Vuokrakatto edes välttävän elintason turvaamiseksi

Suomessa on onnistuttu viime aikoina muuttamaan käytäntöjä julkisen keskustelun avulla jo kahdessa tärkeässä asiassa. Ensinnäkin on muuttunut suhtautuminen seksuaaliseen häirintään (#metoo-kampanja) ja toiseksi on kiinnitetty huomioita työttömän asemaan (aktiivimallin vastustaminen).

Seuraavaksi voitaisiin nostaa tikun nokkaan vuokrakatto. Onko valtiovallan etu, että suurin osa tavallisen työssäkäyvän ihmisen palkasta menee vuokraan ja ettei palkalla tule toimeen? Kuuluuko valtiovallan tehtäviin elintasokuilun ylläpitäminen? Samaan aikaan se kuitenkin parkuu ostovoiman ja kulutuksen perään, mutta tekee sen mahdottomaksi pitämällä yllä rakenteellista köyhyyttä myös työssäkäyvien joukossa, työttömistä puhumattakaan.

Onko yhteiskunnalle tärkeämpää se, että ylimääräisiin asuntoihin tai suurempaankin asuntosijoittamiseen varaa oleville rikkaille turvataan helpot pääomalyhennykset ja voitot vuokranmaksajien kukkarosta? Iso osa tästä voitosta on lisäksi suoraan tulonsiirtoa valtiolta asumistuen muodossa.

Miksi ihmeessä tämän rikkaiden tukeminen, eli ylimääräisen omaisuuden turvaaminen on valtiovallalle tärkeämpää, kuin välttämättömän ja riittävän elintason turvaaminen kansalaisilleen edes työtä tekemällä? Se, ettei ihminen elä edes työllään on modernia orjuutta ja häpeäksi yhteiskunnalle. 

Sitä ihmetellään suureen ääneen, ettei työtön tartu mihin tahansa (yhä useammin palkattomaan) työhön, mutta se yhteistenasioiden hoitajiltamme jää pohtimatta, mitä sille pitäisi tehdä, ettei edes työstä saadulla palkalla elä? Samaan aikaan ekonomistit vastustavat vuonna 1995 hylättyä vuokrasäännöstelyä sillä perusteella, ettei se houkuttelisi markkinoille tarpeeksi vuokranantajia, koska sijoittamisesta ei saisi tarpeeksi voittoa. Kumpi tässä on lähtökohtaisesti tärkeämpää, palkalla eläminen vai voitot?

Helsingissä vallitsevat 700-800 euron vuokrat yksiöistä ovat laillista rosvoamista. Nykyisen noin 30 neliövuokran sijaan 15 euron katto mahdollistaisi jonkinlaiset mahdollisuudet elää myös matalammalla palkalla. Tällöin esimerkiksi 25 neliön asunnosta vuokralainen maksaisi 750 euron sijaan 375 euroa. Tai 20 euron neliöhinnalla vuokra olisi 500 euroa. Tällainen vuokrataso mahdollistaisi myös reilun 1000 euron nettotuloilla elävälle jo kohtuullisen normaalin elämän eikä asumis- ja toimeentulotukea enää tarvittaisi avuksi.  

Sijoittaja sijoittakoon asuntoihin omalla, eikä valtiovallan tai vuokralaisen kustannuksella. Ylimääräisen rahan sijoittaminen on sentään vapaaehtoista toimintaa, mutta perustoimeentuleminen on välttämättömyys.

Media tuo esille ekonomien yksipuolisia kantoja ja toistaa tarkoitushakuisesti vuodesta toiseen samoja kauhukuvia vuokrasäännöstelyn seurauksista, että se vähentää asuntojen tarjontaa, kunnossapitoa, laatua ja aiheuttaa lieveilmiöitä. Totta kai, sehän on rikkaiden etu ja heillä on oikeutensa olla rikkaita. Mutta nyt on aika ajatella myös köyhien etua. Liian moni yhteiskunnallinen epäoikeuden mukaisuus on kasaantunut köyhien harteille.

Uutisvirrasta poimitun inspiroimana

Lauantain Hesarin (17.3.) artikkelit inspiroivat minut tekemään pienen ”uutiskatsauksen” esiin nousseisiin aiheisiin. Ensin pysäytti Jaakko Lähteenmaan Merkintöjä kolumni. Sen ydinlause sisältyi hänen lainauksensa professori Pekka Sulkusen johtamaan kansainväliseen tutkimukseen.

”Sen mukaan rahapelien tuotoista huomattava osa tulee pieneltä, suureksi osaksi köyhistä ja moniongelmaisista koostuvalta joukolta. Korkeakulttuurin valtionrahoitus voidaan siis nähdä tulonsiirtona köyhiltä varakkaille.”

Tässä on melkoisesti tahatonta ironiaa, koska - uskallan yleistää - keskimäärin köyhät piut paut välittävät jostain kansallisoopperan tai -baletin tarjonnasta. Vaikuttaako tämän tulonsiirron tiedostaminen rahapelikäyttäytymiseen? Tuskin, koska ahneus, se pienen pieni mahdollisuus rikastumisesta on huumetta, jota ihmisen on vaikea vastustaa. Tämä on lypsävä lehmä, jota valtiovaltakaan ei halua tappaa. Eläköön peliriippuvuus!

Kirjoitin muutama vuosi sitten Kontiolahden ja Enon alueella ilmestyvään paikallislehti Pielisjokiseutuun kolumnin, jossa ehdotin, että ”köyhät” laittaisivat viikoittain pelaamansa rahat yhteen pottiin ja jakaisivat ne omassa yhteisössään eniten tarvitseville. Näin he hyötyisivät niistä rahoista paljon enemmän ja yleinen hyvinvointi, niin henkinen kuin taloudellinen voimistuisi.

Ajatukseni ja ehdotukseni perustui faktaan, että jokaisella R-kioskilla pienimmilläkin paikkakunnilla ja suurimmillakin työttömyysalueilla pelattiin viikoittain vähintäänkin 10 000 euron edestä rahapelejä. Miksi sitä rahaa ei ohjattaisi paikallisille ihmisille ja toimijoille?  

Nyt ne rahat työnnetään Veikkaukselle, joka jakaa sitä vuosittain noin 40 miljoonan verran juuri yllä mainituille kohteille. Ilman tukea ooppera- ja balettilippujen hinnat olisivat viisinkertaiset, eikä hyvin toimeen tulevilla ole tietenkään sellaisen rahoittamiseen varaa. Jostain syystä köyhillä on.

Korkeakulttuuri ansaitsee olla valtiovallan suojeluksessa, mutta sen lisäksi pitäisi katsoa myös sinne janan toiseen päähän, eli vapaaehtoiseen harrastustoimintaan. Suomi on täynnä kesäteattereita ja muita teatteriryhmiä, musiikki- ja tanssitapahtumia, jotka toimivat voittoa tuottamattomien yhdistysten voimin. Kyllähän monia näistäkin tuetaan muutamilla satasilla tai tonneilla vuodessa eri järjestöavustuksina, mutta se tuki on aivan liian vähäistä. Paitsi oman aikansa, monet pistävät sinne ”pitkän pennin” myös omista varoistaan.

Esimerkki on lähellä. Olen itsekin ollut järjestämässä yhteistä hyvää ja mikä on palkkio tuhansien tuntien ilmaisesta työstä? Lyhennän pankkiin yhdistyksen velkaa oman osuuteni, sata euroa kuukaudessa, seuraavan kolmen vuoden ajan. Kiitos vain ”tuesta”.

Toinen pysäyttävä tieto tuli Hesarin Washingtonin kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken Pallon liikkeet palstalta. Keskisessä Yhdysvalloissa on alueita, joissa puolet 25-54 -vuotiaista miehistä on työttömiä. Ihmiset eivät enää muuta työn perässä, koska kaupungeissa ei ole varaa asua eikä siellä ole enää kysyntääkään.

Yuval Noah Hararin Homo Deus kirjan luettuaan ymmärtää, miksi näin on. Ihmisistä alkaa tulla yhä enemmän tarpeettomia. Mitä he tekevät? Mitä heille pitäisi tehdä? Meillekin tarjotaan jotain aktiivimallia. Aktiivisuudeksi ei kuitenkaan laskettaisi edes tuhansien tuntien vapaaehtoistyötä yhdistyksessä. Keinotekoisen aktiivimallin sijaan pitäisi katsoa tulevaisuuteen, eli suunnitella toimiva kansalaispalkkasysteemi. Muuta vaihtoehtoa ei ole, paitsi sota, jolla liikaväestöä on ollut tapana vähentää.

Saarikoski mainitsee, että Yhdysvalloissa huumeet tappoivat (muun tekemisen puutteessa) vuonna 2016 yli 60 tuhatta amerikkalaista. Vietnamin sodassa vuosina 1954-1975 amerikkalaisia kuoli hieman vajaa 60 tuhatta sotilasta. Sitä lukua on pidetty hirveänä määränä. Sodan aikana kuoli muuten myös pari miljoonaa vietnamilaista siviiliä ja yli miljoona sotilasta, pääosin Pohjois-Vietnamin puolelta, mutta näistä luvuista ei ole ollut tapana tehdä vastaavaa numeroa.  

Hieman edellisiin liittyen lehdessä kerrottiin myös Siivousyritys Freskasta, johon tulee kuukausittain tuhatkunta työhakemusta. Pestin saa neljä sadasta hakeneesta. ”Me haluamme laajentua, mutta pullonkaulana on rekrytointi. Emme saa tarpeeksi HYVIÄ IHMISIÄ.” Mitä tästä pitäisi ajatella. Ei mitenkään itseluottamusta nostattava lausunto. Ennen sanottiin, että kun ei ole tai keksi mitään muuta työtä, aina voi mennä siivoamaan.

Meille paasataan, että pitää hakea töitä, pitää olla aktiivinen, mutta voi voi, entä jos et kuulukaan niihin voittajiin, hyviin ihmisiin? Mikä maailman onnellisimmassa valtiossa ja parhaan peruskoulutuksen jälkeen on tehnytkin sinusta huonon ihmisen, ettet kelpaa enää mihinkään? Mutta hei, tämän yrityksen siivoojat ovatkin lähes järjestään maahanmuuttajia, joten ovatko myös rannalle jääneet heitä? Ovatko he, maahanmuuttajat niitä ei hyviä ihmisiä? Mikä tämän uutisen sanoma on?

Minusta se on, että meitä kaikkia ei tarvita kaikkeen. Maailmaan muodostuu yhä suurempi tarpeettomien ihmisten luokka. Antakaa edes meille vapaaehtoisille perustoimeentulomme (kansalaispalkka), ja me alamme hyödyntää yhteiskuntaa omalla tavallamme. Jättäkää yhteiskunnan muut turvaverkot niitä tarvitseville ja keskittykää selviytymiseen muutaman suuryrityksen koneiden hallitsemassa maailmassa.  

Mutta onneksi on myös aihetta juhlaan. Happy St. Patrick’s day!

Avoin kirje kirjatukuille

Porvoon Kirjakeskus Oy ja Kirjavälitys Oy ovat isoja tavarantoimittajia kirjakaupoille. Lähetyksissä syntyy paljon pakkausjätettä pahvilaatikoista sekä täytteenä olevista ilmatäytteisestä muovista.

Tuntuu nykyajassa kestämättömältä ajatukselta, että molempia mainittuja materiaaleja käytetään vain kerran. Molemmat olisivat sellaisinaan uudelleen käytettävissä.

Nykyisin pahvit viedään kirjakaupoissa yleensä puristimeen tai kartonginkeräyspisteisiin ja kierrätetään. Siellä missä ei ole muovin keräyspisteitä (ja niistä huolimatta) muovi päätyy pääosin sekajätteisiin (ja vie myös suhteettoman paljon tilaa painoonsa nähden, ellei niitä rikota.)

En usko, että on kokonaisvaltaisesti edullisempaa, että kaadetaan metsää uusia kartonkituotteita varten ja samalla valmistetaan kierrätykseen päätyvistä pahvista uusia kartonki- tai paperituotteita, kuin että ehjiä laatikoita käytettäisiin useampaan kertaan?

Erityisesti muovi on maailmanlaajuinen ongelma ja siksi kierrätyksen järjestäminen sille olisi selvä ja tärkeä viesti, että yritys on mukana omalla pienellä panoksellaan "pelastamassa maailmaa", vaikka toki asian järjestäminen kuluja (ja lisää päästöjä) aiheuttaisikin.

Kirjakaupat joutuisivat hetkellisesti varastoimaan laatikot, tosin litteinä, kuten ne on kätevästi suunniteltu säilytettävän ja muovit ehjinä. Jos ostopalveluna järjestetty tavaran liikkeisiin tuova logistiikkayritys ei voi ottaa tätä kierrätystavaraa vaihtarina vastaan, niin sille pitää järjestää erillinen kuljetus kirjakauppojen ja kirjatukkujen ja kustantamoiden yhteistyönä.

Onneksi niin toimintatapoja kuin asenteita voi aina muuttaa. Millaista viestiä yritykset haluavat mieluummin ryhtyä kertomaan?

Kari Rissanen

Kirjakaupan myyjä

” Tutkijat ovat löytäneet rantautuneiden valaiden vatsasta valtavia määriä isoja muovinpalasia. Eräästä Ranskan rannikolle ajautuneesta valaasta löydettiin peräti 800 kiloa muovia. Australiaan rantautuneesta valaan raadosta löytyi kuuden neliömetrin muovipeite sekä 30 kokonaista muovikassia.”

”On laskettu, että vuoteen 2015 mennessä muovijätettä on kertynyt kaikkiaan noin 6,3 miljardia tonnia. Tästä yhdeksän prosenttia on kierrätetty, 12 prosenttia poltettu ja 79 prosenttia on joutunut kaatopaikoille tai maailman meriin ja järviin.

Vuosittain maailman meriin kertyy muovijätettä 4–12 miljoonaa tonnia. Vuonna 2016 tehdyn tutkimuksen mukaan vuoteen 2050 mennessä merissä olevan muovin paino ylittää merissä elävien kalojen painon.”

Aamulehti, Ilkka Timonen 9.2.2018

Kyllästymispistettä hakemassa

Synnyinseuduillani kärsittiin loppuvuodesta useiden päivien koko- tai osa-aikaisista sähkökatkoista. Luntakin tuli reippaasti. Useimmat näkemäni kommentit somessa pitivät sisällään ajatuksen, että ei hätää, kyllä tässä pärjätään. Osassa jopa mainittiin, että tähän voisi vaikka tottua. Eli poikkeustilasta osattiin selvästi ottaa myös ilo irti, vaikka kännykkä jäikin lataamatta, televisio-ohjelmat katsomatta ja kahvikin piti keittää hellalla tai retkikeittimellä.  

Se on hyvä merkki ja luo uskoa tulevaisuuteen, jos nyt jonkinlaisen linkin haluaa heittää juuri taakse jätettyyn juhlavuoteen. Ihmiset ovat pärjänneet alkeellisissa oloissa ja poikkeusoloissa ennenkin. Historiamme nykyisten elämäämme helpottavien ja myös hämmentävien vempainten parissa on suhteellisen lyhyt. Ihmiset eivät ehkä olekaan niin uusavuttomia kuin usein luullaan.  

Olin itsekin jo täysi-ikäinen ennen kuin pääsin nauttimaan lapsuudenkodissani sisävessasta tai suihkusta. Seinäpuhelimesta tuli todellisuutta rippikouluikäisenä ja maailma astui kotiimme akkutelevision kautta, kun olin 10-vuotias. Alkeelliset olosuhteet olivat luonnollinen kasvuympäristö.

*

Lapsuudessani maalla ystävä- tai kaveripiiri oli suhteellisen kapea, siihen kuuluivat koulukaverien lisäksi oman kylän lapset ja muutamat kauempana asuvat sukulaislapset. Kaikkien kanssa juttu (tai tarkemmin kaveruus) jatkui aina siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt.

Useimmiten yhteys on ollut toiminnallista. Yhdessä hiihdettiin, pelattiin jääkiekkoa ja jalkapalloa, pyöräiltiin tai harrastettiin yleisurheilua. Myöhemmin "leikkiminen" vaihtui teatterintekemiseksi tai bänditoiminnaksi. Moni ikuinen yhteys on syntynyt myös kymmenissä työpaikoissani kymmenillä paikkakunnilla. Koska sosiaalinen viitekehyksestäni on suhteellisen laaja, on ystävä- ja kaveripiirinikin hyvin moninainen.

Yrittämättä millään tavoin haalia Facebook kavereita, on heitäkin kertynyt jo vajaat 400. Jonkun tiedon mukaan siinä on 2/3 -osaa liikaa. Ihminen voi olla luonnollinen jäsen vain noin 150 ihmisen laumassa. Tiedän ihmisiä, joille muutamakin ystävä on jo paljon, ja taas niitä, jotka ”kommunikoivat” sujuvasti yli tuhannenkin ”tutun” kanssa.

*

Eräs ystäväni vajaan kolmenkymmenen vuoden kokemuksella ”kilahti” äskettäin minulle, että meillä ei ole enää mitään yhteistä, joten hän on kyllästynyt minuun ja minusta on tullut yhdentekevä. Kiitin rehellisestä mielipiteestä ja onnistuin olemaan pahemmin provosoitumatta sekä jättämään vielä takaportin auki. Ilokseni hän livahti siitä takaisin sisään, joten kaikki on taas hyvin, mutta tämä episodi yhdessä vuoden vaihtumisen kanssa aktivoi ajattelemaan tiettyjä asioita. 

Mitä meille oikeasti merkitsevät tänä päivänä vuosien takaiset ystävät tai vanhat suosikkikirjat, joista monet olet lukenut viimeksi 80-luvulla. Tai musiikki, jota rakastit jo 70-luvulla, pitääkö kaikkien sen aikaisten suosikkiartistien levyjen olla edelleen hyllyssä ja riesana muuttokuormissa? Aika moni on jo niistä luopunut.

Nykydesignerit suunnittelevat asuntoja ilman kirja- tai levyhyllyjä. Jos kirjoja ei enää lueta ja musiikki tulee netistä, niin mitäpä niillä… Alkavatko ihmiset jossain vaiheessa vaatia myös kavereiltaan jotain aitoa ja yhteistä päivitettyä kokemusta, että he haluavat pitää toisiaan ystävinään tai pitää heitä edes ”listoillaan?”.

*

Mikä on tänä päivänä enää sitä luontevaa ja aitoa? Tämä vai mennyt aika vai kenties tulevaisuus? Joudumme päivittämään itseämme, tietojamme ja taitojamme yhä tihenevämpään tahtiin pysyäksemme mukana menossa. Jossain välissä tämä jatkuva ”kehittyminen” voi alkaa kyllästyttää, vaikka sille ei mitään voisikaan.

Möin vuosi sitten sukseni, muutinhan lumettomaan Portugaliin, ja kun pian palasin, niin asetuin Helsinkiin, kaupunkiin, missä ei tarvitse hiihtää. Mutta täälläkin voi hiihtää, vaikka maassa ei lunta luonnollisesti olisikaan.

Hiihtäminen oli minulle hyvin luontevaa toimintaa ensimmäiset 20-vuotta elämästäni. Ostin elämäni neljännet omat sukset uudestaan noin 10 vuotta sitten, mutta kovin vähäiseksi niiden käyttö jäi. Mutta nyt, juuri tänään vuoden ensimmäisenä päivänä ja vaikkapa ihan solidaarisuuden elkeenä maalla poikkeusoloissa selviytyville ihmisille, minun tekisi mieli taas maadoittaa itseni - suksin.

Miksi en menisi jonain kurjana räntäsateisena päivänä mieluummin bussilla Paloheinään sukset kainalossa ja livahtaisi ladulle, sen sijaan että istun täällä yksiön ahtaudessa ja teen vain jotain sellaista, minkä nykytekniikka mahdollistaa. Minä olen hieman kyllästynyt siihen ja siitä on alkanut tulla yhdentekevää. 

Vaatimattomia muutoksia

Kun palasin Portugalista Suomeen, ajattelin, että kirjoitan ensi havainnoistani välittömästi blogitekstin. Havaintoja tuli, mutta en ehtinyt kirjata niitä mihinkään, koska elämä on ollut heti ensi hetkistä lähtien yhtä haipakkaa.

Ne havainnot tosin alkoivat heti lentokenttäjunasta ennen seitsemää aamulla, kun aisteihin iski pari aineissa ja täysin pihalla olevaa miestä ja oven suussa yksinään eri kieliä mumiseva kansalainen. Kun jatkoin matkaani Hakaniemeen, istui eräällä muistomerkillä jo ennen kahdeksaa sekalainen joukko nuorempia ja vanhempia öriseviä miehiä ja naisia ryyppäämässä. Tervetuloa Suomeen…  

Olen jonkin verran maailmalla liikkunut, eikä tällaiseen törmää missään muualla. Toki kodittomia ja päihdeongelmaisia ihmisiä on jokaisen maan kaduilla ja rautatieasemilla, mutta tuntuu kuin muualla osalliset piilottelisivat tilaansa, mutta meillä se tuntuu olevan kunnia-asia olla pihalla päätellen isoista elkeistä ja järjettömästä mölinästä, joka varmasti tulee huomatuksi.  

Voisihan sen tulkita myös yhteiskunnalliseksi hätähuudoksi; huomatkaa meidät, auttakaa meitä, mutta epäilen, että meillä on vain muodostunut tuollainen käyttäytymismalli, rappio romantisoidaan, on cool olla ulkopuolinen.

Toisaalta tuosta metelin pidosta voisi sanoa, että sitä samaahan sitä tekee itsekin mutta toisin keinoin. Kirjoittaa vaikka blogia ja kerjää huomioita… Eikö kaiken voisi vain tehdä omaksi ilokseen ja nauttia käänteistään hiljaisuudessa? Itselleenkin pitää esittää kysymys: miksi?

Jokainen metelinpitäjä markkinoi jotain. Syvin pyrkimykseni on elää omalla luovuudellani ja ideoillani, ja tässä onnistuakseni niiden pitää saada huomiota, ihmiset pitää saada niistä kiinnostumaan. Haluan esimerkiksi, että kirjojani ostettaisiin ja luettaisiin tai että järjestämälleni festivaalille osallistuttaisiin tai että tekemästäni musiikista oltaisiin kiinnostuneita.

Pidän elämääni mielenkiintoisena ja luonnollisesti pyrin edistämään yllä mainittuja asioita ratsastamalla avoimesti elämäni käänteillä. Minun ei välttämättä tarvitse TEHDÄ niistä mielenkiintoisia, koska ne OVAT mielenkiintoisia. Totta kai samalla toivon, että ne inspiroivat ja rohkaisevat muitakin luottamaan itseensä ja tekemään asioita, joita sielu halajaa.

En ole henkilö, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Elän muutoksista ja käänteistä. Tämä on ollut erinomainen vuosi sen suhteen. Alkuvuodesta sisäinen hälytysjärjestelmäni alkoi hälyttää, kun alkoi olla neljä ja puolivuotta elämää täynnä samalla paikkakunnalla…

Viisi kuukautta Portugalissa oli hienoa aikaa. Vietin sen lähes yksinäisyydessä, muurien sisällä, mutta kuitenkin yhteisööni tutustuen. Touhusin asioita talon eteen ja kirjoitin ensimmäiset versiot toivottavasti ensi vuonna julkaistavasta novellikokoelmasta sekä kokosin ensiviikolla virallisesti julkaistavan aforismikokoelmani Siinä nälännäkijä missä tyhjäntekijä.

Työnsaanti alkeellisella portugalinkielellä ei kuitenkaan onnistunut ja ilman työhistoriaa maassa minulla ei ollut oikeutta työttömyyskorvaukseen. Vaikka elinkin siellä niin sanotusti ilmaiseksi, mutta koska omistaja oli lykännyt omaa tulemistaan loppusyksyyn, tilini hupeni tasaisen varmasti ruokaan ja polttoaineisiin, kunnes lopulta jouduin harrastamaan hieman matematiikkaa.

Minulla ei ollut enää tarpeeksi rahaa varsinaiseen muuttoon ja eikä loppusyksyn elämiseen. Yksi paikallinen ystävällinen sielu osti autoni ja kitarani, että sain hieman käteistä arjesta selviytymiseen. Tililläni olleet viimeiset rahat sijoitin vuokra-asuntoon Helsingissä. Onnekkaasti asia järjestyi etänä heti ensimmäisellä yrityksellä. Tein sopimuksen pelkkien netissä näkemieni kuvien perusteella. Kerroin vuokraisännälle asuneeni niin monessa kämpässä kyseisen alueen tuntumassa, että uskon tietäväni mitä saan eikä minun tarvinnut katua. Puistomaisemat avautuvat yli Töölönlahden Eduskuntatalolle asti.

Heti kun paluuaamuna sain avaimet käteeni, matkustin junalla Joensuuhun, pyyhin pölyt Botanian takapihalla minua odottaneen Calibran yltä ja ajoin Juukaan nostalgiseen lukiotapaamiseen. Seuraavat pari viikkoa menivät kamojen siirtämiseen osissa Enon varastosta Helsinkiin sekä luonnollisesti byrokratian ja elokuisen Blueberry Hill festarin järjestelyihin. Pienen omakotitalon kamojen mahduttaminen pieneen yksiöön vaatii fakiirin kykyjä, eikä ole valmistunut vieläkään.

Olen vitsaillut käänteistäni kiinnostuneille ystävilleni, että minulla ei ollut vara elää ilmaiseksi Portugalissa ja siksi minun piti muuttaa halpaan Helsinkiin. Suomessa yhteiskunta kuitenkin turvaa tietyt perusasiat ja täytyy kiittää Kelaa, että se pelasti minut juuri silloin, kun apua tarvitsin. Tuli melkein tippa linssiin, kun kolmen täysin tulottoman kuukauden jälkeen virkailija kertoi heinäkuun lopulla myönnetystä asumistuesta ja parin kuukauden toimeentulotuesta.

Aloin työn haun jo Portugalissa eri nettifirmojen kautta, ja työpaikkoja tuntui olevan tarjolla paljonkin. Ehdin saada toistakymmentä bumerangia, ennen kuin kohtalo puuttui jälleen peliin. Kävelin naisystäväni kanssa Helsingin keskustan läpi ja matkan varrella, Makkaratalon katutason alapuolella askeleet veivät Rosebud kirjakauppaan.

Siellä, kaupan perällä minuun iski voimakas tunne, että ”tämähän on iso kauppa, tänne pitää tulla töihin”. Ennen kuin ehdin kassoille kyselemään yhteystietoja, tunnistin kirjapöytiä järjestelevän toimitusjohtaja Hannun. Esitin asiani, että ”olen palannut Suomeen, tarvitsen kipeästi töitä, olen työskennellyt kirja-alalla kymmenen vuotta, kunnes tulin laittomasti irtisanotuksi Suomalaisesta kirjakaupasta runon takia. Sen jälkeen olen tehnyt toimittajan töitä, mitäs sanot?”

Hannu kysyi lisäkysymyksen runosta ja sanoi, että kokeillaan. Hän kertoi myös laittaneensa juuri ilman sanan, että etsii noin ikäistäni, yleissivistystä ja kirjatuntemusta omaavaa henkilöä. Mukava sattuma, universumi taas järjesteli asioita suotuisasti. Rosebud on työllistänyt minut heinäkuun lopulta lähtien BBHF-festari viikko pois lukien. Se on minulle unelma työpaikka!

Töitä on sitten pitänytkin paiskia melkoisesti, kun viikkotöiden lisäksi on ollut kiinni joka toinen viikonloppu, mutta toistaiseksi ja alkuun näin, ”nuorena jaksaa”. Tilillä on vilahtanut jo yksi tilikin. ”Haittapuoliakin” vuorotöistä on, sillä niiden takia jouduin lykkäämään (vapaaehtoisesti) paluutani teatteri Kultsan riveihin. Olin jo lupautunut yhden näytelmän tekniikkaan sekä toisen näytelmän rooliin. Joskus minunkin pitää keskittyä oleelliseen, eikä juuri nyt ”toissijainen ole ensisijaista”.

Nyt on näin. Vuokrasopimus on tehty vuodeksi, ja ensi vuoden elokuussa järjestämme Ilomantsissa vielä kymmenennen ja taatusti viimeisen huippulaadukkaan Blueberry Hill Jazz & Blues festivaalin. Sen pidemmälle en ole ajatellut tulevaisuuttani, sillä elän nyt ja tässä. Kaikki on aina auki. 

Portugalilla on yhä imunsa, mutta uskon, että työ määrittelee nyt tulevaisuuttani kaikkein eniten. Enkä haluaisi myöskään tuottaa itsekkäillä ratkaisuillani enää toista pettymystä ihmiselle, joka on erityinen. 

Työpaikkavahtini on joko robotti tai ymmärtämätön kloppi

Monella asioimallasi nettisivulla sinua saatetaan pyytää varmistamaan, ettet ole robotti. Mutta välillä tekee mieli kysyä toisinpäin, että robottiko niitä viestejä laittaa sitten takaisin päin?

Ilmaisin jokin aika sitteen netissä kiinnostukseni Duunitorin kautta välitettäviä työpaikkoja kohtaan. Valitsin työpaikkavahtiin sitä kysyttäessä mieluisimmiksi hakusanoiksi avoimiin työpaikkoihin: Kirjakaupanmyyjä, kirjakauppias, kirjakauppa ja paikkakunnaksi Helsinki.

Duunitori riemukkaasti lähestyi minua ja kertoi löytäneensä yhdeksän uutta minulle sopivaa työpaikkailmoitusta. Ja tässä ne ovat: Kilpailu- ja kuluttajavirastoon tutkija / erikoistutkija, DNA:lle toimituskoordinaattoriksi, PYN Fund Managementille rahastoassistentiksi.

Ja eikun paranee:  YIT Rakennus Oy:lle voisin hakea projekti-insinööriksi tai Fujitsu Finland Oy:lle ohjelmistokehittäjäksi tai tässä vasta unelmaduuni, lakimies Suomen Pankin  Finanssivalvonnan Markkina- ja menettelyt –osastolla.

Ei paljon tästä poikkea Ulkoasiainministeriön kaupallisen sihteerin toimi  tai johtava asiantuntijan pesti Työ- ja elinkeinoministeriössä. Ja jos jostain syystä tämä työt eivät huvita minua, minulle ehdotetaan englantilaisen kauppatieteiden kandidaatin tutkinnon suorittamista Suomessa, HELBUS Helsinki School of Business opinahjossa.

Sitten robotti, anteeksi ehdotuksen tehnyt inhimillinen tekijä kysyy, että ”saitko vääriä tuloksia? Onko muuta parannettavaa? Jätä palautetta.” Mutta hän ei luovuta vielä, vaan ehdottaa myös taloushallinnon tiimiesimiehen paikkaa Turenkiin sekä automaatio/sähköinsinöörin paikkaa  Marioff Corporation Oy:lle Vantaalle.  

Ihan kiva, että minuun luotetaan noin paljon, että ilman korkeakoulutuopintojakin annetaan arvoa elämänkokemukselleni, että sillä yhdet insinöörin, erikoistutkijan tai johtavan insinöörin hommat hoitaa noin vain. Tosin joissain ilmoituksilla hieman rauhoitellaan intoani, että olen mukana prosessissa tai tiimissä osaamiseni mukaan.

Nämä kaikki ”kylmät” ehdotukset olivat kyllä kaukana elämänkokemukseni piiristä, esimerkiksi juuri kirja-alalta, josta minulla on yli kymmenen vuoden kokemus. Toinen kymmenenvuotinen pätkä syntyy toimittajantöistä. Ja sitten on ne neljäkymmentä muuta työpaikkaa, joista yksikään ei korreloi ylläehdotettujen kanssa...

Sen verran tämä Duuritorin tai Adeccon sivuille ilmoittautuminen on kuitenkin avannut silmiä, että ainakin Etelä-Suomessa työpaikkoja näyttäisi olevan pilvin pimein. Olen jo hakenut tusinaan paikkaan, vaikka olen vasta astumassa Suomen kamaralle. Melkein saman verran olen jo saanut bumerangi vastauksia.

Saattaa olla ettei yllättävän korkea ikäni eikä yllättävän vähäinen kouluttautumiseni puhu puolestani parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta erittäin monipuolinen työkokemus hyvin laajalta rintamalta voi olla juuri se, mitä joku tarvitsee.

Todennäköisesti joudun räätälöimään itse itsestäni valmiin paketin ja myymään idean täsmäiskuna jollekin ymmärtäväiselle työnantajalle. Näin olen toiminut ennenkin.

Lisäksi minulla on pahan päivän varalle edelleen kitarani ja jos en myy tai vie niitä panttilainaamoon, niin voin aina yrittää soittaa omin ja vierain lauluin itselleni puurolautasen ja kahvin hinnan, hyvässä lykyssä jopa päivän lämpimän ruuan. Ei mitään hätää siis, kaikki on hallinnassa.

Tapahtuipa kesäkuussa

Erotuksena noihin maailmaa kosiskeleviin mielenilmaisuihini nämä ”tapahtuipa tässä kuussa” –julkaisut ovat ihan henkilökohtaista ja päiväkirjanomaista kamaa, lähinnä itselle ja muille tirkistelijöille tarkoitettua ajan, paikan ja tapahtumien summausta.

Tällä erää tämä kuukausikatselmus onkin viimeinen täältä Portugalista, sillä tammikuussa ostetun lentolipun lähtöpäivä lähenee. Viisi kuukautta elämää Portugalissa alkaa olla takana ja enää vajaa viikko edessä.

Tänään sain yhden talon "isoista töistä" pois käsistäni, kun sain myös alemman osan koira-aidasta pystytettyä. Sitten kun Tina tulee taloonsa koiriensa kanssa, niin on verkkoaidat valmiina, etteivät koirat lähde tekemään tuttavuutta yhteisössä olevien lukuisten koirien kanssa, jotka tuntuvat olevan usein myös karkuteillä.

Tässä kuussa Portugalissa oli karkuteillä myös tuli ja pahasti olikin. Kumpuilevaa ja kaunista portugalilaista maastoa paloin yhteensä 59 miljoonaa hehtaaria ja metsäpalo vaati myös yli 60 kuolonuhria aivan palon ensitunteina. Ilmeisesti viranomaisten tietoliikenteessä oli katkoja, eivätkä he sulkeneet tiettyjä teitä ajoissa, mutta ilmeisesti tielle paloa pakoon lähteneetkin tekivät virhearviointeja, kun he joutuivat tulen saartamiksi. Ne jotka pysyivät paloalueillakin taloissaan selvisivät hengissä vaikka liekit taloja nuolivatkin ja kymmenittäin niitä polttivatkin.

Ensin paloi Pedrogao Granden, Castanheira de Peran ja Figueiro dos Vinhosin alueella 18. päivä alkaen ja pari päivää myöhemmin alkoi palaa myös Goisin ja Pampilhosa de Serran välisissä metsissä ja kylissä. 20. päivä tuli näkyi puolen yön aikaan jo tänne taloonkin kun se eteni leveänä rintamana noin 20 km päässä olevan vuoren laella. Pari tuhatta palomiestä työskenteli viisi päivää lähes tauotta, kunnes saivat viimeisetkin palot hallintaan. Näin vakavaa metsäpaloa ei Portugalissa ole ollut ihmismuistiin, vaikka niitä paloja onkin joka vuosi. Siitä ei vielä olla yksimielisiä, syttyikö palo todella salamasta vai oliko  kyseessä tuhopoltto.

Omallekin pihalle leijaili sentistä kolmeen senttiin kokoista palojätettä ja autojen pellit olivat noessa itse kullakin. Palojen alkaessa ilman lämpötila oli melko tarkalleen 40 astetta ja lopullakin pitkälti yli 30 astetta. Voi vain kuvitella paljonko se on ollut paloalueilla. Palomiehet ovat täällä melkoisen arvostettu ammattikunta. Olenkohan liian vanha liittymään?

Työasiaa tässä on oikeasti mietittävä. Olen ollut nyt kaksi kuukautta kokonaan ilman tuloja, ja jokainen tietää, ettei sellainen yhtälö toimi. Minulla ei ole enää rahaa niin paljoa, että kykenisin maksamaan tänne muuton ja vielä elämään täällä edes vuoden loppuun. Tästä syystä olen päättänyt jättää paluulippuni käyttämättä tällä erää ja ottaa Suomesta uuden vauhdin.

Olen vuokrannut etänä Helsingistä yksiön ja hakenut sieltä töitä jo noin tusinasta paikasta. Vasta noin seitsemän bumerangia on saapunut ja viidestä odotan vielä tuloksia. Ei näytä helpolta, mutta töitä näyttäisi kuitenkin olevan tarjolla, paljonkin, esimerkiksi Adeccon ja muiden vastaavien paikkojen kautta.

Olen huomannut, että jos hakisin pelkästään hakemuskaavakkeiden kautta, niin en varmaan tulisi ikinä valituksi mihinkään. Ne eivät näytä kyselevän mitään sellaisia minulle oleellisia asioita, joissa voin kuvitella näyttäytyväni edukseni, vaan painopiste on siellä, mistä en saa mitään pisteitä.

Olen ratkaissut tämän sillä, että haen pääosin sähköpostilla suoraan ”oikeilta” henkilöiltä, päälliköiltä ja johtajilta ja haluan jo sillä tuoda esille muutamaa vahvaa puoltani:  kommunikointitaitojani, työ- sekä elämänkokemustani, omaa tapaani ja tietäni, asiaan liittyviä taitojani jne. Enkä hae vain sinne, minne työntekijöitä haetaan, vaan haen myös sinne minne oikeasti haluan. Vielä tämä naurattaa...

 Elämä Suomessa on paljon kalliimpaa kuin täällä, se on selvää, mutta siellä on kuitenkin yhteiskunnan turvaverkko, jos mikään ei onnistu eikä järjesty. Jos en saa työtä päädyn edes pienimmälle mahdolliselle työmarkkinatuelle, koska kassan parempi soviteltu päiväraha katkesi tähän seikkailuun täällä. Työmarkkinatuen käteen jäävä osuus tosin kattaa vuokrasta vain noin kaksi kolmasosaa. Siihen on sitten luotu asumistukisysteemi, joka voi kattaa vuokrasta jopa puolet. Ja sitten loput, lääkemenot, netti- ja kännyliittymät, syystä tai toisesta köyhyydessä elävän on kerjättävä toimeentulotukena.

En ole tällaisen parissa oikein ollut ja vaikuttaahan tämä aika omituiselta systeemiltä. Panee tietyllä tavalla kysymään, että onko tässä kuviossa unohdettu ihmisarvo kokonaan? Ei elämäntarkoitus voi olla, että sadattuhannet ihmiset joka kuukausi joutuvat käymään tämän saman systeemin läpi, kerjäämään perushengissä säilymisensä verran rahaa kolmesta eri osoitteesta? Mutta näin on nähty demokratiassa parhaaksi systeemi luoda, joten pulinat pois. (Mutta pyydän piruuttani jälleen lukemaan sen aiemman kirjoitukseni siitä vapaaehtoisesta kansalaispalkasta).  

Pulisen vielä sen verran, että käytännössä yhteiskunta tukee vuokranantajien sijoitustoimintaa sillä, että myöntävät näennäisesti asumistukea vuokralaiselle. Eikö yhteiskunnan pitäisi olla huolissaan enemmän siitä, että se minimi, jonka monet kuukaudessa saavat kattaisi perusasiat, edes asumisen ja ravinnon? Loppuja asioita, kuten lääkkeitä ja muita juttuja voisi olla sitten harkinnanvaraisemmin, mutta edes perusasiat. Miksi yhteiskunta ylläpitää mieluummin köyhyyttä ja tukee mieluummin varakasta asuntosijoittajaa?

Jos vuokrilla olisi katto, jos ne olisivat vaikka puolta pienempiä, niin vuokranantaja joko tottuisi siihen tai ei. Jos ei niin ehkä yhteiskuntakin voisi rakentaa innokkaammin omia pienia vuokra-asuntoja. Juuri niistä on suurin kysyntä, juuri niissä on vapailla markkinoilla suhteettomimman vuokrat. Voisiko asialle siis tehdä jotain?

Perusajatuksenanihan on, että otan tänne Portugaliin uuden vauhdin, ja se vaatii erityisesti kohenevaa taloutta. Minä tarvitsen työpaikan, minä tarvitsen jopa säästöjä. Aika vaikea yhtälö Helsingissä, mutta aion yrittää. Vuokrasopimukset ovat siellä minimissään vuoden mittaisia, niin keväällä katson missä mennään. Tässä on talvi aikaa opiskella lisää portugalinkieltä ja pohjustaa täkäläisia työpaikkakuvioita. Kun nämä kolme asiaa toteutuvat, on pohja paljon vahvempi, kuin tämä nykyinen soitellen sotaan ilman b-suunnitelmaa.

Mutta mitään en kadu, tämä oli hyvä trippi. Pääsin sentään tammikuussa eroon kaikista veloistani, asuntovelan lisäksi myös niistä edellisen vuoden 2002 ulkomailta muuttoni jälkeen syntyneistä veloista, jotka syntyivät kun yritin auttaa itse itseäni velkarahalla enkä älynnyt heti kysyä yhteiskunnan apua. (Velka katsottiin tuloksi, joka esti tuensaannin, ja sitä enemmän jouduin ottamaan velkaa). Melkein 15 vuotta niitä niskassani kannoin ja kuukausittain lyhensin. Enää en tahdo samanlaista velkapirulaista, vaikka tiukille menee nytkin.

Tietyllä tavalla myös jo odotan Helsinkiin muuttoa. Siellä asuu myös iso osa ystävistäni, joten kaikkea ei tarvitse rakentaa alusta. Olen asunut siellä kaksi kertaa melkein viiden pätkän. Minut on jo toivotettu syksyksi tervetulleeksi tekniikkaan teatteriryhmään, jossa vaikutin vielä 10 vuotta sitten. Arvostan elettä. Myös musiikkitoimintaa tulee varmasti ystävien kanssa järjestettyä.

Kulttuuririntamalla tapahtuu sen verran heti heinäkuussa, että joensuulainen Kirjokansi Kustantamo julkaisee toisen teokseni, pienen aforismikokoelmani Siinä nälännäkijä missä tyhjäntekijä. Siinä on vahvoja kiteytyksiä maailmasta, ihmisesta, elämästä yleisesti, rahasta, työstä, ihmissuhteista ja niin edelleen. Suosittelen luonnollisesti tutustumaan!

Ja mukava on nähdä viikon päästä myös entisiä lukiokamuja, kun vuonna 1977 Juuan lukion ensimmäisellä luokalla opiskelleet tapaavat Juuassa. Elämä olisi lähes täydellistä jos vielä yksi läheinen ihminen olisi saanut hakemansa työpaikan Tuusulasta, mutta sen sijaan hänellä tärppäsi eräs toinen hieman kauempana oleva kohde. Nähtäköön se vain hidasteena eikä esteenä.  Iloa ja energiaa!