Yksi konkreettinen ehdotus työttömyyden torjuntaan

Hesarissa (21.4.2025) kerrottiin ulkomailta palaavista ja siellä pätevöityneistä ihmisistä, joilla on suunnattomia vaikeuksia työllistyä omalle alalleen tai työllistyä ollenkaan. Tuttu tunne, kun palasin Irlannista Suomeen, tunsin itseni todella hylkiöksi ja siksi lähdinkin pian etsimään onneani Italiasta. Tätä samaa paluuta ulkomaille myös Hesarin haastattelemat henkilöt harkitsevat. Miksi tämä maa on tällainen? Miksi korostetaan tietynlaista paperia, suomalaista todistusta, enemmän kuin käytännön osaamista. Miksi ulkomailla tehty työura pyyhkäistään kokonaan pois henkilön työhistoriasta, niin kuin sitä ei olisi ollutkaan?

Työskentelin itse kolme vuotta Irlannin suurimman kirjakauppaketjun Eason & Son Ltd:n pääkallopaikalla Dublinissa vastaten mielestäni myymälän mielenkiintoisimmista osastoista (elämäkerrat, historia, maantiede, sota, politiikka, filosofia, uskonto) tilaten niiden kirjat, pitäen osaston siistinä ja ajan tasalla. Tunsin kaikki oman osastoni kirjat, samoin kuin tunsin jollain tasolla kaikkien muidenkin osastojen kirjat, koska työhöni kuului myös säännöllinen työskentely niin informaatiotiskillä kuin kassalla. Henkilöstöpäällikkö välitti minulle tasaisesti terveisiä asiakkailta, jotka olivat arvostaneet saamaansa hyvää asiakaspalvelua. Oliko näistä asioista jotain hyötyä hakiessani töitä suomalaisista kirjakaupoista 2000-luvun alkuvuosina? Ei sitten pätkääkään. Pääsin jossain vaiheessa Suomalaisen kirjakaupan varastoon sillä perusteella, että olin työskennellyt tamperelaisen Kirja-Kärkkäisen yleismiehenä (tavaran kuljetus ja kirjavaraston hoito) vuosina 1986–1988. Jo silloin kuulin ihmettelyä kohtalotovereilta siitä, ettei ulkomailla saatu kokemus merkitse Suomessa mitään. Ilmeisesti tilanne ei ole siitä muuttunut vieläkään miksikään.  

Osallistuin kerran johonkin työttömille järjestettyyn seminaariin. Puhujina oli monia oleellisia nimiä kuten työ- ja elinkeinoministeriön alivaltiosihteeri Elina Pylkkänen (yllättävän tylsä) ja mediaguru Anna Perho (egotrippi). Asiaa tuli koko päivän ajan ja täysisalinen kuunteli luennoitsijoita ja muita eri kojuilla työllistämis- ja koulutusaikeitaan esitteleviä tahoja. Siis asiantuntijat puhuivat omiaan ja työttömät vaelsivat yksinään paikasta toiseen kuivahtaneita karkkeja pöydiltä napsien. En tiedä mikä tuon hengennostatuksen todellinen saldo oli, koska en nähnyt siinä mitään konkretiaa, mutta juuri siitä itselleni heräsikin idea, jonka kävin tilaisuuden jälkeen kertomassa myös tapahtuman järjestäjille.

Sen sijaan, että kutsutaan työttömät passiivisesti kuuntelemaan eri (todellisuudesta vieraantuneita tai teoreettisia) luennoitsijoita, tarjolla olisikin eri aloihin keskittyviä looseja, joihin osallistujat valikoituisivat oman mielenkiintonsa pohjalta, ja missä he sitten kohtaisivat toisia samanmielisiä, ja parhaassa tapauksessa voisivat lyödä päänsä yhteen ja lähteä perustamaan vaikka omaa yritystä. Paikalla olisi konsultointia juuri kyseistä kohderyhmää ajatellen, konkreettista neuvontaa, kuinka asiat etenevät, mitä tukea on tarjolla ja niin edelleen. Olen aivan varma siitä, että suuressa työttömien joukossa olisi aktiivisesti ajattelevia, haaveitaan elossa pitäviä potentiaalisia ihmisiä, jotka olisivat valmiita tekemään paljonkin oman onnensa eteen, mutta työttömyys ja köyhyys on vaikea lähtökohta toteuttaa mitään ja varsinkaan yksin. Tätä ehdotin, ja tämä olisi – puheiden sijaan - konkreettista auttamista, missä asiantuntijat ja yhteiskunta voisivat tulla apuun. Tuokaa samanmieliset yhteen, antakaa ideoiden roiskua ja räiskyä, antakaa sellaista tukea ja tietoa, mitä kukin toiminta vaatii ja voilà, maailma olisi jälleen ottanut askeleen parempaan suuntaan.