Ihminen on sopeutuvainen. En ole sitä omalta kohdaltani koskaan epäillytkään. Reilun puolivuosisataisen elämänkokemukseni jälkeen olen kohdannut kaksi itselleni ennen kokematonta asiaa ja pärjännyt niiden kanssa hyvin.
Molemmat ovat haasteellisia. Ensimmäinen niistä on itse asiassa helppo, mutta tahdonvoimaa vaativa päätös. Lopetin syyskuun alussa sokerin lisäämisen mihinkään ja samalla lakkasin ostamasta suklaata.
Päivittäinen sokerinkäyttöni oli reilut 30 palaa. Join päivittäin 5-6 mukillista kahvia, ja mukilliseen laitoin 6-7 palaa sokeria. Tämä tekee 30-42 palaa päivässä. Vähennys kuukaudessa on ainakin 1000 palaa ja vuodessa noin 11 -15 000 palaa.
Samalla lakkasin syömästä Fazerin sinistä suklaata. Sitä meni viikossa melko tasaisesti kahdesta kolmeen levyä, eli keskimäärin 500 grammaa. Se tekee vuodessa 26 kiloa. Lisäksi söin tasaisen säännöllisen harvakseltaan pussillisen lakriksia tai rasiallisen konvehteja.
Kaikki vain kerrasta poikki, eikä tuntunut missään. Ei tähän lopettamiseen ollut mitään todellista syytä. Pääni vain sanoi elokuun viimeisen päivän iltana, että nauti nyt tästä kahvista, huomenna sinä et laita siihen enää sokeria. Ihmettelin vähän, mutta uskoin.
Kahvi ei ole kyllä maistunut miltään sen jälkeen, enkä itse asiassa ymmärrä, miksi tätä värjättyä vettä ylipäätään juon, en ainakaan maun takia. Joensuussa käydessäni käyn usein Mokkamaassa nautiskelemassa laadukkaampia kahvilaatuja.
Ostoslistallani on ollut pitkään espressokeitin, mutta se on jäänyt jonossa muiden välttämättömämpien ostosten taakse. Yhdeksän vuotta sitten itselleni syntymäpäivälahjaksi ostamani espressokeitin on ollut vuoden poissa pelistä, kun sen tiiviste hajosi jo kolmannen kerran, ja roiskautti kahvit pitkin seiniä. Satasen keittimeen ei viitsi montaa kertaa ostaa 30 euron tiivistettä.
Seuraava keitin, ehkä jo tämän kuun tilistä ostettava, tulee olemaan noin 300-500 euron arvoinen. Kapselikeittimiä saisi alle satasella, mutta ne ovat huijausta. Niissä häviää maussa ja loppujen lopuksi hinnassakin.
Vaivattomampiahan ne voivat olla, mutta onko se vaivattomuus elämän tärkein tavoiteltava asia?
Siihen liittyykin tämä toinen sopeutumiseni. Viisas kun olen, purin marraskuussa talvea vasten talostani uunin. Olin sitä mieltä, ettei se lämmitä enää ja polttaa puitani ihan huvin vuoksi. Ostin tilalle ei varaavan hellauunin.
Jos ennen talossani oli talvella sentään tasaisemmin 8-12 astetta, myös lämmityksen jälkeen, niin nyt lämpömittari sahaa noin kahden ja viidentoista asteen väliä. Aamulla kun herään, on pakkasilla pari kolme astetta lämmintä ja sama illalla, kun tulen töistä. Ja vähemmänkin jos en aamulla lämmittä.
Leudommilla pakkaskeleillä sisälämpöasteet ovat kuudesta kahdeksaan ennen lämmitystä. Nollasta kymmeneen asteeseen pääsee noin tunnissa ja parissa tunnissa jo viiteentoista. Ja se on minulle jo luksusta ja vähintäänkin riittävä lämpötila.
Olen hellaani tyytyväinen ja talossa viihtyminen ja selviytyminen viileässä on vain pukeutumiskysymys. Kolmet housut, kolme villapaitaa, kolmet sukat, ja niillä pärjää. Joskus pidän ensimmäisen tunnin ajan haalaria, pipoa päässä, kynsikkäitä käsissäni ja kengät jalassa.
Ehkä kitaransoitto on jäänyt nyt vähemmälle, mutta se on jäänyt viime aikoina muutenkin harjoituskämpälle. Kirjoittamiseen ja lukemiseen lämpöasteilla ei ole merkitystä.
Nukkumaan käyn kolmen peiton alle keskimäärin kymmenessä asteessa. Ehkä jokainen ymmärtää, jos yövieraat talviaikaan ovat vähissä. Jos itse olen poissa yli vuorokauden, on talossa palatessani miinusasteita.
Ehkä sen kahvinkeittimen lisäksi voisin ostaa jo lämpöpatterinkin, kun miinuksilla ollut taloudellinen monttu on alkanut säännöllisten töiden myötä pikku hiljaa täyttyä.
Onko tästä sopeuttamisesta ja sopeutumisesta ollut mitään hyötyä? Onhan toki. Vaikka paino ei ole pudonnut, eikä vyöhön ole päässyt tekemään uusia reikiä, ovat ilmeisesti verensokerin heilahtelusta johtuvat horkat hävinneet, joita ennen lääkitsin nimenomaan suklaalla.
Ja tämä muu selviytymistaistelu on saanut suhtautumaan asioihin rennommin. Olen ollut hyvällä päällä enkä ole hermostunut enää edes itselleni juuri mistään. Jos ei ollut ennenkään tapana valittaa mistään, niin nyt vielä vähemmän.
Onhan tämä kaikki niin naurettavaa, että ei tälle voi muuta kuin hymyillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti