Katson dokumenttia Beethovenista. On vuoden viimeinen päivä. Pohdin samalla
luovuutta, yleensä ja omaani. Eläydyn lähes kyyneliin dokumentin lyhyistä
kuulokuvista. Minusta se on vähintäänkin erikoista lähes sävelkorvattomalle
henkilölle.
Säveltäjä puolestaan oli jo täyskuuro 49-vuotiaana. Se on traagista. Ei
se tosin estänyt häntä säveltämästä. Minä teen musiikkia, vaikka olen lähes
sävelkorvaton. Sekin lienee traagista, eikä se minuakaan estää millään tavoin.
Päinvastoin, ehkä tästä syntyykin se musiikkini omalaatuisuus.
Heräsin aamuyöstä ajatukseen, että Asiapitoinen rock-orkesteri Aron
levyn nimi voisi olla ”Bändi jota ei ollut”. Se oli edellisen bändini nimi yhtä
lailla kuin yleisnimi sooloesityksilleni.
Puoliunessa oleva pääni käski, että jos se olisi levyn nimi, niin
silloin pitäisi olla myös sen niminen laulu. Se alkoi välittömästi kirjoituttaa
itseään viiden jälkeen aamulla. Mutta ei siitä oikeasti levyn nimeä tule.
Mainitsin taas levyn, mahdollisen levyn, omakustanne demon, tai mikä se
sitten lopulta olisikaan. Sitä levyä olen tehnyt jo monta vuotta, mutta nyt
jonkinlainen taltiointi on lähempänä kuin koskaan.
Vuoden kasassa ollut bändimme on parhaillaan pienellä tauolla, kun
basistimme on isyyslomalla. Luulen, että työssäkäyntini ansiosta meillä on
varaa käydä studiossa jo kevättalven aikana.
Asiapitoinen rock-orkesteri Aro on aidosti rokkaava bändi ja sen
tekemästä levystä tulee kova rocklevy. Uskon 100 prosenttisesti siihen, että musiikkimme
tullaan huomioimaan myös valtakunnallisella tasolla.
Viime aikoina olen herännyt useana aamuna lauluideat tai kokonaiset
säkeistöt mielessäni. Pidän sitä erinomaisena asiana, että alitajuntani
työskentelee nukkuessanikin, vaikka mikään pakko ei olisi uusia lauluja enää kirjoittaa.
Lipaston päällä odottaa 20-senttinen pino paperilappusia ja vihkoja,
joissa on laulun ituja ja ideoita parin viime vuoden ajalta.
Jossakin niitä keskeneräisiä lauluja on vielä lisää myös edellisestä asuinpaikastani,
noin vuodesta 2009 lähtien. Sen jälkeen suurin osa lauluistani on jäänyt
kirjoittamatta puhtaaksi. Nekin pitäisi vain kaivaa joskus tilaisuuden tullen esiin,
siirtää roskikseen tai koneelle ja työstää lopulliseen muotoonsa.
Niitä puhtaaksi kirjoitettuja laulutekstejä on tilastoissani vuoden 2005
loppuun mennessä 1333 kappaletta. Sen jälkeiset tilastot ovat rempallaan. Jos
lasketaan, että olen vuoden 1980 alusta lähtien kirjoittanut keskimäärin laulun
per viikko, niin kohta varmaan menee rikki 2000 laulun raja. Vähintäänkin
kolmanneksessa niistä on myös jonkinmoinen sävel ja soinnutus.
Nyt kun olen käynyt säännöllisesti töissä, ovat laulut ja ajaminen taas
löytäneet toisensa. En ehdi enää ajaa kuin toista kilometriä, kun ensimmäiset
rivit tai säkeistöt puskevat mieleen. Silloin ei auta muu kuin kaivaa povitaskusta
esiin pieni vihko ja alkaa kirjoittaa sokkokirjoituksella tekstiä muistiin.
Kaikesta ei aina jälkikäteen saa valitettavasti selvää.
Aikanaan kun jaoin viiden vuoden ajan sanomalehtiä aamun tunteina joka
toinen viikonloppu, kirjoitin hirveän määrän lauluja tämän kolmesta viiteen
tuntia kestäneen kierrokseni aikana. Talvella tämä tapahtui vielä pilkkopimeässä.
Oman aikansa vaatisi myös viimeistellä kesäteatterinäytelmä, jonka
ensimmäisen version kirjoitin varmaan jo 10 vuotta sitten. Viimeksi ehdotin
sitä ensi kesäksi Kontiolahden Kanavateatterille, jonka kaksivuotisen puheenjohtajuuskauteni
päätän muuten tähän päivään.
Joskus 2006 tienoilla ehdotin Helsingissä Teatteri Kultsan
johtokunnalle, että tehdään siitä Helsingin keskustaan savolainen kesäteatterinäytelmä.
Totta kai se idea tyrmättiin. Lähes kaikki minun ideani on tällä
vuosikymmenellä tyrmätty järjestelmällisesti, joka puolella ja tasaisen
tappavasti. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen saanut toteuttaa ideoitani
tai luovuuttani vapaasti.
Joku voisi väittää vastaan, että mitäs muuta minä olen tehnytkään, kuin
toteuttanut itseäni. Kyllä, mutta suurinta osaa en ole.
Helsingissä ne kunnianhimoisimmat työni Teatteri Kultsassa olivat kaksi
pitkää näytelmääni "Työ, työtömpi, työtön" ja "Siinä
nälännäkijä, missä tyhjäntekijä".
Ensimmäinen oli elokuvamaisesti pötköön ohjattu sikermä sketsejäni ja
laulujani. Senkin kuulemma pääsin ohjaamaan jonkun höpöttäjän mukaan reittä pitkin.
Onneksi edes joku on suojellut minua joskus jarrumiehiltä ja – naisilta.
Jälkimmäinen näytelmäni oli puolestaan lauluilla maustettu absurdi
tarina, jonka kohtaukset vyöryivät episodeittain eteenpäin kuin elokuva. Sen
tai vastaavan absurdin pseudoälyllisen näytelmäni haluaisin tehdä edelleen,
mutta näillä leveyksillä se näyttää epätodennäköiseltä.
Tekijöiden saaminen tuollaiseen on vaikeaa, koska näyttelijöiden itsekontrolli
estää luottamasta tekijään ja antautumasta sellaiseen, mitä ei itse ymmärrä tai
luulee, ettei yleisö ymmärrä. Se on minusta surullista ja harmillista.
Juuri näiden ”takaiskujen” takia luovuuden rintamalla on katseeni
kääntynyt yhä enemmän itseen päin. Jos jo näytelmissäni olen suosinut elokuvamaisia
leikkauksia kohtauksista toiseen, ei ole mikään ihme, että seuraavaksi
suunnittelen elokuvaa ”itsestäni”.
Saattaa olla, että aloitan sen demoversion kuvaukset jo huomenaamuna,
vuoden ensimmäisenä päivänä. Ensimmäiset
kohtaukset kirjoitin paperille aamu yöstä viime yönä, kun yritin päästä uneen.
Tavoitteenani on kuvata tabletin kameralla dokumenttia omasta elämästäni,
tai "yhdestä" päivästä siinä. Tietenkin liioittelisin ja valehtelisin, vaikka voi
olla, ettei minun tarvitse, koska se on jo nyt kyllin epätodellista.
Se on elokuva miehestä, joka ei vaikene eikä pysähdy hetkeksikään. Se
alkaa heräämisestä, ja sitten mennään ja tehdään ja puhutaan tauotta koko ajan
aamuyöhön saakka.
Suurin osa jatkuvasta puheesta, ainakin tässä demoversiossa, tulee
olemaan vaihtuvien kohtausten päällä pulppuavaa monologia, mutta aika ajoin
sanon jonkun tarkoin harkitun viisauden suoraan kameralle.
Tarina jatkuu,
vaikka tilanteet vaihtuvat, henkilöt ympärillä, päivät, kaikki vaihtuvat, mutta
se henkinen sisältö - itseni tuottama puhe, eikä kenenkään muun - etenee samalla
raiteella kuin juna ilman väliasemia. Siitä on tarkoitus tehdä äärimmäisen rasittava kokemus.
Oikeasti haluaisin tehdä jotain ihan muuta. Haluaisin pian tulevana vuonna lopultakin koota novelleistani kokoelman. Se on ollut
suunnitelmissani jo vuosikausia. Senkin materiaalin etsiminen, läpi käyminen,
muokkaaminen kansioista, tikuilta, koneen nielusta vain vaatisi aikaa, ja sitä
ei näytä koskaan olevan tarpeeksi.
Novelleja on syntynyt tasaisen harvaan tahtiin 25 vuoden ajan. Usein
idea roihahtaa jostain sanomalehden uutisesta tai kirjan lauseesta.
Se iskee heti ja voimakkaasti ja minä reagoin siihen välittömästi vyöryttämällä
tekstin ensimmäisen version kynällä ja paperilla muistiin.
Parasta materiaalia, omaa elämääni, olen novelleissani ryöstöviljellyt
aivan liian vähän. Ehkä olen alitajunnassani säästänyt niitä tarinoita omaa elämäkertaa
varten.
Näillä näkyvin kesäkuun loppuun saakka jatkuvat säännölliset työt sotkevat
luovuuttani ja vapaa-aikaani tällä hetkellä eniten. Toisaalta, aikaa voi olla
enemmänkin, koska nyt työt eivät tulee kotiin häiritsemään, kuten aiemmin.
Ehkä minun etenemistä hidastaa eniten minä itse. Se, että hajotan itseni
niin moneen suuntaan aiheuttaa sen, etten saa mitään valmiiksi, ja hylkään
asioita pienimmänkin esteen sattuessa. Suurin osa tekemisistäni jää kesken tai
pelkän idean asteelle.
Ehkä juuri tämä on elämäntarkoitus: olla matkalla kohti jotain päämäärää ja
muistaa elää siinä matkalla. Ehkä minun kohdalla tarkoitus ei olekaan päästä
koskaan perille, vaan olla aina vain matkalla?
Voihan sen aikaansaamattomuutensa valehdella
itselleen tuollakin tavoin.
Hyvää uutta vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti