Koulu, elämänkoulu, elämä

Kesä on ohi ja ihmiset ovat palailleet lomiltaan takaisin työpaikkakiusaajiksi. Koulutkin pääsivät jatkamaan uusien koulukiusaajien hiomista tulevaisuuden työpaikkakiusaajiksi. Perinteitä kunnioittaen, periksi ei anneta, kiusa se on pienikin kiusa ja maasta se pienikin kiusaaja ponnistaa.

Olen usein manannut vahinkoa, minkä urakehitykselleni aiheutti joka vuotinen opettajien vaihtuminen niin kansa- kuin oppikoulussa ja osin myös lukiossa. Opettajat ehtivät kevääseen mennessä hädin tuskin oppia meidän nimet, joten miten he olisivat voineet saada käsitystä kenenkään todellisista taidoista tai lahjoista, varsinkaan heidän uinuvista ja piilevistä kyvyistä.

Minun tärkein kykyni ei ole ollut mitenkään piilevää laatua. Sosiaalinen ”älykkyyteni” pyrki esille aina väärään aikaan, liian kovaäänisenä ja aina jatkuvana pulinana, joten monet opettajat pitivät minua erityiskomennossa tai jopa enemmän käytävässä kuin luokassa, mikä näkyi todistuksessa. Ne muutamat opettajat, jotka opettivat minua muutaman vuoden peräkkäin, päätyivät antamaan minulle kymppejä.  Tämä panee miettimään näin jälkikäteen …

Että tässäpä olisi hyvä gradun aihe yliopisto-opiskelijalle, mikä on opetuksellisen jatkuvuuden ja pitkäkestoisen seurannan vaikutus oppilaan koulun jälkeiseen menestykseen elämässä verrattuna niihin, joilla sitä ei ole ollut. Tämä voi hipaista läheltä myös tuota kiusaamisaihetta.

Opettajat, jotka työskentelevät saman ryhmän kanssa monia vuosia, pystyvät tekemään ihmeitä ryhmädynamiikan kanssa. Vuosien varrella kannustuksella ja hienosäätöisillä korjaamisliikkeillä saadaan niin ylivilkkaat, ujot, alisuorittajat ja muut erilaiset ”keskiarvosta” poikkeavat yhteiskunnan kelpo jäseniksi.  

Taitavat opettajat tulevat tietoiseksi, mitä kaikkea muutakin oppilas kantaa harteillaan kuin koulureppua. Painolastina voi olla heitteillejättö, vanhempien tai sisarusten päihdeongelma, armoton köyhyys, perheväkivalta, insesti, sairaudet ja niin edelleen. Oppilas on kaikkea muuta kuin tyhjä taulu koulun aloittaessaan. Empatiakyvyn opettamiseen riittää oppimateriaalia.

Minun kouluaikaan kiusaamisesta ei puhuttu, mutta sitä varmasti oli. Nyt siitä on oltu tietoisia jo vaikka kuinka pitkään ja yhä vain sitä on. Tästä voisi päätellä, että aiemmilta kiusaajasukupolvilta kiusaaminen periytyy omille lapsille jo äidinmaidossa, eikä siitä vielä muutaman sukupolven aikana ole päästy kokonaan eroon. Luonnevika on hallitseva ominaisuus, josta lapsen on helppo ottaa mallia. 

Ehkä se kiusaaminenkin on osa selviytymistaistelua, reviirin ja omien elinolojen puolustamista. Kun kaikesta pitää kilpailla, näennäisesti vahvat pärjäävät. Kaiken ytimessä on itsetunto sekä sosiaalisen kanssakäymisen kyvyt tai niiden puute. Siksi niiden kehittämiseen pitäisi panostaa koulussa ja kaikkialla enemmän.    

Kun tapanani on katsoa asioita ”ylösalaisin”, niin ehkä tuo opettajien vaihtuvuus aikanaan omalla kohdallani olikin siunaukseksi. Tarkemmassa seurannassa minulle olisi varmaankin ehdotettu jo varhain jotain diagnoosia, (kuten nykyään tehdään) jolla itsetuntoni olisi nujerrettu. Ehkä kahlitsematon sosiaalisuuteni myös onnistui peittämään minussa tyhjyyttään kumisevan tynnyrin, ja niin onnistuin menemään vaurioitta läpi toistakymmenvuotisen koulupäivähoidon kuin koira veräjästä.   

Kiitos elämälle tästä vapaasta ajelehtimisesta, joka on mahdollistanut sen tynnyrin täyttämisen myöhemmin elämässä hyvin monipuolisesti, rikkaasti ja omaan valintaisesti.  Kaikille se ei sovi, enkä suosittele. Joten: Opiskele, älä kiusaa. 

Vuokrakatto edes välttävän elintason turvaamiseksi

Suomessa on onnistuttu viime aikoina muuttamaan käytäntöjä julkisen keskustelun avulla jo kahdessa tärkeässä asiassa. Ensinnäkin on muuttunut suhtautuminen seksuaaliseen häirintään (#metoo-kampanja) ja toiseksi on kiinnitetty huomioita työttömän asemaan (aktiivimallin vastustaminen).

Seuraavaksi voitaisiin nostaa tikun nokkaan vuokrakatto. Onko valtiovallan etu, että suurin osa tavallisen työssäkäyvän ihmisen palkasta menee vuokraan ja ettei palkalla tule toimeen? Kuuluuko valtiovallan tehtäviin elintasokuilun ylläpitäminen? Samaan aikaan se kuitenkin parkuu ostovoiman ja kulutuksen perään, mutta tekee sen mahdottomaksi pitämällä yllä rakenteellista köyhyyttä myös työssäkäyvien joukossa, työttömistä puhumattakaan.

Onko yhteiskunnalle tärkeämpää se, että ylimääräisiin asuntoihin tai suurempaankin asuntosijoittamiseen varaa oleville rikkaille turvataan helpot pääomalyhennykset ja voitot vuokranmaksajien kukkarosta? Iso osa tästä voitosta on lisäksi suoraan tulonsiirtoa valtiolta asumistuen muodossa.

Miksi ihmeessä tämän rikkaiden tukeminen, eli ylimääräisen omaisuuden turvaaminen on valtiovallalle tärkeämpää, kuin välttämättömän ja riittävän elintason turvaaminen kansalaisilleen edes työtä tekemällä? Se, ettei ihminen elä edes työllään on modernia orjuutta ja häpeäksi yhteiskunnalle. 

Sitä ihmetellään suureen ääneen, ettei työtön tartu mihin tahansa (yhä useammin palkattomaan) työhön, mutta se yhteistenasioiden hoitajiltamme jää pohtimatta, mitä sille pitäisi tehdä, ettei edes työstä saadulla palkalla elä? Samaan aikaan ekonomistit vastustavat vuonna 1995 hylättyä vuokrasäännöstelyä sillä perusteella, ettei se houkuttelisi markkinoille tarpeeksi vuokranantajia, koska sijoittamisesta ei saisi tarpeeksi voittoa. Kumpi tässä on lähtökohtaisesti tärkeämpää, palkalla eläminen vai voitot?

Helsingissä vallitsevat 700-800 euron vuokrat yksiöistä ovat laillista rosvoamista. Nykyisen noin 30 neliövuokran sijaan 15 euron katto mahdollistaisi jonkinlaiset mahdollisuudet elää myös matalammalla palkalla. Tällöin esimerkiksi 25 neliön asunnosta vuokralainen maksaisi 750 euron sijaan 375 euroa. Tai 20 euron neliöhinnalla vuokra olisi 500 euroa. Tällainen vuokrataso mahdollistaisi myös reilun 1000 euron nettotuloilla elävälle jo kohtuullisen normaalin elämän eikä asumis- ja toimeentulotukea enää tarvittaisi avuksi.  

Sijoittaja sijoittakoon asuntoihin omalla, eikä valtiovallan tai vuokralaisen kustannuksella. Ylimääräisen rahan sijoittaminen on sentään vapaaehtoista toimintaa, mutta perustoimeentuleminen on välttämättömyys.

Media tuo esille ekonomien yksipuolisia kantoja ja toistaa tarkoitushakuisesti vuodesta toiseen samoja kauhukuvia vuokrasäännöstelyn seurauksista, että se vähentää asuntojen tarjontaa, kunnossapitoa, laatua ja aiheuttaa lieveilmiöitä. Totta kai, sehän on rikkaiden etu ja heillä on oikeutensa olla rikkaita. Mutta nyt on aika ajatella myös köyhien etua. Liian moni yhteiskunnallinen epäoikeuden mukaisuus on kasaantunut köyhien harteille.

Uutisvirrasta poimitun inspiroimana

Lauantain Hesarin (17.3.) artikkelit inspiroivat minut tekemään pienen ”uutiskatsauksen” esiin nousseisiin aiheisiin. Ensin pysäytti Jaakko Lähteenmaan Merkintöjä kolumni. Sen ydinlause sisältyi hänen lainauksensa professori Pekka Sulkusen johtamaan kansainväliseen tutkimukseen.

”Sen mukaan rahapelien tuotoista huomattava osa tulee pieneltä, suureksi osaksi köyhistä ja moniongelmaisista koostuvalta joukolta. Korkeakulttuurin valtionrahoitus voidaan siis nähdä tulonsiirtona köyhiltä varakkaille.”

Tässä on melkoisesti tahatonta ironiaa, koska - uskallan yleistää - keskimäärin köyhät piut paut välittävät jostain kansallisoopperan tai -baletin tarjonnasta. Vaikuttaako tämän tulonsiirron tiedostaminen rahapelikäyttäytymiseen? Tuskin, koska ahneus, se pienen pieni mahdollisuus rikastumisesta on huumetta, jota ihmisen on vaikea vastustaa. Tämä on lypsävä lehmä, jota valtiovaltakaan ei halua tappaa. Eläköön peliriippuvuus!

Kirjoitin muutama vuosi sitten Kontiolahden ja Enon alueella ilmestyvään paikallislehti Pielisjokiseutuun kolumnin, jossa ehdotin, että ”köyhät” laittaisivat viikoittain pelaamansa rahat yhteen pottiin ja jakaisivat ne omassa yhteisössään eniten tarvitseville. Näin he hyötyisivät niistä rahoista paljon enemmän ja yleinen hyvinvointi, niin henkinen kuin taloudellinen voimistuisi.

Ajatukseni ja ehdotukseni perustui faktaan, että jokaisella R-kioskilla pienimmilläkin paikkakunnilla ja suurimmillakin työttömyysalueilla pelattiin viikoittain vähintäänkin 10 000 euron edestä rahapelejä. Miksi sitä rahaa ei ohjattaisi paikallisille ihmisille ja toimijoille?  

Nyt ne rahat työnnetään Veikkaukselle, joka jakaa sitä vuosittain noin 40 miljoonan verran juuri yllä mainituille kohteille. Ilman tukea ooppera- ja balettilippujen hinnat olisivat viisinkertaiset, eikä hyvin toimeen tulevilla ole tietenkään sellaisen rahoittamiseen varaa. Jostain syystä köyhillä on.

Korkeakulttuuri ansaitsee olla valtiovallan suojeluksessa, mutta sen lisäksi pitäisi katsoa myös sinne janan toiseen päähän, eli vapaaehtoiseen harrastustoimintaan. Suomi on täynnä kesäteattereita ja muita teatteriryhmiä, musiikki- ja tanssitapahtumia, jotka toimivat voittoa tuottamattomien yhdistysten voimin. Kyllähän monia näistäkin tuetaan muutamilla satasilla tai tonneilla vuodessa eri järjestöavustuksina, mutta se tuki on aivan liian vähäistä. Paitsi oman aikansa, monet pistävät sinne ”pitkän pennin” myös omista varoistaan.

Esimerkki on lähellä. Olen itsekin ollut järjestämässä yhteistä hyvää ja mikä on palkkio tuhansien tuntien ilmaisesta työstä? Lyhennän pankkiin yhdistyksen velkaa oman osuuteni, sata euroa kuukaudessa, seuraavan kolmen vuoden ajan. Kiitos vain ”tuesta”.

Toinen pysäyttävä tieto tuli Hesarin Washingtonin kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken Pallon liikkeet palstalta. Keskisessä Yhdysvalloissa on alueita, joissa puolet 25-54 -vuotiaista miehistä on työttömiä. Ihmiset eivät enää muuta työn perässä, koska kaupungeissa ei ole varaa asua eikä siellä ole enää kysyntääkään.

Yuval Noah Hararin Homo Deus kirjan luettuaan ymmärtää, miksi näin on. Ihmisistä alkaa tulla yhä enemmän tarpeettomia. Mitä he tekevät? Mitä heille pitäisi tehdä? Meillekin tarjotaan jotain aktiivimallia. Aktiivisuudeksi ei kuitenkaan laskettaisi edes tuhansien tuntien vapaaehtoistyötä yhdistyksessä. Keinotekoisen aktiivimallin sijaan pitäisi katsoa tulevaisuuteen, eli suunnitella toimiva kansalaispalkkasysteemi. Muuta vaihtoehtoa ei ole, paitsi sota, jolla liikaväestöä on ollut tapana vähentää.

Saarikoski mainitsee, että Yhdysvalloissa huumeet tappoivat (muun tekemisen puutteessa) vuonna 2016 yli 60 tuhatta amerikkalaista. Vietnamin sodassa vuosina 1954-1975 amerikkalaisia kuoli hieman vajaa 60 tuhatta sotilasta. Sitä lukua on pidetty hirveänä määränä. Sodan aikana kuoli muuten myös pari miljoonaa vietnamilaista siviiliä ja yli miljoona sotilasta, pääosin Pohjois-Vietnamin puolelta, mutta näistä luvuista ei ole ollut tapana tehdä vastaavaa numeroa.  

Hieman edellisiin liittyen lehdessä kerrottiin myös Siivousyritys Freskasta, johon tulee kuukausittain tuhatkunta työhakemusta. Pestin saa neljä sadasta hakeneesta. ”Me haluamme laajentua, mutta pullonkaulana on rekrytointi. Emme saa tarpeeksi HYVIÄ IHMISIÄ.” Mitä tästä pitäisi ajatella. Ei mitenkään itseluottamusta nostattava lausunto. Ennen sanottiin, että kun ei ole tai keksi mitään muuta työtä, aina voi mennä siivoamaan.

Meille paasataan, että pitää hakea töitä, pitää olla aktiivinen, mutta voi voi, entä jos et kuulukaan niihin voittajiin, hyviin ihmisiin? Mikä maailman onnellisimmassa valtiossa ja parhaan peruskoulutuksen jälkeen on tehnytkin sinusta huonon ihmisen, ettet kelpaa enää mihinkään? Mutta hei, tämän yrityksen siivoojat ovatkin lähes järjestään maahanmuuttajia, joten ovatko myös rannalle jääneet heitä? Ovatko he, maahanmuuttajat niitä ei hyviä ihmisiä? Mikä tämän uutisen sanoma on?

Minusta se on, että meitä kaikkia ei tarvita kaikkeen. Maailmaan muodostuu yhä suurempi tarpeettomien ihmisten luokka. Antakaa edes meille vapaaehtoisille perustoimeentulomme (kansalaispalkka), ja me alamme hyödyntää yhteiskuntaa omalla tavallamme. Jättäkää yhteiskunnan muut turvaverkot niitä tarvitseville ja keskittykää selviytymiseen muutaman suuryrityksen koneiden hallitsemassa maailmassa.  

Mutta onneksi on myös aihetta juhlaan. Happy St. Patrick’s day!

Avoin kirje kirjatukuille

Porvoon Kirjakeskus Oy ja Kirjavälitys Oy ovat isoja tavarantoimittajia kirjakaupoille. Lähetyksissä syntyy paljon pakkausjätettä pahvilaatikoista sekä täytteenä olevista ilmatäytteisestä muovista.

Tuntuu nykyajassa kestämättömältä ajatukselta, että molempia mainittuja materiaaleja käytetään vain kerran. Molemmat olisivat sellaisinaan uudelleen käytettävissä.

Nykyisin pahvit viedään kirjakaupoissa yleensä puristimeen tai kartonginkeräyspisteisiin ja kierrätetään. Siellä missä ei ole muovin keräyspisteitä (ja niistä huolimatta) muovi päätyy pääosin sekajätteisiin (ja vie myös suhteettoman paljon tilaa painoonsa nähden, ellei niitä rikota.)

En usko, että on kokonaisvaltaisesti edullisempaa, että kaadetaan metsää uusia kartonkituotteita varten ja samalla valmistetaan kierrätykseen päätyvistä pahvista uusia kartonki- tai paperituotteita, kuin että ehjiä laatikoita käytettäisiin useampaan kertaan?

Erityisesti muovi on maailmanlaajuinen ongelma ja siksi kierrätyksen järjestäminen sille olisi selvä ja tärkeä viesti, että yritys on mukana omalla pienellä panoksellaan "pelastamassa maailmaa", vaikka toki asian järjestäminen kuluja (ja lisää päästöjä) aiheuttaisikin.

Kirjakaupat joutuisivat hetkellisesti varastoimaan laatikot, tosin litteinä, kuten ne on kätevästi suunniteltu säilytettävän ja muovit ehjinä. Jos ostopalveluna järjestetty tavaran liikkeisiin tuova logistiikkayritys ei voi ottaa tätä kierrätystavaraa vaihtarina vastaan, niin sille pitää järjestää erillinen kuljetus kirjakauppojen ja kirjatukkujen ja kustantamoiden yhteistyönä.

Onneksi niin toimintatapoja kuin asenteita voi aina muuttaa. Millaista viestiä yritykset haluavat mieluummin ryhtyä kertomaan?

Kari Rissanen

Kirjakaupan myyjä

” Tutkijat ovat löytäneet rantautuneiden valaiden vatsasta valtavia määriä isoja muovinpalasia. Eräästä Ranskan rannikolle ajautuneesta valaasta löydettiin peräti 800 kiloa muovia. Australiaan rantautuneesta valaan raadosta löytyi kuuden neliömetrin muovipeite sekä 30 kokonaista muovikassia.”

”On laskettu, että vuoteen 2015 mennessä muovijätettä on kertynyt kaikkiaan noin 6,3 miljardia tonnia. Tästä yhdeksän prosenttia on kierrätetty, 12 prosenttia poltettu ja 79 prosenttia on joutunut kaatopaikoille tai maailman meriin ja järviin.

Vuosittain maailman meriin kertyy muovijätettä 4–12 miljoonaa tonnia. Vuonna 2016 tehdyn tutkimuksen mukaan vuoteen 2050 mennessä merissä olevan muovin paino ylittää merissä elävien kalojen painon.”

Aamulehti, Ilkka Timonen 9.2.2018

Kyllästymispistettä hakemassa

Synnyinseuduillani kärsittiin loppuvuodesta useiden päivien koko- tai osa-aikaisista sähkökatkoista. Luntakin tuli reippaasti. Useimmat näkemäni kommentit somessa pitivät sisällään ajatuksen, että ei hätää, kyllä tässä pärjätään. Osassa jopa mainittiin, että tähän voisi vaikka tottua. Eli poikkeustilasta osattiin selvästi ottaa myös ilo irti, vaikka kännykkä jäikin lataamatta, televisio-ohjelmat katsomatta ja kahvikin piti keittää hellalla tai retkikeittimellä.  

Se on hyvä merkki ja luo uskoa tulevaisuuteen, jos nyt jonkinlaisen linkin haluaa heittää juuri taakse jätettyyn juhlavuoteen. Ihmiset ovat pärjänneet alkeellisissa oloissa ja poikkeusoloissa ennenkin. Historiamme nykyisten elämäämme helpottavien ja myös hämmentävien vempainten parissa on suhteellisen lyhyt. Ihmiset eivät ehkä olekaan niin uusavuttomia kuin usein luullaan.  

Olin itsekin jo täysi-ikäinen ennen kuin pääsin nauttimaan lapsuudenkodissani sisävessasta tai suihkusta. Seinäpuhelimesta tuli todellisuutta rippikouluikäisenä ja maailma astui kotiimme akkutelevision kautta, kun olin 10-vuotias. Alkeelliset olosuhteet olivat luonnollinen kasvuympäristö.

*

Lapsuudessani maalla ystävä- tai kaveripiiri oli suhteellisen kapea, siihen kuuluivat koulukaverien lisäksi oman kylän lapset ja muutamat kauempana asuvat sukulaislapset. Kaikkien kanssa juttu (tai tarkemmin kaveruus) jatkui aina siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt.

Useimmiten yhteys on ollut toiminnallista. Yhdessä hiihdettiin, pelattiin jääkiekkoa ja jalkapalloa, pyöräiltiin tai harrastettiin yleisurheilua. Myöhemmin "leikkiminen" vaihtui teatterintekemiseksi tai bänditoiminnaksi. Moni ikuinen yhteys on syntynyt myös kymmenissä työpaikoissani kymmenillä paikkakunnilla. Koska sosiaalinen viitekehyksestäni on suhteellisen laaja, on ystävä- ja kaveripiirinikin hyvin moninainen.

Yrittämättä millään tavoin haalia Facebook kavereita, on heitäkin kertynyt jo vajaat 400. Jonkun tiedon mukaan siinä on 2/3 -osaa liikaa. Ihminen voi olla luonnollinen jäsen vain noin 150 ihmisen laumassa. Tiedän ihmisiä, joille muutamakin ystävä on jo paljon, ja taas niitä, jotka ”kommunikoivat” sujuvasti yli tuhannenkin ”tutun” kanssa.

*

Eräs ystäväni vajaan kolmenkymmenen vuoden kokemuksella ”kilahti” äskettäin minulle, että meillä ei ole enää mitään yhteistä, joten hän on kyllästynyt minuun ja minusta on tullut yhdentekevä. Kiitin rehellisestä mielipiteestä ja onnistuin olemaan pahemmin provosoitumatta sekä jättämään vielä takaportin auki. Ilokseni hän livahti siitä takaisin sisään, joten kaikki on taas hyvin, mutta tämä episodi yhdessä vuoden vaihtumisen kanssa aktivoi ajattelemaan tiettyjä asioita. 

Mitä meille oikeasti merkitsevät tänä päivänä vuosien takaiset ystävät tai vanhat suosikkikirjat, joista monet olet lukenut viimeksi 80-luvulla. Tai musiikki, jota rakastit jo 70-luvulla, pitääkö kaikkien sen aikaisten suosikkiartistien levyjen olla edelleen hyllyssä ja riesana muuttokuormissa? Aika moni on jo niistä luopunut.

Nykydesignerit suunnittelevat asuntoja ilman kirja- tai levyhyllyjä. Jos kirjoja ei enää lueta ja musiikki tulee netistä, niin mitäpä niillä… Alkavatko ihmiset jossain vaiheessa vaatia myös kavereiltaan jotain aitoa ja yhteistä päivitettyä kokemusta, että he haluavat pitää toisiaan ystävinään tai pitää heitä edes ”listoillaan?”.

*

Mikä on tänä päivänä enää sitä luontevaa ja aitoa? Tämä vai mennyt aika vai kenties tulevaisuus? Joudumme päivittämään itseämme, tietojamme ja taitojamme yhä tihenevämpään tahtiin pysyäksemme mukana menossa. Jossain välissä tämä jatkuva ”kehittyminen” voi alkaa kyllästyttää, vaikka sille ei mitään voisikaan.

Möin vuosi sitten sukseni, muutinhan lumettomaan Portugaliin, ja kun pian palasin, niin asetuin Helsinkiin, kaupunkiin, missä ei tarvitse hiihtää. Mutta täälläkin voi hiihtää, vaikka maassa ei lunta luonnollisesti olisikaan.

Hiihtäminen oli minulle hyvin luontevaa toimintaa ensimmäiset 20-vuotta elämästäni. Ostin elämäni neljännet omat sukset uudestaan noin 10 vuotta sitten, mutta kovin vähäiseksi niiden käyttö jäi. Mutta nyt, juuri tänään vuoden ensimmäisenä päivänä ja vaikkapa ihan solidaarisuuden elkeenä maalla poikkeusoloissa selviytyville ihmisille, minun tekisi mieli taas maadoittaa itseni - suksin.

Miksi en menisi jonain kurjana räntäsateisena päivänä mieluummin bussilla Paloheinään sukset kainalossa ja livahtaisi ladulle, sen sijaan että istun täällä yksiön ahtaudessa ja teen vain jotain sellaista, minkä nykytekniikka mahdollistaa. Minä olen hieman kyllästynyt siihen ja siitä on alkanut tulla yhdentekevää.