityksen, jossa hän kysyi, minkä piirteen toivoisi säilyvän tämän päivän minältään 70-vuotiaalle minälleen. Mieleeni tuli ensimmäiseksi ´hulluus`, mutta koska hulluuden lajeissa on niin positiivista kuin negatiivista hulluutta – kuten Vladimir-setä on jälleen kerran osoittanut - väärinkäsitysten välttämiseksi päädyin sanaan ´innostuminen`. Kuin sanavalintani vakuutukseksi innostuin välittömästi pohtimaan suhdettani innostumiseen, tänään, aiemmin ja tulevaisuudessa. Kysymys on minulle yhtä ajankohtainen kuin FB-kaverilleni, sillä olemmehan samanikäisiä, syntyneet samana päivänä, kuukautena ja vuonna ja ottaneet ensimmäisen vuosittaisen askeleemme vielä tällä nykyisellä vuosikymmenellämme. Positiivinen hulluus ja innostuminen kuvaa häntä yhtä lailla kuin minuakin, enkä malta olla kertomatta sitä, kuinka oikein tapasimme, se oli niin ihmeellinen juttu.

Tasan kaksi viikkoa siitä, kun olin muuttanut Irlantiin aivan viime vuosituhannen lopulla, olin kotimatkalla kohti Dublinin keskustan itäisiä osia, kun poikkesin yhtä äkkiä reitiltäni ja suuntasin etelään. Astuin sisään ensimmäiseen vastaan tulevaan pubiin, tilasin Guinnessin ja aloin lukea Roddy Doylen kirjaa Snapper. Hetkeä myöhemmin sisään astui epänaisellisesti pukeutunut nainen, johon en oman valitettavan stereotypiani mukaan normaalisti kiinnittäisi huomiota. Hän oli ollut kotimatkallaan kohti Dublinin keskustan läntisiä osia, kun oli yhtä äkkiä poikennut reitiltään kohti pohjoista, ja astui pian sisään ensimmäiseen vastaan tulevaan pubiin, tilasi Guinnessin ja meni pöydän ääreen kirjoittamaan päiväkirjaansa. Jostain syystä tunsin pian pakottavaa tarvetta pyytää lupaa liittyä hänen seuraansa. Vaikka olin ollut jo kaksiviikkoa selibaatissa, mikä oli minulle ennätyksellisen pitkä aika sitten lukiovuosien, ei motiivini tehdä häneen tuttavuutta ollut tuossa vaan jossain intuitiivisessa yhteydessämme. Useampi Guinness ja pari pubia myöhemmin paljastuimme kaksosiksi! Paitsi, että olimme syntyneet samaan aikaan, olimme myös muuttaneet Irlantiin samana päivänä ja vastakkaisista suunnista (hän Kanadasta). Lisäksi teimme molemmat musiikkia ja teatteria, ja kirjoittaminen ja lukeminen oli elämäntapaamme.

Vaikka sattuma oli uskomaton, tuo ei vielä riittänyt. Monta vuotta sen jälkeen, kun olin jo palannut Suomeen, päätin ottaa häneen yhteyttä ja päivittää kuulumiasiamme. Paljastui, että me molemmat olimme muuttaneet asumaan pääkaupungeistamme maaseudulle. Me teimme edelleen musiikkia ja teatteria. Hän veti lastenteatteriryhmää ja minä tein samaa perheteatterin nimellä. Hän oli tehnyt levyn ja minulla oli (jo) tuolloin käynnissä sama homma, joka jäi vielä silloin lähtökuoppiinsa. Kun kerroin kirjoittavani kolumneja paikallislehteen, hän kertoi tekevänsä samaa. Lopulta pyysin häntä tulemaan esiintyjäksi musiikkifestivaalilleni. Hän oli kiinnostunut, mutta se ei sopinut hänelle, koska hän – kaikista vuoden viikonlopuista – järjesti juuri samana viikonloppuna omaa kirjallisuusfestivaaliaan. Minä kysyn, olemmeko me universaaliset kaksoset, vai mitä me olemme?

Se miksi oikeastaan innostuin kirjoittamaan tätä, johtuu Hanna Brotheruksen Ainoa kotini kirjasta, jota aloin juuri lukea. Se oli Minnalla lainassa ja hän kertoi, ettei ihmettele, miksi se resonoi niin hyvin naislukijoihin, koska aika monella heistä on oma haastava äiti-tytär suhteensa. Tartuin tähän, sillä silloinhan se tarkoittaa, että kirja on mitä parhainta lukemista myös mieslukijoille, sillä miehet, jos ketkä, tulevat tuntemaan sen nahoissaan tavalla toisella, millainen äiti suhde hänen naisystävällään tai vaimollaan on. Miten varsinkin ne hankaluudet, hankaukset, alistamiset, lyttäämiset, suhtautuminen seksuaalisuuteen, hyveellisyyteen, paheellisuuteen ja mihin milloinkin vaikuttaa. Miten monen naisen minä olen myös kuullut ihmetelleen ja kritisoineen tiettyjä äitinsä tapoja, ja nähnyt sitten hänen toistavan ihan niitä samoja ´virheitä` yksi yhteen. Tarjolla on lukemattomia ristiriitaisuuksia, mitä naisiin tulee, ja tällaiset kirjat voivat avata ja avartaa usein vähemmän mistään inhimillisestä mitään ymmärtävän miehen mieltä.

Minulle käy näin usein, että jokin tekemäni asia jää kesken, että hanskat tippuvat, koska innostun jostain toisesta asiasta. Tänään kirjan lukeminen vaihtui kirjoittamiseen, eilen kirjoittaminen vaihtui 16-tuntiseen musiikin- ja videonteko sessioon. (Minäkö muka keskittymiskyvytön!) Innostuminen aiheuttaa keskimäärin spontaania poukkoilua, sitähän elämäni on kieltämättä ollut monin tavoin ilman minkäänlaista suurta suunnitelmaa oikeastaan minkään suhteen. Kun mietin sitä tarkemmin, minuahan on ohjannut aina nimenomaan juuri minun innostumiseni. Muuta pääomaa tai polttoainetta minulla ei ole tainnut koskaan ollakaan. Olen innostunut jostain naisesta, päädyn suhteeseen, joskus lyhyt-, joskus pitkäkestoiseen, olen innostunut Irlannista, muutan sinne, innostun jostain romutalosta, ostan sen, innostun antikvariaatin perustamisesta, perustan sen, vaihdan työpaikkaa, muutan maalle, muutan kaupunkiin, muutan Portugaliin, muutan muuttamisen ilosta, koska minä innostun, enkä voi sille mitään. Toivottavasti minä en koskaan voi sille mitään, vaan jatkan innostumistani vielä 70-vuotiaanakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti