Karin kommenttiraita osa 1 (koeponnistus)

Johdanto

Olen ollut pitkään hiljaa, tarkoitan, etten ole kommentoinut maailman menoa tai ihmisen eloa kolumneissani, blogissani enkä myöskään Facebook sivuillani. Ei ole ollut sisäistä tarvetta, vaikka aiemmin, erityisesti vuodesta 2008 lähtien tein sitä hyvinkin aktiivisesti.  

Aloitin tuolloin julkisen kirjoittamiseni lehtiin Ilomantsin, Tuupovaaran ja Kiihtelysvaaran alueella ilmestyvän paikallislehti Pogostan Sanomien kolumnistina kirjoittamalla ensimmäisen vuoden viikoittaista Rissasen rivit -kolumnipalstaa ja seuraavina parina vuotena se ilmestyi joka toinen viikko. Lisäksi kirjoitin vuosina 2008–2012 lehden vakituisena avustajana toimiessani myös runsaasti toimittajakolumneja. Viimeiset rivini kyseissä lehdessä ilmestyivät kesällä 2015.

Kirjoitin toimittajakolumneja myös paikallislehti Pielisjokiseutuun avustaessani sitä vuosina 2012–2016 ja toimin myös vuoden ajan sanomalehti Karjalaisen kolumnistina. Tätä nettiblogiani olen pitänyt vuodesta 2010 lähtien, mutta kesästä 2017 lähtien olen päivittänyt sitä vain muutamaan otteeseen.  

Mistä sanomisen tarve kertoo ja mistä puolestaan se, että välillä ei ole mitään asiaa? Elämä on ollut kuitenkin samanlaista alati vaihtelevaa elämänmuutosta niin ennen kuin jälkeen vaikenemisen. Onko ikääntyminen ja seestyminen sitä, että huomaa äänenpidon turhaksi, että sillä ei ole mitään merkitystä kenellekään, mitä mieltä minä mistäkin olen, että se ei muuta kenenkään mielipidettä mistään, se ei kasvata, opeta, kehitä mitään. Se on turhaa, tai että kaikki on turhaa?

Nyt, viimeisen neljän vuoden ja neljän kuukauden aikana tekemäni kuudennen uudelle paikkakunnalle muuttoni jälkeen ajattelin ryhtyä taas kommentoimaan ihmistä ja maailmaa. Olen ainakin keräillyt hieman aiheita. Jääköön oman elämän ja elämäntavan kommentointi tällä kertaa vähemmälle, vaikka varmasti aihetta siihenkin olisi. En pyri edelleenkään parantamaan maailmaa enkä korjaamaan sen valuvikoja, mutta haluan nostaa esille asioita, jotka vain ihmetyttävät pientä ja vähän isompaakin kulkijaa. Kuten:

 Puhelinmyynti ja -markkinointi

Tajusin jokin päivä sitten – saatuani yksitoista markkinointipuhelua saman päivän aikana – että minulla on puhelin oikeastaan vain sitä varten, että nämä omaa palkkatyötään todennäköisesti pakkoraossa tekevät ihmiset voisivat keskeyttää tekemiseni jatkuvalla häiriköinnillään jonkun heidän hädänalaista taloudellista tilannettaan hyväksi käyttävien yritysten nimissä. Juuri muuta käyttöä puhelimella ei enää ole, kuin näiden markkinointipuheluiden vastaanotto.

Kuvitellaan tilannetta, että myyjät fyysisesti ilmestyisivät työpaikoille ja alkaisivat esittää myyntipuheitaan ja uskoisivat poistumiskäskyä vasta noin seitsemännen tiukkaan esitetyn kehotuskerran jälkeen. Ja tätä parinkymmenen minuutin välein koko virka-aika. Miltä tuntuisi? Lisätään tuskaa vielä sillä, että olisit laittanut oven pieleen lapun, että kaupustelu ja myynti kielletty, mutta siitä huolimatta he tunkisivat sisään. Nyt kun ihmiset ovat koronan takia yhä enemmän etätöissä kotonaan, nämä puhelinhäiriköt vertautuvat edellä mainittuun työpaikkahäiriköintiin. Eikö tätä oikeasti voisi panna kuriin, vaikka lain avulla? Eikö voisi tehdä niin, että ne, jotka haluavat, että heille voi markkinoida, ilmoittavat numeronsa sitä varten, ja ne, jotka eivät sitä halua, saavat rauhan olla kieltäytymättä vartin välein jostain sellaisesta, mitä eivät tarvitse. Tämä pitäisi onnistua operaattorin sivulla.

Enhän minä tietenkään vastaa enää näihin puheluihin, enkä mihinkään muuhunkaan. Joskus aamulla tarkistan ensimmäisen puhelun kohdalla, minkä näköisesti numerosta puhelu tulee. Operaattorin numeron jälkeen näkyvät 92-alkuiset numerosarjat ovat järjestään tällaisia markkinointipuheluita ja ne hälyttävät korkeintaan 30 sekuntia. Se on ilmeisesti ohjeena tai sitten puhelut ovat roboteilta, joissa vuorosanat on etukäteen nauhoitettu. Joskus 010-alkuisiin numeroihin vahingossa vastatessa on puhelimen muistiin jäänyt sen sijaan jokin tavallinen kännynumero. Nämä ovat olleet niiltä intialaisella aksentilla tietokoneen kaappausta yrittäviltä tahoilta. Erittäin rasittavaa.

Koska ihmisten väliset yksityispuhelut ovat vähentyneet dramaattisesti, havaintoni on, että käytännössä minulla on puhelin vain sitä varten, että minua voidaan häiritä. Viime aikoina en ole vastannut päivän aikana enää mihinkään puheluun, vaan känny on saanut olla mykkänä, koska mielipaha näistä häiriköistä on niin vahva. Siinä menee mahdolliset aiheellisetkin puhelut ohi. Jos suurin osa ihmisistä alkaa vältellä vastaamista, tämän luulisi muodostuvan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Lääkäreiden vastapuhelut, työpaikkatarjoukset ja muut asialliset puhelut jäävät vastaamatta. Eikä kännykän pitäminen ole edes halpaa. Ja samaan aikaan operaattorit kertovat kuinka paljon tekevät jatkuvasti voittoa. Häiriköt ovat heidänkin etunsa, joten ketä he oikein palvelevat? Tässä alkaa olla kasassa kaksi syytä luopua koko kännykästä.