Tapahtuipa toukokuussa

Minä en ole koskaan ollut mikään auringonpalvoja, vaikka sen sangen tarpeelliseksi taivaankappaleeksi tunnustankin. Ex-vaimon kanssa oli aikanaan sopimus, että kerran kesässä suostun seuraksi julkiselle uimarannalle. En kyllä  ymmärtänyt miksi minua siellä tarvittiin, paitsi ehkä siksi, että seurani piti ne muut hänen ihanuudestaan ja kauneudestaan hurmaantuneet hieman kauempana. Että olen minä sitä aurinkoa sitten ottanut ainakin pitkälti toistakymmentä kertaa, vaikka aurinko ei minuun otakaan.

Täällä oli toukokuussa viikko, jolloin lämpöä oli päivällä 34-36 astetta ja vielä illallakin sellaiset 28-30 astetta. En nauttinut yhtään enkä ruskettunutkaan. En kyllä antanut sille juuri tilaisuuttakaan. Mutta ei niistä sisähommistakaan tullut mitään, kun se sama lämpö myös talon sisällä. Toiminnan ihmiselle tuollainen lämpö on jo liikaa, ja nyt ollaan vasta keväässä...    

Olin 12 vuotta sitten toisen vaimoni kanssa Intiassa, missä oli koko ajan jotain 40 astetta, mutta onneksi keskinäinen tunnelmamme hieman viilensi oloamme... No, ei, kun juuri päinvastoin, mehän kävimme kuumana, olimmehan lähes häämatkalla! Ja olenkohan tätä koskaan julkisesti kertonutkaan, että saimme jopa uutta elämää alulle Intian taivaan alla, mutta se raskaus päättyi valitettavasti keskenmenoon. Lapsi olisi nyt 11-vuotias...

Talon omistaja Tina kävi ”pomottamassa” minua kymmenen päivää myös juuri ennen hellejaksoa. Algacasta Lissaboniin ajoi kahdessa tunnissa ja teimme samalla reissulla taloon liittyviä hankintoja sinne vasta-avatussa Ikeassa. Edellisestä Ikea reissustani taitaa olla jo yhden jos toisenkin legendaksi päätyneen rokkarin iän verran. Figueira da Fozin rannoille Atlantille oli puolestaan tunnin matka. Jäi vielä talviturkki riisumatta vaikka housun persaukset aalloista kastuivatkin.

Toukokuussa jäi luovuus hyvin vähille ainakin kirjoittamisen osalta, mutta kitara kyllä soi päivittäin. Novelleja on jo kasassa noin 40 kappaletta, joista riittää jo hyvin karsittavaakin ja reilut kaksisataa aforismia ovat muhimassa ja odottamassa lopullista järjestystään. En ole osannut vielä päättää miten ja miten moneen ryhmään ne jakaisi ja pitääkö ne ryhmät nimetä vai yritänkö saada ne kommunikoimaan keskenään yhtenä tai muutamana pitkänä kokonaisuutena ja ”tarinana”?  

Autokin meni melko kivutta läpi katsastuksesta, vain auringossa himmeiksi palaneista ajovalon laseista ja ei rekisteriotteen mukaisista renkaista (!) tuli huomautus, että seuraavaan katsastukseen mennessä pitää korjata. Renkaat tiesinkin kulutuspinnoiltaan vaihdettaviksi, joten en ollut perehtynyt niihin ollenkaan. Mutta sellaisilla renkailla liike auton minulle möi... Tämähän saattaisi olla kulutussuojalautakunta-asia..., mutta tyydyn kohtalooni.

Pakokaasut katsottiin pelkästään tyhjäkäynnistä eikä huudatettu ja rääkätty minuutti tolkulla, kuten Suomessa Calibraani, joka ei todennäköisesti enää kevättä juuri tuosta syystä näe. Onko se nyt oikeasti niin oleellista, että muutaman yli 20 vuotta vanhan auton pitäisi olla päästöiltään uuden veroisia? Se on tehty aikansa standardien mukaan. En tykkää yhtään, että muuten aivan loistava autoyksilö pitää myydä romuauton hinnalla varaosiksi tai toimittaa hajottamolle noin mitättömän syyn takia. Eikö autoista voisi maksaa päästömaksuja samoin kuin saastuttavat yritykset ja valtiot tekevät?

Huhtikuussa heikosti alkanut kuntoiluni ja jatkunut toukokuussa vielä huonommissa merkeissä. Kaksi lenkkiä on tainnut tulla tehtyksi, mutta betonipylväiden satametrinen kanto jyrkähkön mäen alta mäen päälle Tinan kanssa oli melkoista kuntoilua kyllä. Olkapääni ei ole vieläkään kunnossa. Mutta erityisesti se on rasittunut siksi, että minulla ei ole täällä oikeankorkuista työpöytää ja kun on koko kevään kirjoittanut väärässä asennossa niin seuraukset tietää. Niskan- ja hartianseutu on niin jumissa, että kun menen nukkumaan, alkaa oikea käsi tikkuilla ja olkapäätä särkeä joka asennossa. Olisi aika päästä hierojalle.

Olisi aika päästä myös töihin. Tässä kuussa minua lyötiin taloudellisesti yhden päivän aikana molemmille poskille. Ensin työvoimaviranomaiset kertoivat, etten saa täältä (ilman paikallista työhistoriaa) minkäänlaista työttömyyskorvausta ja illalla sain meiliä, etten saa myöskään mitään apurahaa kirjoittamiseen.

Suunnitelma B:tä ei tietenkään ollut siihen, että niin sanotusti koko loppuvuoden ansiot pyyhikäistiin kerralla pois, mutta sellaista mitä ei ole ollutkaan, sellaistahan ei voi menettää, eikö niin? Suunnitelma B:t minulla on tapana improvisoida vauhdissa.

Mutta on totta, että luotin täysillä siihen, että näin luova ihminen, joka on kohta 30 vuotta tehnyt ilmaiseksi eri puolella Suomea jos minkä sortin yleishyödyllistä luovuutta, tehnyt ja perustanut teattereita, järjestänyt bänditoimintaa, festivaalia, kirjoittanut satoja kolumneja, blogia, kirjankin ja kaksi uutta on vielä työn alla, että kyllä minä perkele jo yhden apurahan olisin ansainnut.

Mitä pitäisi tai voisi tehdä vielä enemmän? Kyllä tästä kaikesta jo jonkinlainen elämäntyöpalkinto pitäisi saada, kun olen onnistunut ilman rahaa vasta jäävuoren huipun verran toteuttamaan siitä, mikä odottaa tekemistään. Uskon, että apurahaa myönnetään heppoisemminkin perustein. Tiedän mitä ja miten teen ja makuasioista on turha neuvotella enempää. Mutta tämä ei nyt mennyt oikeudenmukaisesti.  

Olen markkinoinut työpanostani erityisesti kirjakaupoille. Kirjakaupan varastossa ja tavaran vastaanotossa ja hinnoittelussa pärjäisi kielipuolikin ihminen, kun listoilla olevat numerot ovat numeroita ja nimet nimiä olipa ne kielellä kuin kielellä. Lisäksi se olisi minulle tuttua työtä. Siihen ei tarvita edes kirjoitus- eikä lukutaitoa vaan symbolien tunnistamiskykyä. Yli kymmenvuotinen kirjakauppa-alan tuntemus ja valmiiksi pureskellut suunnitelmani eivät vain ole vielä onnistuneet vakuuttamaan ketään.  

Loppukevennukseksi kerron vielä, että kävin viime viikonlopulla tutustumassa kaksipäiväiseen Porto Blues Festiin, jonka pääesiintyjä oli B.B.Kingin tytär Shirley King. Samanlaista biisien venyttelyä ja paljon tyhjäkäyntistä showta kuin aikanaan isällänsäkin, mutta ihan toimiva ja hauskakin esitys se silti oli. Myös portugalilaiset taustamuusikot, paikallisen bluesin ykkösnimet, hoitivat hommansa tyylikkäästi ja taidolla.

Juttelin pääjärjestäjän kanssa ja kerroin olevani vapaaehtoinen talkooporukkaan ensi vuonna. Sanoin myös, että voin järjestää hänelle kovan bändin Suomesta. Hän oli tavannutkin meidänkin festarillamme pari vuotta sitten esiintyneen Micke Björklöfin jo aiemmin.

Ajatellaanpa asiaa suhteellisesti. Noin vajaan 250 000 asukkaan Portoon tulee festarille kahtena päivänä noin vajaat 2000 ihmistä. Lisäksi koko sen metropolin alueella asuu vajaat kaksi miljoonaa ihmistä. Jos meidän kaksipäiväiselle Blueberry Hill festarille noin 5000 asukkaan Ilomantsiin saadaan kahtena päivänä 600 ihmistä, niin sehän on suhteessa huomattavasti paljon enemmän kuin Portossa! Sehän on erinomaisen hyvin. Miettikääpä sitä J

Meuhkaamista erilaisen olemisemme puolesta

Minusta on hyvin mielenkiintoista se, että ihmiset, jotka ovat jo nostaneet itsensä tavalla tai toisella suurimman osan kanssaeläjiensä yläpuolelle kykenevät kuitenkin sanomaan kaikille näille kanssaeläjilleen, että kaikki onni ja rikkaus ja kaikki hyvät asiat ovat heillekin aivan samalla tavalla mahdollisia kuin heille itselleenkin. Eivätkä he sano sitä kannustavasti vaan suorastaan käskevästi, että tee sinä sinäkin ihmeessä jotain tuon oman elämäsi eteen äläkä ruikuta tai odota valmista.

Se heidän oma tapansa on voinut olla kova työ, määrätietoinen ankara kamppailu kohti päämäärää (eikä vain onni tai peritty asema, mutta joskus sekin). Heillä on ollut tämä kyky, ja se on erinomainen asia, mutta uskovatko he oikeasti, että sellainen kyky olisi, tai pitäisi olla kaikilla muillakin?

Eiväthän nämä totuuden torvet voi uskoa siihen itsekään, mitä sanovat, koska silloin he voisivat nähdä, tai lakata enää uskomasta olevansa ylivertaisia olijoita, jos kaikki pystyisivät samaan, eikä se suinkaan ole heidän haluamansa lopputulos. Heissä on tietty paremmuus ja he tietävät varmuudella, etteivät kaikki pysty samaan ja siksi se onkin suorastaan ilkeilyä ja pelkästään vittuilua edes sanoa, että kaikki on kaikille mahdollista.

Teoriassa yleisenä ajatuksensa kyllä, mutta tavoitteeseen pääseminen toteutuu aina jonknlaisesta joukosta joillekin, joilla on tiettyjä ominaisuuksia. He ovat olleet niitä keitä tahansa, joille tämä kaikki on onnistunut. Näiltä neropateiltahan putoaisi pohja pois jos peruskoulun alaluokilta lähtien lukioon asti kaikki saisivat samanlaisia kiitettäviä ja maksimaalisia arvosanoja kuin kaikki muutkin.

Näin ei tietenkään ole. Jokainen on jossain asiassa jotain toista parempi. Se on ajasta kiinni, millaista paremmuutta milloinkin arvostetaan.

Kuvitellaan että meillä on 10 onnellista hyvässä työssä ja lähipiirissä 40 työtöntä kyttäämässä heiltä vapautuvia työpaikkoja. Vaikka alunperin nämä kaikki 50 olisivat olleet neroja ja saaneet samanlaiset kiitettävät arvosanat tehtyään koulutyönsä ja kaiken muunkin juuri niin kuin pitää, silti edelleen 10 heistä olisi tässä tavoitellussa työssä ja 40 jossain muualla, työttömänä tai muuttanut pois ja alkanut tehdä jotain muuta ei koulutusta ja kokemusta vastaavaa työtä, perustanut mahdollisesti epätoivossaan epäonnisen yrityksen tai pistänyt ranttaliksi turhauduttuaan siihen, ettei hänen lahjoilleen ollut käyttöä. Näin elämä toimii.

Elämä on täynnä erilaisia otoksia, jokaiseen jonoon liitytään, niin onnistujien kuin epäonnistujien ja kaikkea siltä väliltä, joka jonossa riittää paikkoja, ja se jono kasvaa koko ajan, johon liittyvät ne, joita ei tarvita enää missään riippumatta siitä mitä he haluavat ja miten he ponnistelevat.

Hyvin usein on kaiken lisäksi niin, että yhteiskunta ja yritykset tarjoavat vain tietynlaisia jonoja, mutta yksilöillä voi olla aivan muita kykyjä, kuin mitä kysytään. Hänellä on kykyjä, taitoja, lahjakkuutta mutta kovin harva niitä tarvitsee esimerkiksi siksi, että siellä ei liiku tarpeeksi rahaa vaikka muita positiivisia arvoja olisi kuinka paljon. Hänen on siis liityttävä johonkin toiseen jonoon.

Monet ovat luonnollisesti omaa lahjakkuuttaan ja nerouttaan älynneet alun alkaen liittyä jonoon, jossa on imua ja kysyntää, ja he voivat olla tyytyväisiä itseensä. Olkoon sitä, kaikki kunnia heille, mutta yrittäkööt pitää turpansa kiinni muiden asioista kun eivät niistä oikeasti  kaikkea tiedä.   

Jokainen ihminen on yksilö ja hänen ratkaisuihinsa vaikuttavat hyvin monet tekijät. Me emme olle yhtä nopeitä, älykkäitä, liikunnallisia, varakkaita, edes onnekkaita tai omaa oikeita olosuhteita, asuinympäristöä, vanhempia, kavereita jne. Meidän lähtökohtamme on niin kirjavat, että on suorastaan typeryyttä huudella jostain norsunluutornista (jonka rakenteet ovat nykyaikana jo aika paljon heikommat kuin ennen, että varokaan vaan sielläkin), mitä kenenkin toisen pitäisi tehdä.

Miksi tällainen purkaus? Olen nähnyt ympärilläni aika monta ystävää tai kaveria, livenä tai vaikka facebookissa, joilla kaikki ei ole mennyt putkeen koko ajan. Sitten olen lukenut näitä ”asiantuntijoiden” kommentteja, mitä heidän oikeasti olisi pitänyt tehdä...

Ja tiedän, että itsekin olen ilkeä paskiaiskiusaaja, kun tuon kenties esille sitä, että kuka tahansa voi sählätä ja heittäytyä elämässään samalla tavoin kuin itse teen ja silti pitää asiansa järjestyksessä. Ei pysty. Toisaalta samalla tavalla itselleni annetaan ilmaisia neuvoja vaikka mistä, enkä minäkään pysty. Ja tämä kirjoittelu se vasta yksi itsensä nostamisen muodoista onkin! Miksi en tekisi näin, koska tähän minä pystyn!

Se mitä tässä päällimmäiseksi yritän sanoa on, että olemme erilaisia ja olkaame ja olemme joka tapauksessa, vaikka muuta luulisimme. Emme ole yhtä ahkeria, emmekä uutteria, tavoitteellisia, itsetuntoisia, terveitä, taitavia, lahjakkaita, taiteellisia, onnekkaita, optimistisia, varakkaita, hyvännäköisiä, hyväluontoisia ja mitä tahansa sanoja ikinä tähän keksitäänkään lisätä.  

Lakatkaamme vertaamasta toisia itseemme yhtä lailla kuin itseä toisiimme. Jos haluamme kannustaa lähimmäisiämme, kannustakaamme rehellisesti ja aidosti, eikä vittuilemalla, että kyllä sinäkin pystyt, kun minäkin pystyin. Pystyisimmekö olemaan ihan toisiamme korjaamatta erilaisia? Jopa kiinnostumaan, mikä se toisen oma juttu on?

Välitila on pysyvä tila

Sunnuntain Hesarissa 21.5. oli Satu Vasantolan kolumni otsakkeella: ”Luokkahyppy voi myös kaduttaa – yliopistoon päätynyt duunarin lapsi ikävöi takaisin työväenluokkaan”.  

Pikkukaupungissa duunariperheessä kasvanut sukunsa ensimmäinen maisteri kertoi havainnoistaan, miten ”luokkaero tehtiin suvussani näkyväksi, sanottiin ääneen, että en kuulu sinne, mihin hän ja koko muu suku kuuluvat”.

Hän kertoi olevansa ”luokkaretkeilijä”, jonka seurauksena on menettnyt yhteenkuuluvuuden sukuun ja se on tuonut tunteen ”välitilasta, siitä ettei kuulu oikein mihinkään”.

Vasantola viittasi myös tutkija Mari Käyhkön Sosiologia-lehdessä julkaistuun kirjoitukseen ”duunaritaustaisista maisterisnaisista ja siitä, mitä sivuvaikutuksia kouluttautumisella on heille ollut”.

Tutkittavat kuvailevat elävänsä kahden maailman välissä. Seurauksena on yksin jäämistä, suvun avointa irvailua koulutukselle, joka voidaan nähdä suorastaan petturuutena. Ja jollei häntä nähdäkään ”outonalintuna”, voi keskustelu tyrehtyä, koska ei löydy yhteistä ymmärrystä kuvaamaan omaa työtä tai opiskelua.  

Vasantola vertaa omaa sosiaalista nousuaan - josta käyttää mieluummin sanaa ”siirtymä” – uusine kielineen ja tapoineen ulkomaille muuttoon, missä ”kotiin on usein ikävä”.  

Omien havaintojeni mukaan jotkut ratkaisevat tämän ikävän tunteen ja kahden maailman ongelman hylkäämällä täydellisesti entisen elämänsä, mikä puolestaan johtaa herkästi juurettomuuteen tai nousukasmaiseen elämään.  

Ensimmäinen Vasantolan tekstiä kommentoinut ei pitänyt kirjoittajan asenteesta ja kysyi: ”Mikä tässä oli se ongelma? Kenen syytä se on?”

Meillä on ilmeisesti totuttu siihen, että kun joku asia otetaan esille ja siitä halutaan puhua, että jossain on ongelma ja siihen pitää löytää syyllinen. Maailmasta lienee oikeus tehdä havaintoja, ilman että ottaa aina kantaa puolesta tai vastaan.

Vasantolan havainto oli mielenkiintoinen ja herätti tuttuja tuntemuksia, vaikkakin toisista syistä. Kirjoitin jo aiemmin havaintojani tänne blogiini kotipaikan merkityksestä, mutta eri vinkkelistä. Monessa paikassa olleena tuo ”väliinputoaminen” on itsellekin hyvin tuttua, eikä se lähtökohtaisesti ole ongelma.

Sitä Vasantolan tekstin kommentoijakin sanoi (tosin asian vierestä, koska Vasanta ei kirjoittanut siitä, mitä tunteita nykyinen yhteisö herättää, vaan entinen), että ”aina ja joka paikassa erilaisista syistä ihmiset ovat joutuneet uusissa ympäristöissä aluksi altavastaajiksi kunnes oppivat uudet pelisäännöt ja saavuttavat sosiaalisen aseman uudessa yhteisössä”.

Aivan totta, mutta luulisi, että kommentoijakin osaisi vastata omaan kysymykseensä, että tuossa se ongelma voi juuri ollakin. Parhaalla tahdolla, uusien ja vanhojen pelisääntöjen osaamisellakaan et välttämättä saavuta uudessa (asemiinsa sementoidussa) ympäristössä koskaan tasa-arvoista sosiaalista asemaa, koska poikkeat uutena joukosta tai sinut nähdään jopa uhkana varsinkin jos haluat hämmentää seisovaa vettä. Ja entisessä ympäristössäsi olet sen asemasi menettänyt, koska olet "hylännyt" halutessasi opiskella joksikin muuksi. Mutta onhan toki se hyljitynkin asema sosiaalinen asema. Ja heikot sortukoot elon tiellä...

Havaintojen tekeminen on parempi harrastus kuin ennakkoluulojensa vahvistaminen ja sokea usko omaan totuuteen. Elämä on monomutkainen vyyhti, jossa riittää selvitettävää. Yhden langan päässä roikkuminen ja meuhkaaminen kiristää vain kerää eikä johda mihinkään. Asioilla on yhteytensä ja niitä on syytä nostaa esille.

Ja jos joku, tai vaikka itsekin kirjoitan havaintoja yhdestä asiasta, se ei tarkoita, että niitä vertaa tai pitäisi verrata siinä yhteydessä mihinkään muihin asioihin. Jos joku kirjoittaa rahojen satsaamisesta nuorten mielenterveyteen, toinen kysyy heti entä vanhustenhoito? Jos kirjoittaa lisävarojen suuntaamisesta vanhustyöhön, joku älähtää, että ja nuoretko saa sitten jättää heitteille. Se on turhaa vänkäämistä. Vertailu on ihan oma lajinsa.

Kellä tahansa on oikeus tehdä havaintoja tärkeäksi katsomistaan asioista ja nostaa niitä esille. On toiset tahot, jotka näistä viipaleista niin halutessaan katsovat kasaan jonkinlaisen kokonaisuuden. Asioita on turha laittaa vastakkain, toisten saama hyvä ei ole itseltä pois. 

 Me olemme luoneet ympärillemme pirstaleisen ”luokkayhteiskunnan”, joka on täynnä yksilöitä, ja jossa on yhä enemmän meitä ja heitä, loputtomiin. Mitä enemmän tietoa on tarjolla, sitä vähemmän näemme enää kokonaisuuksia. Tuntuu kuin planeetta, jolle synnyimme olisi vaihtunut joksikin toiseksi. Jokainen meistä on joutunut jonkinlaiseen välitilaan ja siitä tilasta on tullut meille pysyvä tila.   

Pöljyyden markkinat

Nyt on tullut Suomesta niin monta pöljää uutista, etten voi olla kommentoimatta. Otetaan nyt verryttelyksi tämä pienpanimon ravintolan parkkiruututerassi, jonne asiakas ei saa itse kuljettaa juomaansa, koska välissä kulkee yleinen jalkakäytävä. Juoma pitää ostamisen jälkeen jättää erilliselle tarjottimelle, josta henkilökunta sen siirtää pöytään. Miten se vaikuttaa ohikulkevien jalkakäytävän käyttöön, kuka sen juoman sinne pöytään vie, jos sen joku sinne kuitenkin saa toimittaa?

Verrataanpa, että joku ostaa aseen asemyymälästä ja hänellä on auto parkissa jalkakäytävän reunassa. Eikö oikeastaan liikkeen henkilökunnan pitäisi viedä ase autoon, koska jalkakäytävä ei ole myyntialuetta? Ehdottomasti pitäisi. Minä en halua joutua aseellisen ihmisen kanssa tekemisiin kävellessäni jalkakäytävällä.

Vai muuttuuko asia toiseksi jos ase on pussissa? Entä jos tämän juomankin laittaisi pussiin? Poliisit tulevat varmasti käyttäytymään kuin heillä olisi päät pussissa, mutta mitä Etelä-Suomen aluehallintavirasto tekee, jos kaikki yksinkertaisesti kieltäytyvät tottelemasta tätä lain pykälää? Ja näin pitäisi ehdottomasti tehdä. Tosin pienpanimolla ei taida olla varaa riskeerata anniskeluoikeuttaan edes muutaman askeleen takia...  

On monia isoja tapahtumia, jossa jonkun ison panimon teltat saa vallata kansalaisilta hehtaaritolkulla tilaa, ja häiriö lainpykälien noudattamisesta huolimatta on aitoineen ja asiakkaineen paljon suurempi kuin siinä, että ylittää jalkakäytävän muutaman metrin matkalla tuopin kanssa.

En viitsi edes sanoa mitään näistä seksi ja sisäpiiri -puheista, muuta kuin sen, että tuollaiset rehvastelijat joutaakin nolata vaikka olisivat kuinka kansakunnan kaapin päälle nostettuja Cheekejä tai Elastisia. Tämä on osa sitä samaa pöljäilyä, jonka näkyvänä huippuna juuri äskettäin käsiteltiin tämän herra Smithin salavideointikohua mutta se aihehan on jo käsitelty...

Ja joku tyyppi itkee, kun on tullut kaupunkifillareita kadulle. Talon arvo laskee. Kyllä se talon arvo varmaan laskee jo siitä kun on muita ihmisiä samassa kaupungissa riesana, että eikö kaikki muut voisi muuttaa jonnekin Jyväskylän tasolle vaikka. Tai viekää pyörät pois ja tuokaa autoja siihen parkkiin, niin että talon arvo säilyisi, mieluummin vaikka ferrareita...

Jotain hämminkiä on postissakin. Posti tuhoaa itseään sisältäpäin ja onko se vienyt joiltain työläisiltä myös motiivin tehdä kunnon työtä? Postinkulku on yksi asia johon pitäisi saada luottaa.

Muistan Irlannissa asuessani kuinka vuokraisäntä puristi poismuuttaneiden asukkaiden postit nyrkkiinsä ja heitti ne armotta roskiin. Siellä ei toiminut osoitteenmuutokset eikä jälleen lähettämiset. Sain ensimmäiseen kämppääni joka viikko puolenkymmentä kirjettä. Asuin maassa kolme vuotta kuudessa eri osoitteessa, yhdessä kolmeen kertaan, enkä viimeisenä vuonna tainnut saada enää yhtään kirjettä. Montako niistä katosi matkalle? Vai muuttuivatko ajat juuri silloin niin että ihmiset lakkasivat kirjoittamasta? Tai kenties minut vain unohdettiin?

Kaikkein pöljintä Suomessa on kuitenkin se, mitä työttömille juuri nyt suunnitellaan. Tekiee mieleni sanoa ainoastaan se, että nyt on työttömien lakon paikka. Työttömillä ei ole etujärjestöä, mutta nyt sellainen pitäisi perustaa. 

Kokoomus lyö leimaa ja häpäisee ja pääministeri vie viimeisenkin toivon ja persut viheltelee ja katselee muuanne. SAK ja muut työjärjestöt piittaavat ainoastaan työssäkäyvistä jäsenistään niin kauan kun he ovat töissä. Työtöntä ei puolusta enää kuin Uuninpankkopoika Saku Timonen, ja hyvin puolustaakin, koska asioita aletaan tiedostaa vähitellen jo vähän laajemminkin.

En haluaisi edes kerrata niitä pöljyyksiä joita on suunniteltu, koska en oikeasti usko että ne viime kädessä edes toteutuvat. Eihän ne kerta kaikkiaan voi toteutua! Nyt  on uhka päällä ja sattuu ja parutaan, mutta kaikkein parasta nyt olisi, kun kaikki työttömät vain päättäisivät olla noudattamatta ensimmäistäkään uutta ohjetta.

Jo nyt tiedetään, että pakkohakemusten seurauksena työmarkkinat siirtyvät toimimaan suoraan rekrytointifirmojen kautta. Siinä menee lapset pesuveden mukana kun kaikkiin hakemuksiin suhdaututaan kuin ne olisi tehty vain lainkirjaimen noudattamisen takia. Työnhausta tehdään siis entistä turhauttavampi juttu.

Ja se raportoiminen tyhjyyteen... Älkää kukaan tehkö mitään. Nyt hallitus tarjoaa kerrankin tilaisuutta joukkovoiman näyttämiseen, äänen ja kasvojen antamiseen työttömyydelle, käyttäkää se hyväksi nyt. Tämän parempaa paikkaa siihen ei ole tullut aikoihin. Nyt pitää jonkun nousta puhumaan ja alkaa johtaa joukkoja. Nyt tarvitaan johtajuutta. Muuten tämä muuttuu vain koko ajan pahemmaksi.  

Aion kirjoittaa tänne blogiini tähän liittyvästä aiheesta oman ehdotukseni ”lähitulevaisuudessa”. Mutta nyt sanon vain: Älkää työttömät suostuko mihinkään. Joku raja se pöljyydelläkin pitää olla. Kun kukaan ei tee mitään, ketään ei rankaista.

Tapahtuipa huhtikuussa

Otsikon pitäisi olla oikeastaan, että huhtikuussa minulle ei tapahtunut oikein mitään. Minä luin, sanon sen vielä kerran, Yuval Noah Hararin Sapiens A Brief History of Humankind kirjan. Toistan senkin, että se on merkittävä teos. Se vei mukanaan, se on selkeä, taitavasti kirjoitettu, provosoivakin paketti ihmisen vaelluksesta sieltä historian hämärästä tähän päivään ja vähän ylikin. Se ei ole tyypillinen sirpaletieto kirja, vaikka onkin lyhyt historia, vaan se sitoo olennaiset palaset toisiinsa, tuo esiin syy ja seuraus suhteet jne. Todella vaikuttava teos, josta olen sanonut, että sen paikka on vähintäänkin siellä perheraamatun vieressä, tai mikä Valittujen palojen lyhennelmistä se pyhin kirja sattuu kelläkin olemaankaan.

Luin toki muutakin, mutta se jäi pahasti vähemmistöön. Kielenopiskelu otti takaharppauksen, samoin kuin kirjallinen tai fyysinen Portugalin historiaan ja kulttuuriin tutustuminen. En tainnut ajella Coimbraankaan (kirjakauppoihin) kuin kaksi kertaa. Kävin muun muassa lunastamassa Bertrandin nettikirjakaupasta sinne tilaamani ja yllä kehumani kirjan. Netistä siksi, että itse myymälässä englanninkielisten kirjojen osuus on häviävän pieni, mutta netissä voin tilata mitä vain, vaikka oman kirjani, tosin vielä vain suomeksi J.

Jätin netissä myös avoimen työhaun samaiseen Bertrandin kirjakauppaan. Sillä on Coimbrassa kaksi myymälää ja koko maassa yli 50 myymälää. Itse asiassa Bertrand on maailman vanhin edelleen toimiva kirjakauppa. Se perustettiin jo 1732 mutta maanjäristys tuhosi alkuperäisen myymälän vuonna 1755, kuten ison osan Lissabonista. Liike oli pitkään evakossa, mutta palasi Chiadon kaupunginosaan nykyisille sijoilleen vuonna 1773.  

Oma luova kirjoittaminen jäi tässä kuussa myös hyvin vähiin. Ehkä biorytmini olivat hieman hitaammalla kuin normaalisti. Ehkä sitä parin ensimmäisen kuukauden aikana tapahtunutta kananmunien ahmisista olisi pitänyt jatkaa. Toisaalta, aina ei synny, aina ei jaksa, aina ei huvita. Sain kuitenkin aseteltua aforismini johonkin järjestykseen, mutta nyt olen antanut ollan niidenkin syrjässä, että voin katsoa niitä myöhemmin hieman ”puolueettomammin”. Novelleja kirjoitin vain muutaman, eikä niillä mitään kiirettä olekaan. Niiden sijaan sain aikaiseksi tänne blogiini pari ihan kelvollista tekstiä.

Tosi asiahan on, että vaikka olen täällä niin sanotusti työnhaussa, minun työtäni on nyt ensisijaisesti kirjoittaminen. Kielipuolena työllistyminen ei tapahtu muutenkaan noin noin vain. Tosin paikallinen työvoimatoimisto on juoksuttanut minua parissakin ryhmätapaamisessa kuulemassa asioista portugaliksi, vaikka niistä ei vielä ole minulle mitään hyötyä. Myös yksi henkilökohtainen tapaaminen oli, missä minun piti esittää aktiivisuuttani työllistymiseni suhteen. Sellaiseksi kelpaa toistaiseksi apurahahakemukset kirjoittamista varten sekä työvoimatoimiston vaatimuksesta ennen aikaisesti jättämäni hakemus kirjakauppaan.

Mutta jos ja toivottavasti kun saan apurahaa, en voi olla muussa työssä, joten siksi olisi hyvä odottaa viimeistä apurahapäätöstä ennen täysipainoista työnhakemista.  Se mahdollistaisi minun kirjoitustyöni täysipainoisesti. Sen jälkeen en olisi enää työnhakija. 

EU-kansalainen voi siis mennä toiseen EU maahan työnhakijaksi kolmen kuukauden ajaksi. Sen lopulla hänen pitää joko palata säilyttääkseen lähtömään työttömyyskorvauksen tai jäädä vastaanottomaan turvan varaan. Minun totuuden hetkeni koetti viimeistään tänään, toukokuun 1. päivänä sen turvan suhteen. Seuraava maksuerä sovitellusta päivärahasta on viimeinen. Jos en saa apurahaa kirjoittamiseen enkä muuta työtä, on työttömyyskorvaus Portugalissa käsittääkseni jossain 400-500 euron välissä, en ole ottanut selvää. Työasioihin keskityn sitten tavalla tai toisella, kun on sen aika.  

Kirjoittamisen vastapainoksi näpertelen jotain pientä talossa, tosin melko vähän tässä kuussa sitäkään. Vähäiset kasvit ovat vielä pysyneet hengissä myös, suuhun saakka niistä on päätynyt vasta rukola. Viikatetta on joutunut käyttämään pitääkseen polut avoinna muun muassa kompostille ja tuonne ylätasanteelle. Siellä oleviin rakennuksiin omistaja haluaa joskus tulevaisuudessa ulkohuussin ja saunan sekä niille näköesteeksi pihan sementtivalulle perkolan. 

Huhtikuun alusta yritin aloittaa säännöllisen lenkkeilyn. Onhan tässä tullut jo keskimäärin kerran viikossa juostua ja käveltyä sellainen kolme varttia – tunti melkein 30 asteen helteessa. Koko kuukausi on ollut toissa yötä lukuun ottamatta täysin sateeton ja pääosin hyvin lämminkin. Suomessa on ollut toisenlaista. Jotenkin on itseltä lumentaju jo mennyt, mutta facebook kaverien päivitykset pitävät kyllä kartalla. Miten merkittävästi sää vaikuttaakaan kaikkeen ja erityisesti mielialaan. Vaikuttaa se täälläkin niin, ettei huvita hirveästi tehdä mitään erityistä ulkona ja siten, että viljelijät alkavat olla jo vähän ihmeissään, kun ei sada, minkä pitäisi olla tyypillistä vielä huhtikuussa.

Tällainen oli minun Portugalin huhtikuu. Tämän nimisen laulun ovat suomeksi levyttäneet ainakin Olavi Virta ja Kari Tapio. Sen alkuperäisen laulun Coimbra nimellä on levyttänyt portugalilainen Amalia Rodriguez, yksi maan legendaarisimmista fado-laulajista. Viisi vuotta sitten ilmestyi Kirsi Poutasen fadolevy suomeksi, Amalia tribute, jonka tekstit on kääntänyt ilomantsilaislähtöinen kielenkääntäjä Tarja Härkönen. Ensi vuonna on Blueberry Hill festivaalin 10. kerta. Pitäisiköhän meidän järjestää Tarjan entisen kylänkoulun pihaan fadoa?