Meuhkaamista erilaisen olemisemme puolesta

Minusta on hyvin mielenkiintoista se, että ihmiset, jotka ovat jo nostaneet itsensä tavalla tai toisella suurimman osan kanssaeläjiensä yläpuolelle kykenevät kuitenkin sanomaan kaikille näille kanssaeläjilleen, että kaikki onni ja rikkaus ja kaikki hyvät asiat ovat heillekin aivan samalla tavalla mahdollisia kuin heille itselleenkin. Eivätkä he sano sitä kannustavasti vaan suorastaan käskevästi, että tee sinä sinäkin ihmeessä jotain tuon oman elämäsi eteen äläkä ruikuta tai odota valmista.

Se heidän oma tapansa on voinut olla kova työ, määrätietoinen ankara kamppailu kohti päämäärää (eikä vain onni tai peritty asema, mutta joskus sekin). Heillä on ollut tämä kyky, ja se on erinomainen asia, mutta uskovatko he oikeasti, että sellainen kyky olisi, tai pitäisi olla kaikilla muillakin?

Eiväthän nämä totuuden torvet voi uskoa siihen itsekään, mitä sanovat, koska silloin he voisivat nähdä, tai lakata enää uskomasta olevansa ylivertaisia olijoita, jos kaikki pystyisivät samaan, eikä se suinkaan ole heidän haluamansa lopputulos. Heissä on tietty paremmuus ja he tietävät varmuudella, etteivät kaikki pysty samaan ja siksi se onkin suorastaan ilkeilyä ja pelkästään vittuilua edes sanoa, että kaikki on kaikille mahdollista.

Teoriassa yleisenä ajatuksensa kyllä, mutta tavoitteeseen pääseminen toteutuu aina jonknlaisesta joukosta joillekin, joilla on tiettyjä ominaisuuksia. He ovat olleet niitä keitä tahansa, joille tämä kaikki on onnistunut. Näiltä neropateiltahan putoaisi pohja pois jos peruskoulun alaluokilta lähtien lukioon asti kaikki saisivat samanlaisia kiitettäviä ja maksimaalisia arvosanoja kuin kaikki muutkin.

Näin ei tietenkään ole. Jokainen on jossain asiassa jotain toista parempi. Se on ajasta kiinni, millaista paremmuutta milloinkin arvostetaan.

Kuvitellaan että meillä on 10 onnellista hyvässä työssä ja lähipiirissä 40 työtöntä kyttäämässä heiltä vapautuvia työpaikkoja. Vaikka alunperin nämä kaikki 50 olisivat olleet neroja ja saaneet samanlaiset kiitettävät arvosanat tehtyään koulutyönsä ja kaiken muunkin juuri niin kuin pitää, silti edelleen 10 heistä olisi tässä tavoitellussa työssä ja 40 jossain muualla, työttömänä tai muuttanut pois ja alkanut tehdä jotain muuta ei koulutusta ja kokemusta vastaavaa työtä, perustanut mahdollisesti epätoivossaan epäonnisen yrityksen tai pistänyt ranttaliksi turhauduttuaan siihen, ettei hänen lahjoilleen ollut käyttöä. Näin elämä toimii.

Elämä on täynnä erilaisia otoksia, jokaiseen jonoon liitytään, niin onnistujien kuin epäonnistujien ja kaikkea siltä väliltä, joka jonossa riittää paikkoja, ja se jono kasvaa koko ajan, johon liittyvät ne, joita ei tarvita enää missään riippumatta siitä mitä he haluavat ja miten he ponnistelevat.

Hyvin usein on kaiken lisäksi niin, että yhteiskunta ja yritykset tarjoavat vain tietynlaisia jonoja, mutta yksilöillä voi olla aivan muita kykyjä, kuin mitä kysytään. Hänellä on kykyjä, taitoja, lahjakkuutta mutta kovin harva niitä tarvitsee esimerkiksi siksi, että siellä ei liiku tarpeeksi rahaa vaikka muita positiivisia arvoja olisi kuinka paljon. Hänen on siis liityttävä johonkin toiseen jonoon.

Monet ovat luonnollisesti omaa lahjakkuuttaan ja nerouttaan älynneet alun alkaen liittyä jonoon, jossa on imua ja kysyntää, ja he voivat olla tyytyväisiä itseensä. Olkoon sitä, kaikki kunnia heille, mutta yrittäkööt pitää turpansa kiinni muiden asioista kun eivät niistä oikeasti  kaikkea tiedä.   

Jokainen ihminen on yksilö ja hänen ratkaisuihinsa vaikuttavat hyvin monet tekijät. Me emme olle yhtä nopeitä, älykkäitä, liikunnallisia, varakkaita, edes onnekkaita tai omaa oikeita olosuhteita, asuinympäristöä, vanhempia, kavereita jne. Meidän lähtökohtamme on niin kirjavat, että on suorastaan typeryyttä huudella jostain norsunluutornista (jonka rakenteet ovat nykyaikana jo aika paljon heikommat kuin ennen, että varokaan vaan sielläkin), mitä kenenkin toisen pitäisi tehdä.

Miksi tällainen purkaus? Olen nähnyt ympärilläni aika monta ystävää tai kaveria, livenä tai vaikka facebookissa, joilla kaikki ei ole mennyt putkeen koko ajan. Sitten olen lukenut näitä ”asiantuntijoiden” kommentteja, mitä heidän oikeasti olisi pitänyt tehdä...

Ja tiedän, että itsekin olen ilkeä paskiaiskiusaaja, kun tuon kenties esille sitä, että kuka tahansa voi sählätä ja heittäytyä elämässään samalla tavoin kuin itse teen ja silti pitää asiansa järjestyksessä. Ei pysty. Toisaalta samalla tavalla itselleni annetaan ilmaisia neuvoja vaikka mistä, enkä minäkään pysty. Ja tämä kirjoittelu se vasta yksi itsensä nostamisen muodoista onkin! Miksi en tekisi näin, koska tähän minä pystyn!

Se mitä tässä päällimmäiseksi yritän sanoa on, että olemme erilaisia ja olkaame ja olemme joka tapauksessa, vaikka muuta luulisimme. Emme ole yhtä ahkeria, emmekä uutteria, tavoitteellisia, itsetuntoisia, terveitä, taitavia, lahjakkaita, taiteellisia, onnekkaita, optimistisia, varakkaita, hyvännäköisiä, hyväluontoisia ja mitä tahansa sanoja ikinä tähän keksitäänkään lisätä.  

Lakatkaamme vertaamasta toisia itseemme yhtä lailla kuin itseä toisiimme. Jos haluamme kannustaa lähimmäisiämme, kannustakaamme rehellisesti ja aidosti, eikä vittuilemalla, että kyllä sinäkin pystyt, kun minäkin pystyin. Pystyisimmekö olemaan ihan toisiamme korjaamatta erilaisia? Jopa kiinnostumaan, mikä se toisen oma juttu on?