Kesä on ohi ja ihmiset ovat palailleet lomiltaan takaisin
työpaikkakiusaajiksi. Koulutkin pääsivät jatkamaan uusien koulukiusaajien
hiomista tulevaisuuden työpaikkakiusaajiksi. Perinteitä kunnioittaen, periksi
ei anneta, kiusa se on pienikin kiusa ja maasta se pienikin kiusaaja ponnistaa.
Olen usein manannut vahinkoa, minkä urakehitykselleni
aiheutti joka vuotinen opettajien vaihtuminen niin kansa- kuin oppikoulussa ja
osin myös lukiossa. Opettajat ehtivät kevääseen mennessä hädin tuskin oppia meidän
nimet, joten miten he olisivat voineet saada käsitystä kenenkään todellisista
taidoista tai lahjoista, varsinkaan heidän uinuvista ja piilevistä kyvyistä.
Minun tärkein kykyni ei ole ollut mitenkään piilevää laatua.
Sosiaalinen ”älykkyyteni” pyrki esille aina väärään aikaan, liian kovaäänisenä
ja aina jatkuvana pulinana, joten monet opettajat pitivät minua
erityiskomennossa tai jopa enemmän käytävässä kuin luokassa, mikä näkyi
todistuksessa. Ne muutamat opettajat, jotka opettivat minua muutaman vuoden
peräkkäin, päätyivät antamaan minulle kymppejä. Tämä panee miettimään näin jälkikäteen …
Että tässäpä olisi hyvä gradun aihe yliopisto-opiskelijalle,
mikä on opetuksellisen jatkuvuuden ja pitkäkestoisen seurannan vaikutus
oppilaan koulun jälkeiseen menestykseen elämässä verrattuna niihin, joilla sitä
ei ole ollut. Tämä voi hipaista läheltä myös tuota kiusaamisaihetta.
Opettajat, jotka työskentelevät saman ryhmän kanssa monia
vuosia, pystyvät tekemään ihmeitä ryhmädynamiikan kanssa. Vuosien varrella
kannustuksella ja hienosäätöisillä korjaamisliikkeillä saadaan niin ylivilkkaat,
ujot, alisuorittajat ja muut erilaiset ”keskiarvosta” poikkeavat yhteiskunnan
kelpo jäseniksi.
Taitavat opettajat tulevat tietoiseksi, mitä kaikkea muutakin
oppilas kantaa harteillaan kuin koulureppua. Painolastina voi olla
heitteillejättö, vanhempien tai sisarusten päihdeongelma, armoton köyhyys,
perheväkivalta, insesti, sairaudet ja niin edelleen. Oppilas on kaikkea muuta
kuin tyhjä taulu koulun aloittaessaan. Empatiakyvyn opettamiseen riittää
oppimateriaalia.
Minun kouluaikaan kiusaamisesta ei puhuttu, mutta sitä
varmasti oli. Nyt siitä on oltu tietoisia jo vaikka kuinka pitkään ja yhä vain
sitä on. Tästä voisi päätellä, että aiemmilta kiusaajasukupolvilta kiusaaminen periytyy
omille lapsille jo äidinmaidossa, eikä siitä vielä muutaman sukupolven aikana
ole päästy kokonaan eroon. Luonnevika on hallitseva ominaisuus, josta lapsen on
helppo ottaa mallia.
Ehkä se kiusaaminenkin on osa selviytymistaistelua, reviirin
ja omien elinolojen puolustamista. Kun kaikesta pitää kilpailla, näennäisesti
vahvat pärjäävät. Kaiken ytimessä on itsetunto sekä sosiaalisen kanssakäymisen
kyvyt tai niiden puute. Siksi niiden kehittämiseen pitäisi panostaa koulussa ja
kaikkialla enemmän.
Kun tapanani on katsoa asioita ”ylösalaisin”, niin ehkä tuo
opettajien vaihtuvuus aikanaan omalla kohdallani olikin siunaukseksi. Tarkemmassa
seurannassa minulle olisi varmaankin ehdotettu jo varhain jotain diagnoosia, (kuten
nykyään tehdään) jolla itsetuntoni olisi nujerrettu. Ehkä kahlitsematon sosiaalisuuteni
myös onnistui peittämään minussa tyhjyyttään kumisevan tynnyrin, ja niin
onnistuin menemään vaurioitta läpi toistakymmenvuotisen koulupäivähoidon kuin
koira veräjästä.
Kiitos elämälle tästä vapaasta ajelehtimisesta, joka on
mahdollistanut sen tynnyrin täyttämisen myöhemmin elämässä hyvin
monipuolisesti, rikkaasti ja omaan valintaisesti. Kaikille se ei sovi, enkä suosittele. Joten: Opiskele,
älä kiusaa.
