Vaatimattomia muutoksia

Kun palasin Portugalista Suomeen, ajattelin, että kirjoitan ensi havainnoistani välittömästi blogitekstin. Havaintoja tuli, mutta en ehtinyt kirjata niitä mihinkään, koska elämä on ollut heti ensi hetkistä lähtien yhtä haipakkaa.

Ne havainnot tosin alkoivat heti lentokenttäjunasta ennen seitsemää aamulla, kun aisteihin iski pari aineissa ja täysin pihalla olevaa miestä ja oven suussa yksinään eri kieliä mumiseva kansalainen. Kun jatkoin matkaani Hakaniemeen, istui eräällä muistomerkillä jo ennen kahdeksaa sekalainen joukko nuorempia ja vanhempia öriseviä miehiä ja naisia ryyppäämässä. Tervetuloa Suomeen…  

Olen jonkin verran maailmalla liikkunut, eikä tällaiseen törmää missään muualla. Toki kodittomia ja päihdeongelmaisia ihmisiä on jokaisen maan kaduilla ja rautatieasemilla, mutta tuntuu kuin muualla osalliset piilottelisivat tilaansa, mutta meillä se tuntuu olevan kunnia-asia olla pihalla päätellen isoista elkeistä ja järjettömästä mölinästä, joka varmasti tulee huomatuksi.  

Voisihan sen tulkita myös yhteiskunnalliseksi hätähuudoksi; huomatkaa meidät, auttakaa meitä, mutta epäilen, että meillä on vain muodostunut tuollainen käyttäytymismalli, rappio romantisoidaan, on cool olla ulkopuolinen.

Toisaalta tuosta metelin pidosta voisi sanoa, että sitä samaahan sitä tekee itsekin mutta toisin keinoin. Kirjoittaa vaikka blogia ja kerjää huomioita… Eikö kaiken voisi vain tehdä omaksi ilokseen ja nauttia käänteistään hiljaisuudessa? Itselleenkin pitää esittää kysymys: miksi?

Jokainen metelinpitäjä markkinoi jotain. Syvin pyrkimykseni on elää omalla luovuudellani ja ideoillani, ja tässä onnistuakseni niiden pitää saada huomiota, ihmiset pitää saada niistä kiinnostumaan. Haluan esimerkiksi, että kirjojani ostettaisiin ja luettaisiin tai että järjestämälleni festivaalille osallistuttaisiin tai että tekemästäni musiikista oltaisiin kiinnostuneita.

Pidän elämääni mielenkiintoisena ja luonnollisesti pyrin edistämään yllä mainittuja asioita ratsastamalla avoimesti elämäni käänteillä. Minun ei välttämättä tarvitse TEHDÄ niistä mielenkiintoisia, koska ne OVAT mielenkiintoisia. Totta kai samalla toivon, että ne inspiroivat ja rohkaisevat muitakin luottamaan itseensä ja tekemään asioita, joita sielu halajaa.

En ole henkilö, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Elän muutoksista ja käänteistä. Tämä on ollut erinomainen vuosi sen suhteen. Alkuvuodesta sisäinen hälytysjärjestelmäni alkoi hälyttää, kun alkoi olla neljä ja puolivuotta elämää täynnä samalla paikkakunnalla…

Viisi kuukautta Portugalissa oli hienoa aikaa. Vietin sen lähes yksinäisyydessä, muurien sisällä, mutta kuitenkin yhteisööni tutustuen. Touhusin asioita talon eteen ja kirjoitin ensimmäiset versiot toivottavasti ensi vuonna julkaistavasta novellikokoelmasta sekä kokosin ensiviikolla virallisesti julkaistavan aforismikokoelmani Siinä nälännäkijä missä tyhjäntekijä.

Työnsaanti alkeellisella portugalinkielellä ei kuitenkaan onnistunut ja ilman työhistoriaa maassa minulla ei ollut oikeutta työttömyyskorvaukseen. Vaikka elinkin siellä niin sanotusti ilmaiseksi, mutta koska omistaja oli lykännyt omaa tulemistaan loppusyksyyn, tilini hupeni tasaisen varmasti ruokaan ja polttoaineisiin, kunnes lopulta jouduin harrastamaan hieman matematiikkaa.

Minulla ei ollut enää tarpeeksi rahaa varsinaiseen muuttoon ja eikä loppusyksyn elämiseen. Yksi paikallinen ystävällinen sielu osti autoni ja kitarani, että sain hieman käteistä arjesta selviytymiseen. Tililläni olleet viimeiset rahat sijoitin vuokra-asuntoon Helsingissä. Onnekkaasti asia järjestyi etänä heti ensimmäisellä yrityksellä. Tein sopimuksen pelkkien netissä näkemieni kuvien perusteella. Kerroin vuokraisännälle asuneeni niin monessa kämpässä kyseisen alueen tuntumassa, että uskon tietäväni mitä saan eikä minun tarvinnut katua. Puistomaisemat avautuvat yli Töölönlahden Eduskuntatalolle asti.

Heti kun paluuaamuna sain avaimet käteeni, matkustin junalla Joensuuhun, pyyhin pölyt Botanian takapihalla minua odottaneen Calibran yltä ja ajoin Juukaan nostalgiseen lukiotapaamiseen. Seuraavat pari viikkoa menivät kamojen siirtämiseen osissa Enon varastosta Helsinkiin sekä luonnollisesti byrokratian ja elokuisen Blueberry Hill festarin järjestelyihin. Pienen omakotitalon kamojen mahduttaminen pieneen yksiöön vaatii fakiirin kykyjä, eikä ole valmistunut vieläkään.

Olen vitsaillut käänteistäni kiinnostuneille ystävilleni, että minulla ei ollut vara elää ilmaiseksi Portugalissa ja siksi minun piti muuttaa halpaan Helsinkiin. Suomessa yhteiskunta kuitenkin turvaa tietyt perusasiat ja täytyy kiittää Kelaa, että se pelasti minut juuri silloin, kun apua tarvitsin. Tuli melkein tippa linssiin, kun kolmen täysin tulottoman kuukauden jälkeen virkailija kertoi heinäkuun lopulla myönnetystä asumistuesta ja parin kuukauden toimeentulotuesta.

Aloin työn haun jo Portugalissa eri nettifirmojen kautta, ja työpaikkoja tuntui olevan tarjolla paljonkin. Ehdin saada toistakymmentä bumerangia, ennen kuin kohtalo puuttui jälleen peliin. Kävelin naisystäväni kanssa Helsingin keskustan läpi ja matkan varrella, Makkaratalon katutason alapuolella askeleet veivät Rosebud kirjakauppaan.

Siellä, kaupan perällä minuun iski voimakas tunne, että ”tämähän on iso kauppa, tänne pitää tulla töihin”. Ennen kuin ehdin kassoille kyselemään yhteystietoja, tunnistin kirjapöytiä järjestelevän toimitusjohtaja Hannun. Esitin asiani, että ”olen palannut Suomeen, tarvitsen kipeästi töitä, olen työskennellyt kirja-alalla kymmenen vuotta, kunnes tulin laittomasti irtisanotuksi Suomalaisesta kirjakaupasta runon takia. Sen jälkeen olen tehnyt toimittajan töitä, mitäs sanot?”

Hannu kysyi lisäkysymyksen runosta ja sanoi, että kokeillaan. Hän kertoi myös laittaneensa juuri ilman sanan, että etsii noin ikäistäni, yleissivistystä ja kirjatuntemusta omaavaa henkilöä. Mukava sattuma, universumi taas järjesteli asioita suotuisasti. Rosebud on työllistänyt minut heinäkuun lopulta lähtien BBHF-festari viikko pois lukien. Se on minulle unelma työpaikka!

Töitä on sitten pitänytkin paiskia melkoisesti, kun viikkotöiden lisäksi on ollut kiinni joka toinen viikonloppu, mutta toistaiseksi ja alkuun näin, ”nuorena jaksaa”. Tilillä on vilahtanut jo yksi tilikin. ”Haittapuoliakin” vuorotöistä on, sillä niiden takia jouduin lykkäämään (vapaaehtoisesti) paluutani teatteri Kultsan riveihin. Olin jo lupautunut yhden näytelmän tekniikkaan sekä toisen näytelmän rooliin. Joskus minunkin pitää keskittyä oleelliseen, eikä juuri nyt ”toissijainen ole ensisijaista”.

Nyt on näin. Vuokrasopimus on tehty vuodeksi, ja ensi vuoden elokuussa järjestämme Ilomantsissa vielä kymmenennen ja taatusti viimeisen huippulaadukkaan Blueberry Hill Jazz & Blues festivaalin. Sen pidemmälle en ole ajatellut tulevaisuuttani, sillä elän nyt ja tässä. Kaikki on aina auki. 

Portugalilla on yhä imunsa, mutta uskon, että työ määrittelee nyt tulevaisuuttani kaikkein eniten. Enkä haluaisi myöskään tuottaa itsekkäillä ratkaisuillani enää toista pettymystä ihmiselle, joka on erityinen. 

Työpaikkavahtini on joko robotti tai ymmärtämätön kloppi

Monella asioimallasi nettisivulla sinua saatetaan pyytää varmistamaan, ettet ole robotti. Mutta välillä tekee mieli kysyä toisinpäin, että robottiko niitä viestejä laittaa sitten takaisin päin?

Ilmaisin jokin aika sitteen netissä kiinnostukseni Duunitorin kautta välitettäviä työpaikkoja kohtaan. Valitsin työpaikkavahtiin sitä kysyttäessä mieluisimmiksi hakusanoiksi avoimiin työpaikkoihin: Kirjakaupanmyyjä, kirjakauppias, kirjakauppa ja paikkakunnaksi Helsinki.

Duunitori riemukkaasti lähestyi minua ja kertoi löytäneensä yhdeksän uutta minulle sopivaa työpaikkailmoitusta. Ja tässä ne ovat: Kilpailu- ja kuluttajavirastoon tutkija / erikoistutkija, DNA:lle toimituskoordinaattoriksi, PYN Fund Managementille rahastoassistentiksi.

Ja eikun paranee:  YIT Rakennus Oy:lle voisin hakea projekti-insinööriksi tai Fujitsu Finland Oy:lle ohjelmistokehittäjäksi tai tässä vasta unelmaduuni, lakimies Suomen Pankin  Finanssivalvonnan Markkina- ja menettelyt –osastolla.

Ei paljon tästä poikkea Ulkoasiainministeriön kaupallisen sihteerin toimi  tai johtava asiantuntijan pesti Työ- ja elinkeinoministeriössä. Ja jos jostain syystä tämä työt eivät huvita minua, minulle ehdotetaan englantilaisen kauppatieteiden kandidaatin tutkinnon suorittamista Suomessa, HELBUS Helsinki School of Business opinahjossa.

Sitten robotti, anteeksi ehdotuksen tehnyt inhimillinen tekijä kysyy, että ”saitko vääriä tuloksia? Onko muuta parannettavaa? Jätä palautetta.” Mutta hän ei luovuta vielä, vaan ehdottaa myös taloushallinnon tiimiesimiehen paikkaa Turenkiin sekä automaatio/sähköinsinöörin paikkaa  Marioff Corporation Oy:lle Vantaalle.  

Ihan kiva, että minuun luotetaan noin paljon, että ilman korkeakoulutuopintojakin annetaan arvoa elämänkokemukselleni, että sillä yhdet insinöörin, erikoistutkijan tai johtavan insinöörin hommat hoitaa noin vain. Tosin joissain ilmoituksilla hieman rauhoitellaan intoani, että olen mukana prosessissa tai tiimissä osaamiseni mukaan.

Nämä kaikki ”kylmät” ehdotukset olivat kyllä kaukana elämänkokemukseni piiristä, esimerkiksi juuri kirja-alalta, josta minulla on yli kymmenen vuoden kokemus. Toinen kymmenenvuotinen pätkä syntyy toimittajantöistä. Ja sitten on ne neljäkymmentä muuta työpaikkaa, joista yksikään ei korreloi ylläehdotettujen kanssa...

Sen verran tämä Duuritorin tai Adeccon sivuille ilmoittautuminen on kuitenkin avannut silmiä, että ainakin Etelä-Suomessa työpaikkoja näyttäisi olevan pilvin pimein. Olen jo hakenut tusinaan paikkaan, vaikka olen vasta astumassa Suomen kamaralle. Melkein saman verran olen jo saanut bumerangi vastauksia.

Saattaa olla ettei yllättävän korkea ikäni eikä yllättävän vähäinen kouluttautumiseni puhu puolestani parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta erittäin monipuolinen työkokemus hyvin laajalta rintamalta voi olla juuri se, mitä joku tarvitsee.

Todennäköisesti joudun räätälöimään itse itsestäni valmiin paketin ja myymään idean täsmäiskuna jollekin ymmärtäväiselle työnantajalle. Näin olen toiminut ennenkin.

Lisäksi minulla on pahan päivän varalle edelleen kitarani ja jos en myy tai vie niitä panttilainaamoon, niin voin aina yrittää soittaa omin ja vierain lauluin itselleni puurolautasen ja kahvin hinnan, hyvässä lykyssä jopa päivän lämpimän ruuan. Ei mitään hätää siis, kaikki on hallinnassa.

Tapahtuipa kesäkuussa

Erotuksena noihin maailmaa kosiskeleviin mielenilmaisuihini nämä ”tapahtuipa tässä kuussa” –julkaisut ovat ihan henkilökohtaista ja päiväkirjanomaista kamaa, lähinnä itselle ja muille tirkistelijöille tarkoitettua ajan, paikan ja tapahtumien summausta.

Tällä erää tämä kuukausikatselmus onkin viimeinen täältä Portugalista, sillä tammikuussa ostetun lentolipun lähtöpäivä lähenee. Viisi kuukautta elämää Portugalissa alkaa olla takana ja enää vajaa viikko edessä.

Tänään sain yhden talon "isoista töistä" pois käsistäni, kun sain myös alemman osan koira-aidasta pystytettyä. Sitten kun Tina tulee taloonsa koiriensa kanssa, niin on verkkoaidat valmiina, etteivät koirat lähde tekemään tuttavuutta yhteisössä olevien lukuisten koirien kanssa, jotka tuntuvat olevan usein myös karkuteillä.

Tässä kuussa Portugalissa oli karkuteillä myös tuli ja pahasti olikin. Kumpuilevaa ja kaunista portugalilaista maastoa paloin yhteensä 59 miljoonaa hehtaaria ja metsäpalo vaati myös yli 60 kuolonuhria aivan palon ensitunteina. Ilmeisesti viranomaisten tietoliikenteessä oli katkoja, eivätkä he sulkeneet tiettyjä teitä ajoissa, mutta ilmeisesti tielle paloa pakoon lähteneetkin tekivät virhearviointeja, kun he joutuivat tulen saartamiksi. Ne jotka pysyivät paloalueillakin taloissaan selvisivät hengissä vaikka liekit taloja nuolivatkin ja kymmenittäin niitä polttivatkin.

Ensin paloi Pedrogao Granden, Castanheira de Peran ja Figueiro dos Vinhosin alueella 18. päivä alkaen ja pari päivää myöhemmin alkoi palaa myös Goisin ja Pampilhosa de Serran välisissä metsissä ja kylissä. 20. päivä tuli näkyi puolen yön aikaan jo tänne taloonkin kun se eteni leveänä rintamana noin 20 km päässä olevan vuoren laella. Pari tuhatta palomiestä työskenteli viisi päivää lähes tauotta, kunnes saivat viimeisetkin palot hallintaan. Näin vakavaa metsäpaloa ei Portugalissa ole ollut ihmismuistiin, vaikka niitä paloja onkin joka vuosi. Siitä ei vielä olla yksimielisiä, syttyikö palo todella salamasta vai oliko  kyseessä tuhopoltto.

Omallekin pihalle leijaili sentistä kolmeen senttiin kokoista palojätettä ja autojen pellit olivat noessa itse kullakin. Palojen alkaessa ilman lämpötila oli melko tarkalleen 40 astetta ja lopullakin pitkälti yli 30 astetta. Voi vain kuvitella paljonko se on ollut paloalueilla. Palomiehet ovat täällä melkoisen arvostettu ammattikunta. Olenkohan liian vanha liittymään?

Työasiaa tässä on oikeasti mietittävä. Olen ollut nyt kaksi kuukautta kokonaan ilman tuloja, ja jokainen tietää, ettei sellainen yhtälö toimi. Minulla ei ole enää rahaa niin paljoa, että kykenisin maksamaan tänne muuton ja vielä elämään täällä edes vuoden loppuun. Tästä syystä olen päättänyt jättää paluulippuni käyttämättä tällä erää ja ottaa Suomesta uuden vauhdin.

Olen vuokrannut etänä Helsingistä yksiön ja hakenut sieltä töitä jo noin tusinasta paikasta. Vasta noin seitsemän bumerangia on saapunut ja viidestä odotan vielä tuloksia. Ei näytä helpolta, mutta töitä näyttäisi kuitenkin olevan tarjolla, paljonkin, esimerkiksi Adeccon ja muiden vastaavien paikkojen kautta.

Olen huomannut, että jos hakisin pelkästään hakemuskaavakkeiden kautta, niin en varmaan tulisi ikinä valituksi mihinkään. Ne eivät näytä kyselevän mitään sellaisia minulle oleellisia asioita, joissa voin kuvitella näyttäytyväni edukseni, vaan painopiste on siellä, mistä en saa mitään pisteitä.

Olen ratkaissut tämän sillä, että haen pääosin sähköpostilla suoraan ”oikeilta” henkilöiltä, päälliköiltä ja johtajilta ja haluan jo sillä tuoda esille muutamaa vahvaa puoltani:  kommunikointitaitojani, työ- sekä elämänkokemustani, omaa tapaani ja tietäni, asiaan liittyviä taitojani jne. Enkä hae vain sinne, minne työntekijöitä haetaan, vaan haen myös sinne minne oikeasti haluan. Vielä tämä naurattaa...

 Elämä Suomessa on paljon kalliimpaa kuin täällä, se on selvää, mutta siellä on kuitenkin yhteiskunnan turvaverkko, jos mikään ei onnistu eikä järjesty. Jos en saa työtä päädyn edes pienimmälle mahdolliselle työmarkkinatuelle, koska kassan parempi soviteltu päiväraha katkesi tähän seikkailuun täällä. Työmarkkinatuen käteen jäävä osuus tosin kattaa vuokrasta vain noin kaksi kolmasosaa. Siihen on sitten luotu asumistukisysteemi, joka voi kattaa vuokrasta jopa puolet. Ja sitten loput, lääkemenot, netti- ja kännyliittymät, syystä tai toisesta köyhyydessä elävän on kerjättävä toimeentulotukena.

En ole tällaisen parissa oikein ollut ja vaikuttaahan tämä aika omituiselta systeemiltä. Panee tietyllä tavalla kysymään, että onko tässä kuviossa unohdettu ihmisarvo kokonaan? Ei elämäntarkoitus voi olla, että sadattuhannet ihmiset joka kuukausi joutuvat käymään tämän saman systeemin läpi, kerjäämään perushengissä säilymisensä verran rahaa kolmesta eri osoitteesta? Mutta näin on nähty demokratiassa parhaaksi systeemi luoda, joten pulinat pois. (Mutta pyydän piruuttani jälleen lukemaan sen aiemman kirjoitukseni siitä vapaaehtoisesta kansalaispalkasta).  

Pulisen vielä sen verran, että käytännössä yhteiskunta tukee vuokranantajien sijoitustoimintaa sillä, että myöntävät näennäisesti asumistukea vuokralaiselle. Eikö yhteiskunnan pitäisi olla huolissaan enemmän siitä, että se minimi, jonka monet kuukaudessa saavat kattaisi perusasiat, edes asumisen ja ravinnon? Loppuja asioita, kuten lääkkeitä ja muita juttuja voisi olla sitten harkinnanvaraisemmin, mutta edes perusasiat. Miksi yhteiskunta ylläpitää mieluummin köyhyyttä ja tukee mieluummin varakasta asuntosijoittajaa?

Jos vuokrilla olisi katto, jos ne olisivat vaikka puolta pienempiä, niin vuokranantaja joko tottuisi siihen tai ei. Jos ei niin ehkä yhteiskuntakin voisi rakentaa innokkaammin omia pienia vuokra-asuntoja. Juuri niistä on suurin kysyntä, juuri niissä on vapailla markkinoilla suhteettomimman vuokrat. Voisiko asialle siis tehdä jotain?

Perusajatuksenanihan on, että otan tänne Portugaliin uuden vauhdin, ja se vaatii erityisesti kohenevaa taloutta. Minä tarvitsen työpaikan, minä tarvitsen jopa säästöjä. Aika vaikea yhtälö Helsingissä, mutta aion yrittää. Vuokrasopimukset ovat siellä minimissään vuoden mittaisia, niin keväällä katson missä mennään. Tässä on talvi aikaa opiskella lisää portugalinkieltä ja pohjustaa täkäläisia työpaikkakuvioita. Kun nämä kolme asiaa toteutuvat, on pohja paljon vahvempi, kuin tämä nykyinen soitellen sotaan ilman b-suunnitelmaa.

Mutta mitään en kadu, tämä oli hyvä trippi. Pääsin sentään tammikuussa eroon kaikista veloistani, asuntovelan lisäksi myös niistä edellisen vuoden 2002 ulkomailta muuttoni jälkeen syntyneistä veloista, jotka syntyivät kun yritin auttaa itse itseäni velkarahalla enkä älynnyt heti kysyä yhteiskunnan apua. (Velka katsottiin tuloksi, joka esti tuensaannin, ja sitä enemmän jouduin ottamaan velkaa). Melkein 15 vuotta niitä niskassani kannoin ja kuukausittain lyhensin. Enää en tahdo samanlaista velkapirulaista, vaikka tiukille menee nytkin.

Tietyllä tavalla myös jo odotan Helsinkiin muuttoa. Siellä asuu myös iso osa ystävistäni, joten kaikkea ei tarvitse rakentaa alusta. Olen asunut siellä kaksi kertaa melkein viiden pätkän. Minut on jo toivotettu syksyksi tervetulleeksi tekniikkaan teatteriryhmään, jossa vaikutin vielä 10 vuotta sitten. Arvostan elettä. Myös musiikkitoimintaa tulee varmasti ystävien kanssa järjestettyä.

Kulttuuririntamalla tapahtuu sen verran heti heinäkuussa, että joensuulainen Kirjokansi Kustantamo julkaisee toisen teokseni, pienen aforismikokoelmani Siinä nälännäkijä missä tyhjäntekijä. Siinä on vahvoja kiteytyksiä maailmasta, ihmisesta, elämästä yleisesti, rahasta, työstä, ihmissuhteista ja niin edelleen. Suosittelen luonnollisesti tutustumaan!

Ja mukava on nähdä viikon päästä myös entisiä lukiokamuja, kun vuonna 1977 Juuan lukion ensimmäisellä luokalla opiskelleet tapaavat Juuassa. Elämä olisi lähes täydellistä jos vielä yksi läheinen ihminen olisi saanut hakemansa työpaikan Tuusulasta, mutta sen sijaan hänellä tärppäsi eräs toinen hieman kauempana oleva kohde. Nähtäköön se vain hidasteena eikä esteenä.  Iloa ja energiaa!

Uuden vapaamman alkoholilain puolesta

1 § Lain tarkoitus. Tämän lain tarkoituksena on alkoholin kulutusta ohjaamalla ehkäistä alkoholipitoisista aineista aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja.

Häviääkö laissa mainitut haitat, joita kutsun tästä eteenpäin kirjoituksessani ”alkoholi ongelmaksi” sillä, että sitä ei virallisesti valmistettaisi ollenkaan ja sen olemassaolo kielletään?

Ei, koska alkoholia valmistettaisiin edelleen joka tapauksessa epävirallisesti. On aina valmistettu ja tullaan valmistamaan.

Häviääkö alkoholi ongelma sillä, että sen saatavuutta rajoitetaan hyvin pienelle aikajanalle ja alueelle?

Ei, koska juuri rajaus ohjaa hankkimaan alkoholia enemmän ja samalla kuluttamaan sitä enemmän. Maissa joissa alkoholia saa ”ympärivuorokauden”, ei tarvitse hosua eikä hamstrata ja täten ihmiset eivät juokaan humalahakuisesti vaan niin sanotusti sivistyneemmin.

Häviääkö alkoholi ongelma sillä, että niin sanottujen kulinaristisempia juomien, esimerkiksi vahvojen oluiden, laatuviinien ja liköörien hankittavuutta rajoitetaan ja estetään niin ettei niiden harrastajat ja valmistajat voi kohdata aidolla tavalla? Ei häviä, koska näillä juomilla ja alkoholiongelmaisilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Sillä ainoastaan vaikeutetaan elinkeinotoimintaa.

Nythän pienpanimot ja viinien tai liköörien valmistajat eivät voi myydä tuotettaan suoraan annoksina joten asiakas ei voi maistaa tuotetta paikanpäällä. Jos valmistajalla lain vaatimat edellytykset täyttyvät, asiakas voi ostaa tuotetta mukaansa sikana säkissä, tai hän joutuu hankkimaan sen valtion alkoholiyhtiön kautta. Miten tämä temppuilu estää jotenkin alkoholipitoisista aineista aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja?

Alkoholi ei ole yhtä kuin ongelma. Kyllä, alkoholilla saadaan luotua ongelmia, helpostikin, mutta alkoholista voidaan nauttia myös ilman ongelmia. Etelä-Euroopan valtiot ovat hyvä esimerkki siitä, että vapaampi alkoholilaki ei luo ongelmia vaan ohjaa sivistyneempään alkoholin käyttöön.

Naurettavuuksiin asti rajoitettu alkoholipolitiikka johtaa juuri päinvastaiseen tulokseen mihin sillä pyritään. Kaiken lisäksi se ylläpitää ja lisää esimerkiksi Virosta haettavan alkoholin määrää, josta iso osa päätyy juuri ongelmakäyttäjille. Niistä juomista valtiolta jäävät verotulot saamatta mutta ongelmien hoito jää kuitenkin valtiolle...

Hyvää tarkoittavalla mutta väärään suuntaan johtaneella alkoholilailla on uhrattu alkoholin ongelmakäyttäjiksi jo monta sukupolvea. Huoli alkoholin ongelmakäytöstä ja erinäisistä seurannaisvaikutuksista on aiheellista ja juuri senkin takia olisi aika kirjoittaa uusi vapaampi alkoholilaki.

Alkoholilaki on rakennettu sen heikoimman lenkin, ongelmakäyttäjän mukaan, mutta sillä on kaikkein vähiten vaikutusta juuri tämän ongelmakäyttäjän alkoholin käyttöön. Kaikkien muiden sivistynyttä alkoholin käyttöä se kyllä vaikeuttaa. Ongelmakäyttäjä löytää alkoholinsa vaikka se olisi kokonaan kielletty.

Muutamia havaintoja Portugalista

Portugali on pieni maa, jolla on suuren maisemat. Tämän olen sanonut ennenkin eikä se ole miksikään muuttunut. Aivan upea paikka ja uskon, että ihmisetkin ovat ystävällisiä. Mutta tätä jälkimmäistä olen alkanut epäillä, kun olen seurannut kehonkieltä ja kasvojen ilmeitä heidän keksinäisissä satunnaisissa kohtaamisissa. Tilanteissa voidaan vaihtaa ihan rakentavasti sanoja ja hymy on herkässä, mutta poistuja saa kyllä usein peräänsä monenlaista jupinaa ja ilmettä.

Odotin Portossa junaa kahvilassa yhden tunnin ja seurasin, miten neljän arvatenkin jo eläkkeellä olevan herrasmiehen ryhmä kommunikoi. Keskustelun ohessa seurattiin ohikulkijat, heitä selvästi tunnistettiin tai muistettiin eri yhteyksistä, joitain jopa tervehdittiin, mutta ne ilmeet ja jälkikeskustelut, joita en luonnollisestikaan ymmärtänyt, vaikuttivat hyvin mielenkiintoisilta. Ne sisälsivät selvästikin niin paljon kritiikkiä ja juoruilua, että sitä saattoi pitää jo ihan harrastuksena. Että kokoonnutaan yhteen katselemaan ihmisiä ja haukkumaan heitä...

Vastaavaan ilmiöön olen törmännyt toisessa katolisessa maassa, Irlannissa. Edessä päin osataan käyttäytyä, mutta selän takana panetellaan ja haukutaan. Siitä kun ei kuulemma ole mitään hyötyä, jos sanoo pahasti edessä päin. Suomessa olen kyllä törmännyt enemmän siihen, että siitä on nimenomaan hyötyä ja tulee itselle hyvä mieli, että onnistuu sanomaan toiselle mahdollisimman pahasti edessä päin. Vaakakupissa ovat siis rehellisyys ja hyvät tavat.

Portossa näin myös ruokajonon. Täällä on paljon köyhiä, mutta olen ollut pääosin täällä onnellisen maaseudun rauhassa enkä isoissa kaupungeissa joten se puoli elämästä ei ole tullut esiin. Kun tulin hotellilta metrolla Porton keskustaan, kesti melkein kaksi minuuttia, ennen kuin minulle tultiin tarjoamaan huumeita. Vaikka olemukseni on nykyään ihan siisti, vaikuttaa silti, että kuulun aina vain näiden kauppiaiden potentiaaliseen asiakaskuntaan.

Lissabonissa en onnistu kävelemään kymmentä metriä ilman kaukaista kaupanteko vihjettä. He suuntaavat kulkunsa minua kohti ja kääntävät nyrkissä olevan sormipuolensa näkyviin ja minä pyöräytän hieman päätäni ja he muuttavat kurssiaan.

Katukauppiaat eivät ole ainoat jotka profiloivat minut virheellisesti potentiaaliseksi aineiden käyttäjiksi. Niin Helsingissä kuin Portugalissa myös lentokenttäviranomaiset tekevät säännöllisesti satunnaistarkastuksensa laukkuni tai vaatteiteni kuiduista. Siinä menee monta oikeaa salakuljettajaa ja pössyttelijää ohi jos tällaisten ennakkoluulojen perusteella toimitaan.

Koin tämän saman ennakkoluulon jo 80-luvun lopulla kun exän kanssa tultiin autolla Tanskasta Ruotsin lautalla Turun satamaan. ”Mistä sitä tullaan? Tanskasta. Jaaha, ajetaanpa sivuun.” Tuntikausien penkomisen tuloksena löysivät ainoan tuomisemme, exän veljentytölle tuomamme pehmolelun, jonka sisältöön emme olleet kajonneet.

Sen mitä olen tällä reissulla Porton tai Coimbran keskustoissa kävellyt, avoin kadulla tapahtuva prostituutio ei ole osunut vielä silmääni tai sitten olen liikkunut ”väärillä” kaduilla. Mutta valtakunnallisessa Correio da manha sanomalehdessä on monisivuinen liite postimerkinkokoisia kuvia alasti pyllistelevista naisista, joiden intiimit alueet on peitetty tähdillä.

Tämä convivio (=kanssakäyminen) palsta on hämmästyttävän avoin ja julkea puhelinnumeroineen. Ihan uutispuolelta on selvinnyt, että parittaminen on ainakin lain mukaan kiellettyä mutta omatoiminen prostituutio on monelle yleinen tapa hoitaa talousvaikeuksia, erityisesti yksinhuoltajille ja leskille mutta myös kotirouville ja ehkä juuri siksi se tehdääkin aika piilotellusti.

Maaseudun tyhjenemisen huomaa tässäkin pienessä kylässä. Tänä neljän kuukauden aikana on tässä tai ohikulkemissani naapurikylissä on tullut myyntiin ainakin  kymmenisen taloa. Osa on hyvin hyväkuntoisen ja uuden näköisiä, osa taas perusteellista remonttia vaativia. Ilmeisesti nuo aivan raunioina olevat talot ovat olleet myynnissä jo pidemmän aikaa. Oman tuloni jälkeen kylään on  muuttanutkin uusia asukkaita. Vieraista maista täällä asuu ainakin brittejä, skotteja, hollantilaisia ja australialaisia.

Paikallinen kauppaketju huvittaa, kun niiltä ilmestyy viikoittain tarjouslehti, mutta näyttää siltä, ettei kauppa millään tavoin valmistaudu näihin tarjouksiin. Ilmeisesti ne määritellään jossain ”ylhäällä”, ja sitten kun lehti ilmestyy myydään ei oota. Yksi maan suosituimmista kahvimerkeistä myytiin puolella hinnalla loppuun kaksi kuukautta sitten. Vasta viime viikolla sitä alkoi saada tästä alueen parhaasta kaupasta.

Jos et kuulu päivän ensimmäisten asiakkaiden joukkoon niin 50-60 prosentin tarjouksella myytävät viinit ovat yleensä loppuneet, koska hyllyssä on vain neljä viisi pulloa lajiaan, myös sitä tarjousviiniä. Viini on halpaa, mutta huomaa, että tarjoukset ohjailevat ostotottumuksia, selvästi muidenkin kuin itseni. Jos viiden kuuden euron viinin saa parilla kolmella eurolla, ostan sen mieluummin kuin parin euron normaalihintaisen viinin. Suomessa vastaava viini maksaisi varmaastikin pitkälti toistakymppiä.

Yllättävän useassa viinissä on ollut makuhaittoja, vuotavia tai epäilyttävän näköisiä korkkeja. Muu kuin korkki korkki olisikin maailmaan eniten korkkeja tuottavassa maassa pyhäinhäväistys. Mutta asia myös korjataan empimättä, kun menet pullon kanssa takaisin kauppaan.

Tyhjiä pulloja kauppa ei huoli, mutta lasin, purkkien, pienen metallin ja paperin keräyspisteitä näyttää olevan hyvin tasaisesti kaikkialla. Mutta ei niin tiheästi kuin käteisautomaatteja. Lehdissä on lukenutkin, että niitä on aivan liikaa, että pankkien pitäisi tehostaa toimintaansa ja karsia niitä.

Samaisella Porton reissullani, jonka päätarkoitus oli tietysti tutustuminen siellä ensimmäistä kertaa järjestettyyn Porto Bluesfest –festivaaliin, törmäsin iloiseen asiaan. Partiolaiset keräsivät baareista, ravintoloista, roskiksista, ympäristöstä, ihmisiltä muovisia pulloja ja sitten polkivat ne kasaan ja keräsivät säkkeihinsä. Se oli hyvä, näkyvä ja kuuluva demonstraatio ympäristön roskaamista vastaan.

Täällä aletaan valmistautua 40 asteen helteisiin. Niitä saattaa riittää kuukausiksi, kuten viime kesänä. Ihmettelin, miksi naapurini parturoi keväällä koko metsänsä siimaleikkurilla. Nyt kuulin paikallisilta että kasvillisuuden leikkaaminen metsien vieriltä on pakollista.

Kesällä pitäisi olla vihreää, mutta kun ruoho ja heinä leikataan sängelle ja aurinko porottaa 40 asteessa niin kaikki näyttää palaneelta. Parempi ehkä niin kuin oikeat metsäpalot, jotka leviävät lämmössä ja pitkässä heinässä hyvin nopeasti.

Minulla siis riittää vielä viikatteen kanssa heilumista ennen Suomi-lomaani. Kyselin baari-kahvilassa, jos joku haluaisi leikata heinät eläimilleen tai tuoda vaikka lampaansa tai hevosensa heinää syömään.  Kaikki keinot pitää käyttää, ettei joutuisi työhön itse. Asia on vielä vaiheessa.

Halla-ahon valinta tuo selkeyttä politikointiin

Jos jotain hyvää kaivaa esiin Jussi Halla-ahon valinnasta Perussuomalaisten puheenjohtajaksi niin yksi on ainakin se, että se selkeyttää hallituksen toimintaa. Toivottavasti niin paljon, että se älyää lakkauttaa itsensä kokonaan, sillä se on ollut hyvin monella mittarilla mitattuna katastrofaalinen hallitus.

Eikä tämä omiin subjektiivisiin havaintoihin perustuva  lausunto tarkoita sitä, että minulla olisi mielessä ehdotus paremmaksi hallituspohjaksi. Jatkan silti, että vaikka vedettäisiin uusi hallitus arvalla, tulos tuskin olisi huonompi.

Halla-ahon puheenjohtajuus tarkoittaa toivottavasti myös sitä, ettei puolue enää Soinin tapaan ajele kaksilla vankkureilla, jossa se on virallisesti yhtä mieltä, mutta käytännössä jotain muuta. Jotain sellaista, mitä kenttä Halla-ahon valinnalla todistikin.

Tämä on demokratiaa ja asetelmat ovat nyt kaikin tavoin selkeämmät. Yhä useamman on entistä helpompi tietää, onko puolesta vai vastaan vai onko vieläkin puolueeton. On luonnollista että esimerkiksi Li Andersson, Ville Niinistö ja Eero Heinäluoma heittävät bensaa hallituksen liekkeihin minkä ehtivät, jokainen itseään kunnioittavan oppositiopolitikon kuuluukin tehdä niin.

On myös viisasta sanoa, kuten hallituspuolue Keskustan Antti Kaikkonen, että voi olla hyvä nukkua asian päälle nyt parikin yötä. Kokoomuksessa on jo vahvoista asemista ilmaistu etukäteen, ettei Kokoomus ja Halla-ahon johtamat Perussuomalaiset mahdu samaan hallitukseen.

Tätä voitanee pitää myös Kokoomuksen antamana äänestysohjeena perussuomalaisille, mutta lienee kyseenalaista, vaikuttiko se toivottuun suuntaan vai juuri päinvastoin. 

Mutta politiikka on politiikka eli kaupankäyntiä omien tavoitteiden saavuttamiseksi ja toteuttamiseksi, joten erityisesti Keskustassa mietitään ankarasti, mitä nyt kannattaa sanoa. Siellä varmasti aika moni muukin kuin Kaikkonen nukkuu pari yötä. Tai paremminkin, valvoo pari yötä ja miettii, mitä hemmettiä nyt pitäisi tehdä.

Koko hallituksen kompurointi ja vatulointi ja erityisesti pääministeri Juha Sipilän omat touhut niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä voivat ennustaa kolkkoja lukemia, jos nyt mentäisiin peräti uusiin vaaleihin. Se ei varmasti Keskustaa houkuttele, mutta rehellisesti sanottuna, ehkä olisi niiden aika.  

Demokratia on tätä, me olemme erilaisia, ajattelemme eri tavalla, tavoittelemme erilaisia asioita, elämme erilaisissa mailmoissa mutta silti yhteisessä maailmassa ja maassakin, joten jotenkin meidän pitää vain kaikkien toisemme hyväksyä, vaikka emme toisiamme ymmärtäisikään. Keskustellen eteenpäin :)

Ehdotukseni kansalaispalkasta ja sen vaikutuksista

Olen kirjoittanut tästä ennenkin jo vuosia, esimerkiksi kolumneissani, joten toistan varmaan itseäni. Luin ajatuksesta ensimmäisen kerran lehdestä joskus 1980-luvun alussa Kansallisen Kokoomuksen silloisen puheenjohtajan Ilkka Suomisen (!) sanomana.

Ihastuin ajatuksesta tai ainakin jostain sen osasta välittömästi, varmasti osin luontaista laiskuuttani tavanomaisiin töihin, mutta toisaalta näin sen mahdollisuutena keskittyä luovuuden alan töihin. Niistä voi olla yhteiskunnalla ja yhteisöille paljon enemmän iloa kuin siitä, että puurrat jotain ”yhteiskunnallisesti vähemmän merkityksellistä”, johon löytyy aina joku toinen vapaaehtoinen puurtaja. Tämä on myös yksi peruste kansalaispalkalle, se toisi esiin lisää erityisosaamista ja erityistaitoja.

Maailma oli 80-luvulla hyvin toisenlainen kuin nyt. Töitäkin sai melkein sillä tavoin, että käveli työpaikan ovesta sisään ja sanoi, että minä tulin nyt. Tänään samanlaisia yleismiesten ja –naisten hanttihommia ei enää ole ja Kokoomuskin on varmaan puolueena yksi suurimmista kansalaispalkan vastustajista.

Jotkut puhuvat perustulosta, kansalaistulosta, osallistumistulosta tai yhteiskunnallisesta osingosta, mutta minä käytän tässä omaksumaani kansalaispalkka sanaa. Olen seurannut keskustelua asian ympärillä vuosikausia ja huomannut että päätä lyödään seinään koko ajan samaan kohtaan.  

Jostain syystä perustellaan, että kansalaispalkkaa pitäisi maksaa tasapuolisesti kaikille, ja että siihen yhteiskunnalla ei ole varaa. Sillä on ollut helppo tukita rakentaviakin ideoita esittäneiden suut. Mutta miksi hemmetissä sitä pitäisi maksaa kaikille?

Pelätäänkö, että se rappeuttaisi tasa-arvoisen yhteiskunnan? Mikä tasa-arvoinen tämä on enää pitkiin aikoihin ollutkaan, jos edes koskaan? Kyse on heikommassa asemassa olevien auttamisesta.

Miljonääri ja hänen kumppaninsa eivät varmasti tarvitse mitään kansalaispalkkaa. Hyväpalkkaisessa työssä käyvä ihminen ei tarvitse kansalaispalkkaa. Sitä ei tarvitse nekään, jotka eivät syystä tai toisesta, synnynnäisestä ja kehittyneestä tai itsekehitetystä syystä johtuen eivät kykene huolehtimaan itsestään. Heitä varten pitää sosiaalista vastuuta tuntevan yhteiskunnan edelleen toimia täysillä.

Kansalaispalkan pitäisi olla nimenomaan vapaaehtoinen. Sen piiriin hakeutuisi todennäköisesti iso osa taiteilijoista, käsityöläisistä, vuosikausia yhteisöllistä iloa tuottavien järjestöjen aktiiveista ja muista luovista ihmisistä. Ensimmänkin tämän joukon pääosin ilmaiseksi ja vapaaehtoisesti järjestämä toiminta on yhteiskuntaa ja yhteisöjä hyödyttävää ja jo siksikin he olisivat kansalaispalkkansa ansainneet.

He ovat voineet tehdä vuosikausia pätkätöitä ilman pidempiaikaisia sopimuksia, ilman kesälomia, ilman eläkekertymiä ja kamppailla samaan aikaan toimentulosta kaikesta ylimääräisestä tinkien ja erilaisia yhteiskunnan järjestämiä apumuotoja hakien.

Kun heillä olisi selkeä perustulo, he voisivat keskittyä enemmän varsinaisen työnsä tekemiseen ja itsensä toteuttamiseen, ja pistää normalisoituneemmasta tulotasostaan rahan kiertämään esimerkiksi instrumentteihin, maalaustarvikkeisiin, kirjoihin, tauluihin. Kaikki hyötyisivät, erityisesti monet pienet erityisliikkeet. 

Moni heistä voi olla herkkä taiteilijasielu ja jatkuva kyykytys ja pompottelu ja tarpeettomuuden tunne on voinut tehdä heistä mielenterveyspuolen asiakkaita. Uskon vakaasti, että tällainen yhteiskunnan antama ”starttiraha” elämään vähentäisi näitä ongelmia huomattavasti. Se olisi jälleen yhteiskunnalle selvää säästöä.

Kun ihmisellä olisi tietty turvattu perustulo ja oikeus hankkia tämän päälle vielä saman verran lisää ilman sanktioita, niin kohonneen mielialan ja rahankiertämään laittamisen lisäksi hän pystyisi oikeasti keskittymään siihen, millä keinolla hän pääsisi vielä takaisin säännöllisen työelämän tai itsenäisen yrittämisen piiriin. Nykyinen systeemi ja tilanne ei siihen juuri johda eikä rohkaise.

Ja on yksi asia johon kannattaa aina luottaa: ihmisen ahneus. Kun hän saisi vaikka tonnin kansalaispalkkaa ja saisi tienata siihen vielä vaikka 500 euroa päälle, ilman että kansalaispalkka laskee, niin voin vannoa, että aika moni sen pyrkisi myös tekemään. Se tarkoittaisi taas, että raha kiertäisi entistä tehokkaammin ja hyödyttäisi ympäristöään entistä enemmän.

Kun kansalaispalkka, palkkiot, myyntitulot jne. olisivat 1500 euroa, alkaisi seuraavan tonnin (1500-2500€) sisällä progressiivinen verotus sekä kansalaispalkan osuuden väheneminen. Niillä (normaalin toimeentulon) rajoilla pitäisi sitten tutkia tapauskohtaisesti ja joustavasti katsoa, onko ihminen jatkossa palkkatyön vai kansalaispalkan piirissä. Luvut ovat luonnollisesti vain suuntaa antavia, mutta sellaisia, joilla voisi jo elää lähes ihmisarvoista elämää.

Kun kansalaispalkka on asiallinen, se korvaisi muut tuet, ainakin asumistuen ja toimeentulotuen. Se antaisi ihmiselle toivoa ja energiaa yrittää tehdä jotain oman elämänsä eteen. Aivan päinvastoin kuin nämä hallituksen kaavailemat pelkästään ihmisiarvoa loukkaavat ja ihmisistä kiusaavat toimenpiteet tekisivät.

Pitää luoda mahdollisuuksia eikä lisää esteitä. Vapaaehtoinen kansalaispalkka olisi sitä. Uskon myös että sen välittöminä hyötyinä olisi myös omaisuusrikosten ja jopa väkivallan väheneminen. Mitä vähemmän epätoivoa on, sitä turvallisempaa elämä on. Muiden hyvinvointi on jokaisen hyvinvointia.

Saattaako tämä palkkatyöläisen  huonompaan asemaan? Hänhän voi hakeutua vapaaehtoisen kansalaispalkan piiriin itsekin, jos se tuntuu hänestä paremmalta vaihtoehdolta. Sehän vapauttaa jälleen työpaikkoja niille, jotka niitä tarvitsevat. Pitää muistaa, että jos joku toinen saa lahjan se ei ole itseltä pois. Se hyödyttää kaikkia, kateus ei ketään.

Tuntuu, että välillä ollaan enemmän huolissaan siitä, jos hyväosainen tippuu huonompaan osaan, kuin siellä huonommassa asemassa koko ajan olevista. Ja sinne tippuu koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä, kukaan ei ole turvassa.

Tilanne yhteiskunnassa on joka tapauksessa sellainen, että kaikkia ihmisiä ei yksinkertaisesti tarvita mihinkään. Jos heitä ei tarvita, miksi heitä halutaan kiusata ja rangaista siitä, etteivät kuulu siihen onnekkaaseen sakkiin, jolla on vielä töitä. Miksi ei luoda ilmapiiriä ja olosuhteita, missä nämä ”tarpeettomat” saisivat pienen työntöavun ja pistäisivät itsensä parhaaseen mahdolliseen hyötykäyttöön. Kaikki hyötyisivät.

Yhteiskunta voisi keskittyä paremmin niiden auttamiseen jotka apua edelleen tarvitsevat. Se on varmaa, että heitä aina on. On kaikkien etu, että resurssit voidaan suunnata niihin, jotka niitä eniten tarvitsevat.

Pelätäänkö kansalaispalkan laiskistavan ihmisiä? Vaikutushan olisi juuri päinvastainen, aktivoiva, henkisesti ja taloudellisesti palkitseva. Sen pariin ei hakeutuisi koko kansa kuitenkaan ja jos hakeutuisi, se kertoisi jotain nykysysteemistä...

Kansalaispalkka olisi paras keino pitää kiinni aktiivisista mutta marginaalissa olevista ihmisistä. Siellä on paljon aivokapasiteettiä, jota kutitellaan  tai paremminkin moukaroidaan tällä hetkellä aivan väärällä tavalla.

Ehkä pahinta tässä ajatuksessa on yhteiskunnalle, että se menettäisi jonkin verran kontrollia kansalaisistaan. Joku epäilisi varmasti, että nämä kansalaispalkkaa saavat ihmiset tekisivät pimeitä tuloja. Niitä tehdään systeemistä riippumatta ja paljon isommilla foorumeilla ja mittakaavalla koko ajan. Uskon, että kun perustulo olisi turvattu, ei ole niin isoa tarvetta pimittääkään sitä 50 euron tai jopa 100 euron pimeää kuukausituloaan naapurin halkojen ja lumitöiden tekemisestä.

En ole talousihminen tippaakaan, mutta ihan vaistonvaraisesti ja absoluuttisesti uskon, että ei tämä voi olla rahasta kiinni, jos niitä samoja summia siirrellään ihmisille jo nyt toisenlaisina tukina ja samalla aktiivisesti estetään, että nämä tienaisivat lisää tai varsinkaan kierrattäisivät rahaa.

Uskon, että kansalaispalkan seuraukset olisivat pelkästään positiivisia aivan joka rintamalla. Minusta tämä olisi vähintäänkin kokeilemisen arvoinen juttu.  

Avoimempi ja läpinäkyvämpi maailma...

Nyt kun some on lähes jokaisen ulottuvilla ja melkein yhtä moni on aktiivisesti sen piirissä, käsittelemme siellä hirvittävän paljon tietoa ja tiedoksi luulemaamme. Mutta onko se auttanut meitä ymmärtämään toisiamme paremmin tai poistamaan epäluulojamme tai hälventämään tuntemattoman pelkoa?

Ei ole, päinvastoin. Mitä enemmän me yritämme saada toisia ymmärtämään itseämme tai mitä enemmän suorastaan neuvomme toisiamme elämään oikein ja asiallisesti, sitä enemmän hajaannusta ympäristössämme aiheutamme.

Miten tämä on mahdollista? Tuskin esimerkiksi Mark Zuckerberg sitä heti facebookin alkumetreillä sanoi, mutta nykyisin sen periaate on tämä:

Rakennamme Facebookia, jotta maailma olisi avoimempi ja läpinäkyvämpi. Uskomme, että se luo ymmärrystä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta...  Ei ole tainnut mennä ihan putkeen.

Jo ihan samoissa pienissä piireissämmekin  me olemme ajattelutavoitamme hyvin erilaisia. Aivovärkkimme ovat yksinkertaisesti erilaisia, emmekä voi tavoittaa toistemme tarkoitusperiä. Tai me katsomme asioita niin tiukasti omasta kapeasta vinkkelistämme, ettei ymmärryksemme riitä vaihtoehtoiseen ajatteluun.

Kun näin on, suurin osa meistä automaattisesti kieltäytyy edes yrittämästä. Vastaan- tai opiksiottamisen  sijaan on  helpompi antaa suorilta käsin täystyrmäys. Me emme pyrikään etsimään yhtäläisyyksiämme vaan erojamme. Oikeasti emme olisi näin mustavalkoisia, mutta sosiaalinen paine ja ilmeisesti johonkin joukkoon kuulumisen tarve on opettanut meidät tekemään näin.

Tällaisessa tilanteessa ihminen alkaa uskoa jo omiakin valheitaan eikä vain kavereiden. Somessa jokaisesta tulee asiantuntija kysymykseen kuin kysymykseen. Kun sen pitäisi avartaa meidän käsitystämme maailmasta, me alamme tuijottaa sitä neulanpään kokoisesta reiästä.

Meistä tulee sonnanlevittäjiä, eikä tällä sonnalla kasvateta parempaa satoa vaan myrkytetään ympäristöämme. Negatiivisilla viesteillä toisia lyöminen ei varmasti tee meistä itsestämme yhtään onnellisempia ihmisiä. Onko siis pakko?

Oman kielen päässä pyörivän möläytyksen kanssa voi opetella nukkumaan vielä yön yli ja loppujen lopuksi sen voi pitää vielä senkin jälkeen ihan omana tietonaan.  Kiukun nieleminen ja oman asenteen uudelleen tarkastelu tekee meihin pienemmän vaurion, kuin että saa lähetettyä viiltävän onnistuneen herjan matkalle kohti kohdettaan (tähän todennäköisesti osumatta) niin että ainakin viisi kaveria peukuttaa.

Yksi syy suunnattomaan väärinymmärrykseemme on jo siinä, että käyttämämme sanasto ja terminologia tarkoittaa lähes jokaiselle hieman eri asiaa. Jos minä puhun työstä orjuutena, ei esimerkiksi omassa opettajan työssään onnellisesti viihtyvä ja siitä nauttiva voi ymmärtää puhettani. Minulla on puolestaan voinut olla asiaa miettiessäni mielessäni intilalainen perhe, joka tekee työnantajalleen joka päivä toistakymmentä tuntista työpäivää tämän tiilitehtaassa, mutta silti he eivät saa maksettua sillä ylläpitoaan, taloa ja ruokaa, jonka työnantaja on heille työpaikan puolesta hyvää hyvyyttään järjestänyt.

Tai jos Meksikon puolelle muuttanut amerikkalainen autotehdas työllistää ihmisiä niin kovalla palkalla, etteivät nämä työläiset kykene rinnakkaisesta työstään huolimatta maksamaan tehtaan pyyteettömästi järjestämää asumista ja muuta elämää, niin että lapset vanhempiensa toivottomuuden tajuttuaan siirtyvät suoraan huumekauppaan ja prostituutioon. Onko lupa puhua työstä myös orjuutena vai ei?

Jos asenteeni systeemiä kohtaan on epäilevä, koska se on luonut asetelman, missä yksi prosentti ihmisistä omistaa jo puolet maailman varallisuudesta ja se hamuaa sitä toistakin puolta, niin MINÄ puhun vastuuttomasti...

Jos Uuninpankkopoika kirjoittaa ”höpöhöpö kättäpäivää –leikestä” työllisyystemppuja kritisoidessaan, niin näyttäytyy se työssäkäyvälle niin absurdina puheena, etteivät he edes suostu miettimään mitä se tarkoittaa. Mutta jos heidän työpaikalleen tulee  yhdeksi päiväksi teatteri-ilmaisun ohjaaja kouluttamaan heitä vaikka paremmiksi asiakaspalvelijoiksi teatteri-imaisun keinoin, niin aika moni kieltäyy lähtemästä mukaan sellaisiin ”höpö höpö -leikkeihin”.

Me asennoidumme toisiime omista lähtökohdistamme, meiltä näyttää puuttuvan täysin kyky nähdä muu kuin oma asemamme ja napamme. Minäkin tässä luulen, että olen lähes ainut ihminen maailmassa, joka pystyy näkemään näin laajasti ja ennakkoluulottomasti kaiken. Että kaikki olisi paremmin, että maailma olisi parempi paikka elää, jos kaikki ajattelisivat kuten minä.

No, niinhän se olisikin! 

Tapahtuipa toukokuussa

Minä en ole koskaan ollut mikään auringonpalvoja, vaikka sen sangen tarpeelliseksi taivaankappaleeksi tunnustankin. Ex-vaimon kanssa oli aikanaan sopimus, että kerran kesässä suostun seuraksi julkiselle uimarannalle. En kyllä  ymmärtänyt miksi minua siellä tarvittiin, paitsi ehkä siksi, että seurani piti ne muut hänen ihanuudestaan ja kauneudestaan hurmaantuneet hieman kauempana. Että olen minä sitä aurinkoa sitten ottanut ainakin pitkälti toistakymmentä kertaa, vaikka aurinko ei minuun otakaan.

Täällä oli toukokuussa viikko, jolloin lämpöä oli päivällä 34-36 astetta ja vielä illallakin sellaiset 28-30 astetta. En nauttinut yhtään enkä ruskettunutkaan. En kyllä antanut sille juuri tilaisuuttakaan. Mutta ei niistä sisähommistakaan tullut mitään, kun se sama lämpö myös talon sisällä. Toiminnan ihmiselle tuollainen lämpö on jo liikaa, ja nyt ollaan vasta keväässä...    

Olin 12 vuotta sitten toisen vaimoni kanssa Intiassa, missä oli koko ajan jotain 40 astetta, mutta onneksi keskinäinen tunnelmamme hieman viilensi oloamme... No, ei, kun juuri päinvastoin, mehän kävimme kuumana, olimmehan lähes häämatkalla! Ja olenkohan tätä koskaan julkisesti kertonutkaan, että saimme jopa uutta elämää alulle Intian taivaan alla, mutta se raskaus päättyi valitettavasti keskenmenoon. Lapsi olisi nyt 11-vuotias...

Talon omistaja Tina kävi ”pomottamassa” minua kymmenen päivää myös juuri ennen hellejaksoa. Algacasta Lissaboniin ajoi kahdessa tunnissa ja teimme samalla reissulla taloon liittyviä hankintoja sinne vasta-avatussa Ikeassa. Edellisestä Ikea reissustani taitaa olla jo yhden jos toisenkin legendaksi päätyneen rokkarin iän verran. Figueira da Fozin rannoille Atlantille oli puolestaan tunnin matka. Jäi vielä talviturkki riisumatta vaikka housun persaukset aalloista kastuivatkin.

Toukokuussa jäi luovuus hyvin vähille ainakin kirjoittamisen osalta, mutta kitara kyllä soi päivittäin. Novelleja on jo kasassa noin 40 kappaletta, joista riittää jo hyvin karsittavaakin ja reilut kaksisataa aforismia ovat muhimassa ja odottamassa lopullista järjestystään. En ole osannut vielä päättää miten ja miten moneen ryhmään ne jakaisi ja pitääkö ne ryhmät nimetä vai yritänkö saada ne kommunikoimaan keskenään yhtenä tai muutamana pitkänä kokonaisuutena ja ”tarinana”?  

Autokin meni melko kivutta läpi katsastuksesta, vain auringossa himmeiksi palaneista ajovalon laseista ja ei rekisteriotteen mukaisista renkaista (!) tuli huomautus, että seuraavaan katsastukseen mennessä pitää korjata. Renkaat tiesinkin kulutuspinnoiltaan vaihdettaviksi, joten en ollut perehtynyt niihin ollenkaan. Mutta sellaisilla renkailla liike auton minulle möi... Tämähän saattaisi olla kulutussuojalautakunta-asia..., mutta tyydyn kohtalooni.

Pakokaasut katsottiin pelkästään tyhjäkäynnistä eikä huudatettu ja rääkätty minuutti tolkulla, kuten Suomessa Calibraani, joka ei todennäköisesti enää kevättä juuri tuosta syystä näe. Onko se nyt oikeasti niin oleellista, että muutaman yli 20 vuotta vanhan auton pitäisi olla päästöiltään uuden veroisia? Se on tehty aikansa standardien mukaan. En tykkää yhtään, että muuten aivan loistava autoyksilö pitää myydä romuauton hinnalla varaosiksi tai toimittaa hajottamolle noin mitättömän syyn takia. Eikö autoista voisi maksaa päästömaksuja samoin kuin saastuttavat yritykset ja valtiot tekevät?

Huhtikuussa heikosti alkanut kuntoiluni ja jatkunut toukokuussa vielä huonommissa merkeissä. Kaksi lenkkiä on tainnut tulla tehtyksi, mutta betonipylväiden satametrinen kanto jyrkähkön mäen alta mäen päälle Tinan kanssa oli melkoista kuntoilua kyllä. Olkapääni ei ole vieläkään kunnossa. Mutta erityisesti se on rasittunut siksi, että minulla ei ole täällä oikeankorkuista työpöytää ja kun on koko kevään kirjoittanut väärässä asennossa niin seuraukset tietää. Niskan- ja hartianseutu on niin jumissa, että kun menen nukkumaan, alkaa oikea käsi tikkuilla ja olkapäätä särkeä joka asennossa. Olisi aika päästä hierojalle.

Olisi aika päästä myös töihin. Tässä kuussa minua lyötiin taloudellisesti yhden päivän aikana molemmille poskille. Ensin työvoimaviranomaiset kertoivat, etten saa täältä (ilman paikallista työhistoriaa) minkäänlaista työttömyyskorvausta ja illalla sain meiliä, etten saa myöskään mitään apurahaa kirjoittamiseen.

Suunnitelma B:tä ei tietenkään ollut siihen, että niin sanotusti koko loppuvuoden ansiot pyyhikäistiin kerralla pois, mutta sellaista mitä ei ole ollutkaan, sellaistahan ei voi menettää, eikö niin? Suunnitelma B:t minulla on tapana improvisoida vauhdissa.

Mutta on totta, että luotin täysillä siihen, että näin luova ihminen, joka on kohta 30 vuotta tehnyt ilmaiseksi eri puolella Suomea jos minkä sortin yleishyödyllistä luovuutta, tehnyt ja perustanut teattereita, järjestänyt bänditoimintaa, festivaalia, kirjoittanut satoja kolumneja, blogia, kirjankin ja kaksi uutta on vielä työn alla, että kyllä minä perkele jo yhden apurahan olisin ansainnut.

Mitä pitäisi tai voisi tehdä vielä enemmän? Kyllä tästä kaikesta jo jonkinlainen elämäntyöpalkinto pitäisi saada, kun olen onnistunut ilman rahaa vasta jäävuoren huipun verran toteuttamaan siitä, mikä odottaa tekemistään. Uskon, että apurahaa myönnetään heppoisemminkin perustein. Tiedän mitä ja miten teen ja makuasioista on turha neuvotella enempää. Mutta tämä ei nyt mennyt oikeudenmukaisesti.  

Olen markkinoinut työpanostani erityisesti kirjakaupoille. Kirjakaupan varastossa ja tavaran vastaanotossa ja hinnoittelussa pärjäisi kielipuolikin ihminen, kun listoilla olevat numerot ovat numeroita ja nimet nimiä olipa ne kielellä kuin kielellä. Lisäksi se olisi minulle tuttua työtä. Siihen ei tarvita edes kirjoitus- eikä lukutaitoa vaan symbolien tunnistamiskykyä. Yli kymmenvuotinen kirjakauppa-alan tuntemus ja valmiiksi pureskellut suunnitelmani eivät vain ole vielä onnistuneet vakuuttamaan ketään.  

Loppukevennukseksi kerron vielä, että kävin viime viikonlopulla tutustumassa kaksipäiväiseen Porto Blues Festiin, jonka pääesiintyjä oli B.B.Kingin tytär Shirley King. Samanlaista biisien venyttelyä ja paljon tyhjäkäyntistä showta kuin aikanaan isällänsäkin, mutta ihan toimiva ja hauskakin esitys se silti oli. Myös portugalilaiset taustamuusikot, paikallisen bluesin ykkösnimet, hoitivat hommansa tyylikkäästi ja taidolla.

Juttelin pääjärjestäjän kanssa ja kerroin olevani vapaaehtoinen talkooporukkaan ensi vuonna. Sanoin myös, että voin järjestää hänelle kovan bändin Suomesta. Hän oli tavannutkin meidänkin festarillamme pari vuotta sitten esiintyneen Micke Björklöfin jo aiemmin.

Ajatellaanpa asiaa suhteellisesti. Noin vajaan 250 000 asukkaan Portoon tulee festarille kahtena päivänä noin vajaat 2000 ihmistä. Lisäksi koko sen metropolin alueella asuu vajaat kaksi miljoonaa ihmistä. Jos meidän kaksipäiväiselle Blueberry Hill festarille noin 5000 asukkaan Ilomantsiin saadaan kahtena päivänä 600 ihmistä, niin sehän on suhteessa huomattavasti paljon enemmän kuin Portossa! Sehän on erinomaisen hyvin. Miettikääpä sitä J

Meuhkaamista erilaisen olemisemme puolesta

Minusta on hyvin mielenkiintoista se, että ihmiset, jotka ovat jo nostaneet itsensä tavalla tai toisella suurimman osan kanssaeläjiensä yläpuolelle kykenevät kuitenkin sanomaan kaikille näille kanssaeläjilleen, että kaikki onni ja rikkaus ja kaikki hyvät asiat ovat heillekin aivan samalla tavalla mahdollisia kuin heille itselleenkin. Eivätkä he sano sitä kannustavasti vaan suorastaan käskevästi, että tee sinä sinäkin ihmeessä jotain tuon oman elämäsi eteen äläkä ruikuta tai odota valmista.

Se heidän oma tapansa on voinut olla kova työ, määrätietoinen ankara kamppailu kohti päämäärää (eikä vain onni tai peritty asema, mutta joskus sekin). Heillä on ollut tämä kyky, ja se on erinomainen asia, mutta uskovatko he oikeasti, että sellainen kyky olisi, tai pitäisi olla kaikilla muillakin?

Eiväthän nämä totuuden torvet voi uskoa siihen itsekään, mitä sanovat, koska silloin he voisivat nähdä, tai lakata enää uskomasta olevansa ylivertaisia olijoita, jos kaikki pystyisivät samaan, eikä se suinkaan ole heidän haluamansa lopputulos. Heissä on tietty paremmuus ja he tietävät varmuudella, etteivät kaikki pysty samaan ja siksi se onkin suorastaan ilkeilyä ja pelkästään vittuilua edes sanoa, että kaikki on kaikille mahdollista.

Teoriassa yleisenä ajatuksensa kyllä, mutta tavoitteeseen pääseminen toteutuu aina jonknlaisesta joukosta joillekin, joilla on tiettyjä ominaisuuksia. He ovat olleet niitä keitä tahansa, joille tämä kaikki on onnistunut. Näiltä neropateiltahan putoaisi pohja pois jos peruskoulun alaluokilta lähtien lukioon asti kaikki saisivat samanlaisia kiitettäviä ja maksimaalisia arvosanoja kuin kaikki muutkin.

Näin ei tietenkään ole. Jokainen on jossain asiassa jotain toista parempi. Se on ajasta kiinni, millaista paremmuutta milloinkin arvostetaan.

Kuvitellaan että meillä on 10 onnellista hyvässä työssä ja lähipiirissä 40 työtöntä kyttäämässä heiltä vapautuvia työpaikkoja. Vaikka alunperin nämä kaikki 50 olisivat olleet neroja ja saaneet samanlaiset kiitettävät arvosanat tehtyään koulutyönsä ja kaiken muunkin juuri niin kuin pitää, silti edelleen 10 heistä olisi tässä tavoitellussa työssä ja 40 jossain muualla, työttömänä tai muuttanut pois ja alkanut tehdä jotain muuta ei koulutusta ja kokemusta vastaavaa työtä, perustanut mahdollisesti epätoivossaan epäonnisen yrityksen tai pistänyt ranttaliksi turhauduttuaan siihen, ettei hänen lahjoilleen ollut käyttöä. Näin elämä toimii.

Elämä on täynnä erilaisia otoksia, jokaiseen jonoon liitytään, niin onnistujien kuin epäonnistujien ja kaikkea siltä väliltä, joka jonossa riittää paikkoja, ja se jono kasvaa koko ajan, johon liittyvät ne, joita ei tarvita enää missään riippumatta siitä mitä he haluavat ja miten he ponnistelevat.

Hyvin usein on kaiken lisäksi niin, että yhteiskunta ja yritykset tarjoavat vain tietynlaisia jonoja, mutta yksilöillä voi olla aivan muita kykyjä, kuin mitä kysytään. Hänellä on kykyjä, taitoja, lahjakkuutta mutta kovin harva niitä tarvitsee esimerkiksi siksi, että siellä ei liiku tarpeeksi rahaa vaikka muita positiivisia arvoja olisi kuinka paljon. Hänen on siis liityttävä johonkin toiseen jonoon.

Monet ovat luonnollisesti omaa lahjakkuuttaan ja nerouttaan älynneet alun alkaen liittyä jonoon, jossa on imua ja kysyntää, ja he voivat olla tyytyväisiä itseensä. Olkoon sitä, kaikki kunnia heille, mutta yrittäkööt pitää turpansa kiinni muiden asioista kun eivät niistä oikeasti  kaikkea tiedä.   

Jokainen ihminen on yksilö ja hänen ratkaisuihinsa vaikuttavat hyvin monet tekijät. Me emme olle yhtä nopeitä, älykkäitä, liikunnallisia, varakkaita, edes onnekkaita tai omaa oikeita olosuhteita, asuinympäristöä, vanhempia, kavereita jne. Meidän lähtökohtamme on niin kirjavat, että on suorastaan typeryyttä huudella jostain norsunluutornista (jonka rakenteet ovat nykyaikana jo aika paljon heikommat kuin ennen, että varokaan vaan sielläkin), mitä kenenkin toisen pitäisi tehdä.

Miksi tällainen purkaus? Olen nähnyt ympärilläni aika monta ystävää tai kaveria, livenä tai vaikka facebookissa, joilla kaikki ei ole mennyt putkeen koko ajan. Sitten olen lukenut näitä ”asiantuntijoiden” kommentteja, mitä heidän oikeasti olisi pitänyt tehdä...

Ja tiedän, että itsekin olen ilkeä paskiaiskiusaaja, kun tuon kenties esille sitä, että kuka tahansa voi sählätä ja heittäytyä elämässään samalla tavoin kuin itse teen ja silti pitää asiansa järjestyksessä. Ei pysty. Toisaalta samalla tavalla itselleni annetaan ilmaisia neuvoja vaikka mistä, enkä minäkään pysty. Ja tämä kirjoittelu se vasta yksi itsensä nostamisen muodoista onkin! Miksi en tekisi näin, koska tähän minä pystyn!

Se mitä tässä päällimmäiseksi yritän sanoa on, että olemme erilaisia ja olkaame ja olemme joka tapauksessa, vaikka muuta luulisimme. Emme ole yhtä ahkeria, emmekä uutteria, tavoitteellisia, itsetuntoisia, terveitä, taitavia, lahjakkaita, taiteellisia, onnekkaita, optimistisia, varakkaita, hyvännäköisiä, hyväluontoisia ja mitä tahansa sanoja ikinä tähän keksitäänkään lisätä.  

Lakatkaamme vertaamasta toisia itseemme yhtä lailla kuin itseä toisiimme. Jos haluamme kannustaa lähimmäisiämme, kannustakaamme rehellisesti ja aidosti, eikä vittuilemalla, että kyllä sinäkin pystyt, kun minäkin pystyin. Pystyisimmekö olemaan ihan toisiamme korjaamatta erilaisia? Jopa kiinnostumaan, mikä se toisen oma juttu on?

Välitila on pysyvä tila

Sunnuntain Hesarissa 21.5. oli Satu Vasantolan kolumni otsakkeella: ”Luokkahyppy voi myös kaduttaa – yliopistoon päätynyt duunarin lapsi ikävöi takaisin työväenluokkaan”.  

Pikkukaupungissa duunariperheessä kasvanut sukunsa ensimmäinen maisteri kertoi havainnoistaan, miten ”luokkaero tehtiin suvussani näkyväksi, sanottiin ääneen, että en kuulu sinne, mihin hän ja koko muu suku kuuluvat”.

Hän kertoi olevansa ”luokkaretkeilijä”, jonka seurauksena on menettnyt yhteenkuuluvuuden sukuun ja se on tuonut tunteen ”välitilasta, siitä ettei kuulu oikein mihinkään”.

Vasantola viittasi myös tutkija Mari Käyhkön Sosiologia-lehdessä julkaistuun kirjoitukseen ”duunaritaustaisista maisterisnaisista ja siitä, mitä sivuvaikutuksia kouluttautumisella on heille ollut”.

Tutkittavat kuvailevat elävänsä kahden maailman välissä. Seurauksena on yksin jäämistä, suvun avointa irvailua koulutukselle, joka voidaan nähdä suorastaan petturuutena. Ja jollei häntä nähdäkään ”outonalintuna”, voi keskustelu tyrehtyä, koska ei löydy yhteistä ymmärrystä kuvaamaan omaa työtä tai opiskelua.  

Vasantola vertaa omaa sosiaalista nousuaan - josta käyttää mieluummin sanaa ”siirtymä” – uusine kielineen ja tapoineen ulkomaille muuttoon, missä ”kotiin on usein ikävä”.  

Omien havaintojeni mukaan jotkut ratkaisevat tämän ikävän tunteen ja kahden maailman ongelman hylkäämällä täydellisesti entisen elämänsä, mikä puolestaan johtaa herkästi juurettomuuteen tai nousukasmaiseen elämään.  

Ensimmäinen Vasantolan tekstiä kommentoinut ei pitänyt kirjoittajan asenteesta ja kysyi: ”Mikä tässä oli se ongelma? Kenen syytä se on?”

Meillä on ilmeisesti totuttu siihen, että kun joku asia otetaan esille ja siitä halutaan puhua, että jossain on ongelma ja siihen pitää löytää syyllinen. Maailmasta lienee oikeus tehdä havaintoja, ilman että ottaa aina kantaa puolesta tai vastaan.

Vasantolan havainto oli mielenkiintoinen ja herätti tuttuja tuntemuksia, vaikkakin toisista syistä. Kirjoitin jo aiemmin havaintojani tänne blogiini kotipaikan merkityksestä, mutta eri vinkkelistä. Monessa paikassa olleena tuo ”väliinputoaminen” on itsellekin hyvin tuttua, eikä se lähtökohtaisesti ole ongelma.

Sitä Vasantolan tekstin kommentoijakin sanoi (tosin asian vierestä, koska Vasanta ei kirjoittanut siitä, mitä tunteita nykyinen yhteisö herättää, vaan entinen), että ”aina ja joka paikassa erilaisista syistä ihmiset ovat joutuneet uusissa ympäristöissä aluksi altavastaajiksi kunnes oppivat uudet pelisäännöt ja saavuttavat sosiaalisen aseman uudessa yhteisössä”.

Aivan totta, mutta luulisi, että kommentoijakin osaisi vastata omaan kysymykseensä, että tuossa se ongelma voi juuri ollakin. Parhaalla tahdolla, uusien ja vanhojen pelisääntöjen osaamisellakaan et välttämättä saavuta uudessa (asemiinsa sementoidussa) ympäristössä koskaan tasa-arvoista sosiaalista asemaa, koska poikkeat uutena joukosta tai sinut nähdään jopa uhkana varsinkin jos haluat hämmentää seisovaa vettä. Ja entisessä ympäristössäsi olet sen asemasi menettänyt, koska olet "hylännyt" halutessasi opiskella joksikin muuksi. Mutta onhan toki se hyljitynkin asema sosiaalinen asema. Ja heikot sortukoot elon tiellä...

Havaintojen tekeminen on parempi harrastus kuin ennakkoluulojensa vahvistaminen ja sokea usko omaan totuuteen. Elämä on monomutkainen vyyhti, jossa riittää selvitettävää. Yhden langan päässä roikkuminen ja meuhkaaminen kiristää vain kerää eikä johda mihinkään. Asioilla on yhteytensä ja niitä on syytä nostaa esille.

Ja jos joku, tai vaikka itsekin kirjoitan havaintoja yhdestä asiasta, se ei tarkoita, että niitä vertaa tai pitäisi verrata siinä yhteydessä mihinkään muihin asioihin. Jos joku kirjoittaa rahojen satsaamisesta nuorten mielenterveyteen, toinen kysyy heti entä vanhustenhoito? Jos kirjoittaa lisävarojen suuntaamisesta vanhustyöhön, joku älähtää, että ja nuoretko saa sitten jättää heitteille. Se on turhaa vänkäämistä. Vertailu on ihan oma lajinsa.

Kellä tahansa on oikeus tehdä havaintoja tärkeäksi katsomistaan asioista ja nostaa niitä esille. On toiset tahot, jotka näistä viipaleista niin halutessaan katsovat kasaan jonkinlaisen kokonaisuuden. Asioita on turha laittaa vastakkain, toisten saama hyvä ei ole itseltä pois. 

 Me olemme luoneet ympärillemme pirstaleisen ”luokkayhteiskunnan”, joka on täynnä yksilöitä, ja jossa on yhä enemmän meitä ja heitä, loputtomiin. Mitä enemmän tietoa on tarjolla, sitä vähemmän näemme enää kokonaisuuksia. Tuntuu kuin planeetta, jolle synnyimme olisi vaihtunut joksikin toiseksi. Jokainen meistä on joutunut jonkinlaiseen välitilaan ja siitä tilasta on tullut meille pysyvä tila.   

Pöljyyden markkinat

Nyt on tullut Suomesta niin monta pöljää uutista, etten voi olla kommentoimatta. Otetaan nyt verryttelyksi tämä pienpanimon ravintolan parkkiruututerassi, jonne asiakas ei saa itse kuljettaa juomaansa, koska välissä kulkee yleinen jalkakäytävä. Juoma pitää ostamisen jälkeen jättää erilliselle tarjottimelle, josta henkilökunta sen siirtää pöytään. Miten se vaikuttaa ohikulkevien jalkakäytävän käyttöön, kuka sen juoman sinne pöytään vie, jos sen joku sinne kuitenkin saa toimittaa?

Verrataanpa, että joku ostaa aseen asemyymälästä ja hänellä on auto parkissa jalkakäytävän reunassa. Eikö oikeastaan liikkeen henkilökunnan pitäisi viedä ase autoon, koska jalkakäytävä ei ole myyntialuetta? Ehdottomasti pitäisi. Minä en halua joutua aseellisen ihmisen kanssa tekemisiin kävellessäni jalkakäytävällä.

Vai muuttuuko asia toiseksi jos ase on pussissa? Entä jos tämän juomankin laittaisi pussiin? Poliisit tulevat varmasti käyttäytymään kuin heillä olisi päät pussissa, mutta mitä Etelä-Suomen aluehallintavirasto tekee, jos kaikki yksinkertaisesti kieltäytyvät tottelemasta tätä lain pykälää? Ja näin pitäisi ehdottomasti tehdä. Tosin pienpanimolla ei taida olla varaa riskeerata anniskeluoikeuttaan edes muutaman askeleen takia...  

On monia isoja tapahtumia, jossa jonkun ison panimon teltat saa vallata kansalaisilta hehtaaritolkulla tilaa, ja häiriö lainpykälien noudattamisesta huolimatta on aitoineen ja asiakkaineen paljon suurempi kuin siinä, että ylittää jalkakäytävän muutaman metrin matkalla tuopin kanssa.

En viitsi edes sanoa mitään näistä seksi ja sisäpiiri -puheista, muuta kuin sen, että tuollaiset rehvastelijat joutaakin nolata vaikka olisivat kuinka kansakunnan kaapin päälle nostettuja Cheekejä tai Elastisia. Tämä on osa sitä samaa pöljäilyä, jonka näkyvänä huippuna juuri äskettäin käsiteltiin tämän herra Smithin salavideointikohua mutta se aihehan on jo käsitelty...

Ja joku tyyppi itkee, kun on tullut kaupunkifillareita kadulle. Talon arvo laskee. Kyllä se talon arvo varmaan laskee jo siitä kun on muita ihmisiä samassa kaupungissa riesana, että eikö kaikki muut voisi muuttaa jonnekin Jyväskylän tasolle vaikka. Tai viekää pyörät pois ja tuokaa autoja siihen parkkiin, niin että talon arvo säilyisi, mieluummin vaikka ferrareita...

Jotain hämminkiä on postissakin. Posti tuhoaa itseään sisältäpäin ja onko se vienyt joiltain työläisiltä myös motiivin tehdä kunnon työtä? Postinkulku on yksi asia johon pitäisi saada luottaa.

Muistan Irlannissa asuessani kuinka vuokraisäntä puristi poismuuttaneiden asukkaiden postit nyrkkiinsä ja heitti ne armotta roskiin. Siellä ei toiminut osoitteenmuutokset eikä jälleen lähettämiset. Sain ensimmäiseen kämppääni joka viikko puolenkymmentä kirjettä. Asuin maassa kolme vuotta kuudessa eri osoitteessa, yhdessä kolmeen kertaan, enkä viimeisenä vuonna tainnut saada enää yhtään kirjettä. Montako niistä katosi matkalle? Vai muuttuivatko ajat juuri silloin niin että ihmiset lakkasivat kirjoittamasta? Tai kenties minut vain unohdettiin?

Kaikkein pöljintä Suomessa on kuitenkin se, mitä työttömille juuri nyt suunnitellaan. Tekiee mieleni sanoa ainoastaan se, että nyt on työttömien lakon paikka. Työttömillä ei ole etujärjestöä, mutta nyt sellainen pitäisi perustaa. 

Kokoomus lyö leimaa ja häpäisee ja pääministeri vie viimeisenkin toivon ja persut viheltelee ja katselee muuanne. SAK ja muut työjärjestöt piittaavat ainoastaan työssäkäyvistä jäsenistään niin kauan kun he ovat töissä. Työtöntä ei puolusta enää kuin Uuninpankkopoika Saku Timonen, ja hyvin puolustaakin, koska asioita aletaan tiedostaa vähitellen jo vähän laajemminkin.

En haluaisi edes kerrata niitä pöljyyksiä joita on suunniteltu, koska en oikeasti usko että ne viime kädessä edes toteutuvat. Eihän ne kerta kaikkiaan voi toteutua! Nyt  on uhka päällä ja sattuu ja parutaan, mutta kaikkein parasta nyt olisi, kun kaikki työttömät vain päättäisivät olla noudattamatta ensimmäistäkään uutta ohjetta.

Jo nyt tiedetään, että pakkohakemusten seurauksena työmarkkinat siirtyvät toimimaan suoraan rekrytointifirmojen kautta. Siinä menee lapset pesuveden mukana kun kaikkiin hakemuksiin suhdaututaan kuin ne olisi tehty vain lainkirjaimen noudattamisen takia. Työnhausta tehdään siis entistä turhauttavampi juttu.

Ja se raportoiminen tyhjyyteen... Älkää kukaan tehkö mitään. Nyt hallitus tarjoaa kerrankin tilaisuutta joukkovoiman näyttämiseen, äänen ja kasvojen antamiseen työttömyydelle, käyttäkää se hyväksi nyt. Tämän parempaa paikkaa siihen ei ole tullut aikoihin. Nyt pitää jonkun nousta puhumaan ja alkaa johtaa joukkoja. Nyt tarvitaan johtajuutta. Muuten tämä muuttuu vain koko ajan pahemmaksi.  

Aion kirjoittaa tänne blogiini tähän liittyvästä aiheesta oman ehdotukseni ”lähitulevaisuudessa”. Mutta nyt sanon vain: Älkää työttömät suostuko mihinkään. Joku raja se pöljyydelläkin pitää olla. Kun kukaan ei tee mitään, ketään ei rankaista.

Tapahtuipa huhtikuussa

Otsikon pitäisi olla oikeastaan, että huhtikuussa minulle ei tapahtunut oikein mitään. Minä luin, sanon sen vielä kerran, Yuval Noah Hararin Sapiens A Brief History of Humankind kirjan. Toistan senkin, että se on merkittävä teos. Se vei mukanaan, se on selkeä, taitavasti kirjoitettu, provosoivakin paketti ihmisen vaelluksesta sieltä historian hämärästä tähän päivään ja vähän ylikin. Se ei ole tyypillinen sirpaletieto kirja, vaikka onkin lyhyt historia, vaan se sitoo olennaiset palaset toisiinsa, tuo esiin syy ja seuraus suhteet jne. Todella vaikuttava teos, josta olen sanonut, että sen paikka on vähintäänkin siellä perheraamatun vieressä, tai mikä Valittujen palojen lyhennelmistä se pyhin kirja sattuu kelläkin olemaankaan.

Luin toki muutakin, mutta se jäi pahasti vähemmistöön. Kielenopiskelu otti takaharppauksen, samoin kuin kirjallinen tai fyysinen Portugalin historiaan ja kulttuuriin tutustuminen. En tainnut ajella Coimbraankaan (kirjakauppoihin) kuin kaksi kertaa. Kävin muun muassa lunastamassa Bertrandin nettikirjakaupasta sinne tilaamani ja yllä kehumani kirjan. Netistä siksi, että itse myymälässä englanninkielisten kirjojen osuus on häviävän pieni, mutta netissä voin tilata mitä vain, vaikka oman kirjani, tosin vielä vain suomeksi J.

Jätin netissä myös avoimen työhaun samaiseen Bertrandin kirjakauppaan. Sillä on Coimbrassa kaksi myymälää ja koko maassa yli 50 myymälää. Itse asiassa Bertrand on maailman vanhin edelleen toimiva kirjakauppa. Se perustettiin jo 1732 mutta maanjäristys tuhosi alkuperäisen myymälän vuonna 1755, kuten ison osan Lissabonista. Liike oli pitkään evakossa, mutta palasi Chiadon kaupunginosaan nykyisille sijoilleen vuonna 1773.  

Oma luova kirjoittaminen jäi tässä kuussa myös hyvin vähiin. Ehkä biorytmini olivat hieman hitaammalla kuin normaalisti. Ehkä sitä parin ensimmäisen kuukauden aikana tapahtunutta kananmunien ahmisista olisi pitänyt jatkaa. Toisaalta, aina ei synny, aina ei jaksa, aina ei huvita. Sain kuitenkin aseteltua aforismini johonkin järjestykseen, mutta nyt olen antanut ollan niidenkin syrjässä, että voin katsoa niitä myöhemmin hieman ”puolueettomammin”. Novelleja kirjoitin vain muutaman, eikä niillä mitään kiirettä olekaan. Niiden sijaan sain aikaiseksi tänne blogiini pari ihan kelvollista tekstiä.

Tosi asiahan on, että vaikka olen täällä niin sanotusti työnhaussa, minun työtäni on nyt ensisijaisesti kirjoittaminen. Kielipuolena työllistyminen ei tapahtu muutenkaan noin noin vain. Tosin paikallinen työvoimatoimisto on juoksuttanut minua parissakin ryhmätapaamisessa kuulemassa asioista portugaliksi, vaikka niistä ei vielä ole minulle mitään hyötyä. Myös yksi henkilökohtainen tapaaminen oli, missä minun piti esittää aktiivisuuttani työllistymiseni suhteen. Sellaiseksi kelpaa toistaiseksi apurahahakemukset kirjoittamista varten sekä työvoimatoimiston vaatimuksesta ennen aikaisesti jättämäni hakemus kirjakauppaan.

Mutta jos ja toivottavasti kun saan apurahaa, en voi olla muussa työssä, joten siksi olisi hyvä odottaa viimeistä apurahapäätöstä ennen täysipainoista työnhakemista.  Se mahdollistaisi minun kirjoitustyöni täysipainoisesti. Sen jälkeen en olisi enää työnhakija. 

EU-kansalainen voi siis mennä toiseen EU maahan työnhakijaksi kolmen kuukauden ajaksi. Sen lopulla hänen pitää joko palata säilyttääkseen lähtömään työttömyyskorvauksen tai jäädä vastaanottomaan turvan varaan. Minun totuuden hetkeni koetti viimeistään tänään, toukokuun 1. päivänä sen turvan suhteen. Seuraava maksuerä sovitellusta päivärahasta on viimeinen. Jos en saa apurahaa kirjoittamiseen enkä muuta työtä, on työttömyyskorvaus Portugalissa käsittääkseni jossain 400-500 euron välissä, en ole ottanut selvää. Työasioihin keskityn sitten tavalla tai toisella, kun on sen aika.  

Kirjoittamisen vastapainoksi näpertelen jotain pientä talossa, tosin melko vähän tässä kuussa sitäkään. Vähäiset kasvit ovat vielä pysyneet hengissä myös, suuhun saakka niistä on päätynyt vasta rukola. Viikatetta on joutunut käyttämään pitääkseen polut avoinna muun muassa kompostille ja tuonne ylätasanteelle. Siellä oleviin rakennuksiin omistaja haluaa joskus tulevaisuudessa ulkohuussin ja saunan sekä niille näköesteeksi pihan sementtivalulle perkolan. 

Huhtikuun alusta yritin aloittaa säännöllisen lenkkeilyn. Onhan tässä tullut jo keskimäärin kerran viikossa juostua ja käveltyä sellainen kolme varttia – tunti melkein 30 asteen helteessa. Koko kuukausi on ollut toissa yötä lukuun ottamatta täysin sateeton ja pääosin hyvin lämminkin. Suomessa on ollut toisenlaista. Jotenkin on itseltä lumentaju jo mennyt, mutta facebook kaverien päivitykset pitävät kyllä kartalla. Miten merkittävästi sää vaikuttaakaan kaikkeen ja erityisesti mielialaan. Vaikuttaa se täälläkin niin, ettei huvita hirveästi tehdä mitään erityistä ulkona ja siten, että viljelijät alkavat olla jo vähän ihmeissään, kun ei sada, minkä pitäisi olla tyypillistä vielä huhtikuussa.

Tällainen oli minun Portugalin huhtikuu. Tämän nimisen laulun ovat suomeksi levyttäneet ainakin Olavi Virta ja Kari Tapio. Sen alkuperäisen laulun Coimbra nimellä on levyttänyt portugalilainen Amalia Rodriguez, yksi maan legendaarisimmista fado-laulajista. Viisi vuotta sitten ilmestyi Kirsi Poutasen fadolevy suomeksi, Amalia tribute, jonka tekstit on kääntänyt ilomantsilaislähtöinen kielenkääntäjä Tarja Härkönen. Ensi vuonna on Blueberry Hill festivaalin 10. kerta. Pitäisiköhän meidän järjestää Tarjan entisen kylänkoulun pihaan fadoa?