Karin katsaus kaikkeen osa 1

 

Aloitan uuden kirjoitussarjani kansainvälisillä uutisilla. Se kertokoon, minkä kokoluokan asioista aion tällä ”palstallani” kirjoittaa. Kiinan kansantasavallan presidentti Xi ja Venäjän federaation presidentti Putin tapasivat Moskovassa. Siinä, mitä he puhuivat ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa, sillä minun huomioni kansainvälisissä uutiskuvissa kiinnittyi täysin siihen, miten herrojen presidenttien tuolit oli asetettu lehdistötilaisuudessa. Putin, vieraan vasemmalla puolella, kuten isännät aina, istui tuolissaan, joka oli asetettu tasavertaiseen kulmaan suhteessa Xi’in ja lehdistöön. Sen sijaan Xin tuoli oli suunnattu huomattavan paljon enemmän lehdistön kuin Putinin suuntaan. Tämä ei voi olla sattumaa, vaan tarkasti etukäteen mietitty asia. Puhuessaan Putinille Xi joutui kääntämään ikävästi päätänsä, mikä oli jäykkäniskaiselle ihmiselle paitsi vaivalloista, se myös näytti epäedullisemmalta kuvissa. Tämä täytyi olla Putinin tarkoituskin. Kiusa se on pienikin kiusa. Tuli mieleen Saksan entisen liittokansleri Merkelin vierailu Moskovassa, kun Putin päästi tapaamiseen koiransa, vaikka tai koska tiesi Merkelin pelkäävän niitä. Mutta miksi Putin tekee näin? Riittääkö viimeisimmässä vierailussa syyksi pelkästään se, että hänen ei tarvitsisi katsoa Xi’ä silmiin niin usein eivätkä toimittajat kiinnittäisi niin paljon huomiota hänen jalkojensa heilutteluun ja pälyilyynsä. Vai onko hän vain läpeensä ilkeä mies?

Kiira Korpi julkaisi runokirjan. Tai sanotaan, että Otava kustantamo sen teki, koska haistoi siinä rahan. Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander kirjoitti asiassa 22.3. ilmestyneessä lehdessä ansiokkaasti, että kustantamo on enää pelkkä pörssi. Viime kesän Vammalan vanhan kirjallisuuspäiviin saakka Majander oli uskonut, että kustantamot julkaisevat kirjoja niiden sisällön vuoksi. Nyt hän toteaa, että markkinointiväki voitti, sivistys on toissijaista. Korven kirjaa Hyppää vaan! on lyöty kohtuuttomankin kovaa, mutta se johtunee siitä, että Suomessa ei juuri runoutta julkaista, hyvääkään, ja sitten kun julkaistaan niin… Tämä sisältää viestin myös pöytälaatikkokirjailijalle, että jos et ole hankkinut hyvää tai huonoa julkisuutta, turhaan yritätkään saada mitään esille.

Lopuksi palanen omaa harrastuselämää. Teatteri Kultsaan ohjaamani Vuoriston kaunottaren esityskausi päättyi juuri, saimme yli 500 katsojaa 91 prosentin täyttöasteella. Jonkinlainen hitti siis. Tämä itse tekeminen onkin köyhälle ainoa tapa harrastaa kulttuuria, ilman tuloja tai isompia menoja. Erehdyin nimittäin tämän saman kuukauden aikana käymään elokuvissa, ensimmäisen kerran vuoteen, ja katsomassa ammattiteatterin esityksen, ensimmäisen kerran sitten viime kesän, ja varaamaan lipun jääkiekko-otteluun, ensimmäisen kerran 40 vuoteen. Köyhän ei pitäisi riehaantua tällä tavoin. Nämä eivät ole köyhän oikeus. Köyhän ei pidä osallistua vaan olla passiivinen. On ihan omaa syytä, että elän nyt jopa puolikuuta ilman rahaa velaksi ja ystävien tukemana. Tältä rintamalta ei mitään uutta. 

Innostumisesta

 

Näin Facebook-kaverini seinällä päivityksen, jossa hän kysyi, minkä piirteen toivoisi säilyvän tämän päivän minältään 70-vuotiaalle minälleen. Mieleeni tuli ensimmäiseksi ´hulluus`, mutta koska hulluuden lajeissa on niin positiivista kuin negatiivista hulluutta – kuten Vladimir-setä on jälleen kerran osoittanut - väärinkäsitysten välttämiseksi päädyin sanaan ´innostuminen`. Kuin sanavalintani vakuutukseksi innostuin välittömästi pohtimaan suhdettani innostumiseen, tänään, aiemmin ja tulevaisuudessa. Kysymys on minulle yhtä ajankohtainen kuin FB-kaverilleni, sillä olemmehan samanikäisiä, syntyneet samana päivänä, kuukautena ja vuonna ja ottaneet ensimmäisen vuosittaisen askeleemme vielä tällä nykyisellä vuosikymmenellämme. Positiivinen hulluus ja innostuminen kuvaa häntä yhtä lailla kuin minuakin, enkä malta olla kertomatta sitä, kuinka oikein tapasimme, se oli niin ihmeellinen juttu.

Tasan kaksi viikkoa siitä, kun olin muuttanut Irlantiin aivan viime vuosituhannen lopulla, olin kotimatkalla kohti Dublinin keskustan itäisiä osia, kun poikkesin yhtä äkkiä reitiltäni ja suuntasin etelään. Astuin sisään ensimmäiseen vastaan tulevaan pubiin, tilasin Guinnessin ja aloin lukea Roddy Doylen kirjaa Snapper. Hetkeä myöhemmin sisään astui epänaisellisesti pukeutunut nainen, johon en oman valitettavan stereotypiani mukaan normaalisti kiinnittäisi huomiota. Hän oli ollut kotimatkallaan kohti Dublinin keskustan läntisiä osia, kun oli yhtä äkkiä poikennut reitiltään kohti pohjoista, ja astui pian sisään ensimmäiseen vastaan tulevaan pubiin, tilasi Guinnessin ja meni pöydän ääreen kirjoittamaan päiväkirjaansa. Jostain syystä tunsin pian pakottavaa tarvetta pyytää lupaa liittyä hänen seuraansa. Vaikka olin ollut jo kaksiviikkoa selibaatissa, mikä oli minulle ennätyksellisen pitkä aika sitten lukiovuosien, ei motiivini tehdä häneen tuttavuutta ollut tuossa vaan jossain intuitiivisessa yhteydessämme. Useampi Guinness ja pari pubia myöhemmin paljastuimme kaksosiksi! Paitsi, että olimme syntyneet samaan aikaan, olimme myös muuttaneet Irlantiin samana päivänä ja vastakkaisista suunnista (hän Kanadasta). Lisäksi teimme molemmat musiikkia ja teatteria, ja kirjoittaminen ja lukeminen oli elämäntapaamme.

Vaikka sattuma oli uskomaton, tuo ei vielä riittänyt. Monta vuotta sen jälkeen, kun olin jo palannut Suomeen, päätin ottaa häneen yhteyttä ja päivittää kuulumiasiamme. Paljastui, että me molemmat olimme muuttaneet asumaan pääkaupungeistamme maaseudulle. Me teimme edelleen musiikkia ja teatteria. Hän veti lastenteatteriryhmää ja minä tein samaa perheteatterin nimellä. Hän oli tehnyt levyn ja minulla oli (jo) tuolloin käynnissä sama homma, joka jäi vielä silloin lähtökuoppiinsa. Kun kerroin kirjoittavani kolumneja paikallislehteen, hän kertoi tekevänsä samaa. Lopulta pyysin häntä tulemaan esiintyjäksi musiikkifestivaalilleni. Hän oli kiinnostunut, mutta se ei sopinut hänelle, koska hän – kaikista vuoden viikonlopuista – järjesti juuri samana viikonloppuna omaa kirjallisuusfestivaaliaan. Minä kysyn, olemmeko me universaaliset kaksoset, vai mitä me olemme?

Se miksi oikeastaan innostuin kirjoittamaan tätä, johtuu Hanna Brotheruksen Ainoa kotini kirjasta, jota aloin juuri lukea. Se oli Minnalla lainassa ja hän kertoi, ettei ihmettele, miksi se resonoi niin hyvin naislukijoihin, koska aika monella heistä on oma haastava äiti-tytär suhteensa. Tartuin tähän, sillä silloinhan se tarkoittaa, että kirja on mitä parhainta lukemista myös mieslukijoille, sillä miehet, jos ketkä, tulevat tuntemaan sen nahoissaan tavalla toisella, millainen äiti suhde hänen naisystävällään tai vaimollaan on. Miten varsinkin ne hankaluudet, hankaukset, alistamiset, lyttäämiset, suhtautuminen seksuaalisuuteen, hyveellisyyteen, paheellisuuteen ja mihin milloinkin vaikuttaa. Miten monen naisen minä olen myös kuullut ihmetelleen ja kritisoineen tiettyjä äitinsä tapoja, ja nähnyt sitten hänen toistavan ihan niitä samoja ´virheitä` yksi yhteen. Tarjolla on lukemattomia ristiriitaisuuksia, mitä naisiin tulee, ja tällaiset kirjat voivat avata ja avartaa usein vähemmän mistään inhimillisestä mitään ymmärtävän miehen mieltä.

Minulle käy näin usein, että jokin tekemäni asia jää kesken, että hanskat tippuvat, koska innostun jostain toisesta asiasta. Tänään kirjan lukeminen vaihtui kirjoittamiseen, eilen kirjoittaminen vaihtui 16-tuntiseen musiikin- ja videonteko sessioon. (Minäkö muka keskittymiskyvytön!) Innostuminen aiheuttaa keskimäärin spontaania poukkoilua, sitähän elämäni on kieltämättä ollut monin tavoin ilman minkäänlaista suurta suunnitelmaa oikeastaan minkään suhteen. Kun mietin sitä tarkemmin, minuahan on ohjannut aina nimenomaan juuri minun innostumiseni. Muuta pääomaa tai polttoainetta minulla ei ole tainnut koskaan ollakaan. Olen innostunut jostain naisesta, päädyn suhteeseen, joskus lyhyt-, joskus pitkäkestoiseen, olen innostunut Irlannista, muutan sinne, innostun jostain romutalosta, ostan sen, innostun antikvariaatin perustamisesta, perustan sen, vaihdan työpaikkaa, muutan maalle, muutan kaupunkiin, muutan Portugaliin, muutan muuttamisen ilosta, koska minä innostun, enkä voi sille mitään. Toivottavasti minä en koskaan voi sille mitään, vaan jatkan innostumistani vielä 70-vuotiaanakin.

Karin kommenttiraita osa 1 (koeponnistus)

Johdanto

Olen ollut pitkään hiljaa, tarkoitan, etten ole kommentoinut maailman menoa tai ihmisen eloa kolumneissani, blogissani enkä myöskään Facebook sivuillani. Ei ole ollut sisäistä tarvetta, vaikka aiemmin, erityisesti vuodesta 2008 lähtien tein sitä hyvinkin aktiivisesti.  

Aloitin tuolloin julkisen kirjoittamiseni lehtiin Ilomantsin, Tuupovaaran ja Kiihtelysvaaran alueella ilmestyvän paikallislehti Pogostan Sanomien kolumnistina kirjoittamalla ensimmäisen vuoden viikoittaista Rissasen rivit -kolumnipalstaa ja seuraavina parina vuotena se ilmestyi joka toinen viikko. Lisäksi kirjoitin vuosina 2008–2012 lehden vakituisena avustajana toimiessani myös runsaasti toimittajakolumneja. Viimeiset rivini kyseissä lehdessä ilmestyivät kesällä 2015.

Kirjoitin toimittajakolumneja myös paikallislehti Pielisjokiseutuun avustaessani sitä vuosina 2012–2016 ja toimin myös vuoden ajan sanomalehti Karjalaisen kolumnistina. Tätä nettiblogiani olen pitänyt vuodesta 2010 lähtien, mutta kesästä 2017 lähtien olen päivittänyt sitä vain muutamaan otteeseen.  

Mistä sanomisen tarve kertoo ja mistä puolestaan se, että välillä ei ole mitään asiaa? Elämä on ollut kuitenkin samanlaista alati vaihtelevaa elämänmuutosta niin ennen kuin jälkeen vaikenemisen. Onko ikääntyminen ja seestyminen sitä, että huomaa äänenpidon turhaksi, että sillä ei ole mitään merkitystä kenellekään, mitä mieltä minä mistäkin olen, että se ei muuta kenenkään mielipidettä mistään, se ei kasvata, opeta, kehitä mitään. Se on turhaa, tai että kaikki on turhaa?

Nyt, viimeisen neljän vuoden ja neljän kuukauden aikana tekemäni kuudennen uudelle paikkakunnalle muuttoni jälkeen ajattelin ryhtyä taas kommentoimaan ihmistä ja maailmaa. Olen ainakin keräillyt hieman aiheita. Jääköön oman elämän ja elämäntavan kommentointi tällä kertaa vähemmälle, vaikka varmasti aihetta siihenkin olisi. En pyri edelleenkään parantamaan maailmaa enkä korjaamaan sen valuvikoja, mutta haluan nostaa esille asioita, jotka vain ihmetyttävät pientä ja vähän isompaakin kulkijaa. Kuten:

 Puhelinmyynti ja -markkinointi

Tajusin jokin päivä sitten – saatuani yksitoista markkinointipuhelua saman päivän aikana – että minulla on puhelin oikeastaan vain sitä varten, että nämä omaa palkkatyötään todennäköisesti pakkoraossa tekevät ihmiset voisivat keskeyttää tekemiseni jatkuvalla häiriköinnillään jonkun heidän hädänalaista taloudellista tilannettaan hyväksi käyttävien yritysten nimissä. Juuri muuta käyttöä puhelimella ei enää ole, kuin näiden markkinointipuheluiden vastaanotto.

Kuvitellaan tilannetta, että myyjät fyysisesti ilmestyisivät työpaikoille ja alkaisivat esittää myyntipuheitaan ja uskoisivat poistumiskäskyä vasta noin seitsemännen tiukkaan esitetyn kehotuskerran jälkeen. Ja tätä parinkymmenen minuutin välein koko virka-aika. Miltä tuntuisi? Lisätään tuskaa vielä sillä, että olisit laittanut oven pieleen lapun, että kaupustelu ja myynti kielletty, mutta siitä huolimatta he tunkisivat sisään. Nyt kun ihmiset ovat koronan takia yhä enemmän etätöissä kotonaan, nämä puhelinhäiriköt vertautuvat edellä mainittuun työpaikkahäiriköintiin. Eikö tätä oikeasti voisi panna kuriin, vaikka lain avulla? Eikö voisi tehdä niin, että ne, jotka haluavat, että heille voi markkinoida, ilmoittavat numeronsa sitä varten, ja ne, jotka eivät sitä halua, saavat rauhan olla kieltäytymättä vartin välein jostain sellaisesta, mitä eivät tarvitse. Tämä pitäisi onnistua operaattorin sivulla.

Enhän minä tietenkään vastaa enää näihin puheluihin, enkä mihinkään muuhunkaan. Joskus aamulla tarkistan ensimmäisen puhelun kohdalla, minkä näköisesti numerosta puhelu tulee. Operaattorin numeron jälkeen näkyvät 92-alkuiset numerosarjat ovat järjestään tällaisia markkinointipuheluita ja ne hälyttävät korkeintaan 30 sekuntia. Se on ilmeisesti ohjeena tai sitten puhelut ovat roboteilta, joissa vuorosanat on etukäteen nauhoitettu. Joskus 010-alkuisiin numeroihin vahingossa vastatessa on puhelimen muistiin jäänyt sen sijaan jokin tavallinen kännynumero. Nämä ovat olleet niiltä intialaisella aksentilla tietokoneen kaappausta yrittäviltä tahoilta. Erittäin rasittavaa.

Koska ihmisten väliset yksityispuhelut ovat vähentyneet dramaattisesti, havaintoni on, että käytännössä minulla on puhelin vain sitä varten, että minua voidaan häiritä. Viime aikoina en ole vastannut päivän aikana enää mihinkään puheluun, vaan känny on saanut olla mykkänä, koska mielipaha näistä häiriköistä on niin vahva. Siinä menee mahdolliset aiheellisetkin puhelut ohi. Jos suurin osa ihmisistä alkaa vältellä vastaamista, tämän luulisi muodostuvan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Lääkäreiden vastapuhelut, työpaikkatarjoukset ja muut asialliset puhelut jäävät vastaamatta. Eikä kännykän pitäminen ole edes halpaa. Ja samaan aikaan operaattorit kertovat kuinka paljon tekevät jatkuvasti voittoa. Häiriköt ovat heidänkin etunsa, joten ketä he oikein palvelevat? Tässä alkaa olla kasassa kaksi syytä luopua koko kännykästä.  

Tilastomerkintöjäni 2010-luvulta

Blogini on ollut hiljaa koko vuoden. Kenties elämäni on tasoittunut, kenties minulla ei ole ollut mitään sanottavaa tai sitten olen vain pitänyt sen omana tietonani. Sen vuoksi katsokin lähimenneisyyden sijaan hieman pidemmälle, kuluneeseen vuosikymmeneen.

Teinkö mitään, tapahtuiko minulle mitään, sainko mitään aikaiseksi?

Asuminen: Asuin viidellä paikkakunnalla, Ilomantsin Sonkajassa, Enon Sarvingissa, Portugalin Vila Nova de Poiaresissa, Helsingin Hakaniemessä ja Sysmässä kahdessa osoitteessa.

Työt: Tein juttuja koko vuosikymmenen viidelle lehdelle (Pielisjokiseutu, Pogostan Sanomat, Karjalainen (kolumneja), Itä-Häme (työsuhde) ja Lähilehti). 

Työskentelin vuoden verran Suomen parhaalle kirjakaupalle, Rosebudille Helsingissä ja sieltä muutettuani olen jatkanut nollasopimuksella myyntitöitä mm. kaksilla edellisillä Helsingin kirjamessuilla.  

Lisäksi olen harrastanut kirppistoimintana omien kirjojeni myyntiä satunnaisesti vuoden 2019 aikana Sysmän, Hartolan ja Vääksyn toritapahtumissa tai myyjäisissä sekä vuokratilassa neljä kuukautta 2018-2019. 

Vuosikymmenen viimeisenä syksynä aloin vetää Sysmässä Itä-Hämeen opiston kirjoittajapiiriä sekä teatteripiiriä.

Yhdistykset:

2009-2018: Blueberry Hill festivaali yhdistyksen puheenjohtaja ja pääjärjestäjä. Edelleen yhdistyksen pankille velkaa maksava hallituksen jäsen (= ilmaisen työn palkka…)

2009-2011: Ilomantsin näytelmäkerho, hallituksen jäsen.

2011-2012: Ilomantsin luonnonystävien puheenjohtaja ja ennen sitä hallituksen jäsen.

2013-2014: Kontiolahden Kanavateatterin puheenjohtaja, ja jäsen 2016 asti.  

Teatterit:

2009-10: Tuhkimo / Kansalaisopiston perheteatteri, Ilomantsi (käsikirjoitus ja ohjaus),

2010: Kyllä kylä tietää / Möhkön kesäteatteri, 1/4 käsikirjoittaja, näyttelijä.

2010-2011: Sketsikommandojoukot, Ilomantsi. Käsikirjoittaja, ohjaaja, esiintyjä, muusikko.

2011-13: Eri paria ja Los Haraccas / Impivaaralaiset runoryhmä, Ilomantsi. Lausuja. 

2012: Parasiitit / KukKuRi teatteri. Käsikirjoitus, ohjaus, näyttelijä.

2012: Mies joka ei osannut sanoa ei / Ilomantsin kansalaisopiston teatteriryhmä. Näyttelijä.

2012-13: Sievistelevät hupsut / Tuhkimo / Helkkarin telkkari /Koveron teatteri. Ohjaus, sovitus.

2012-16: Inishmaanin rampa, Kankkulan kaivolla, Tukkijoella (2 kesää) / Kontiolahden Kanavateatteri. Näyttelijä. 

2017: Tabu / Teatteri Kultsa. Näyttelijä. 

2018: Auringon lapset / Kuurina teatteri. Näyttelijä.

2019: Elämän molski, Itä-Hämeen opisto, teatteripiirin vetäjä,/ Kuurina teatteri, käsikirjoitus, ohjaus. 

Bändit:

2010-2011: K Rissanen Combo 2010-2011, kitara, laulu, bluescovereita

2011: Rissanen & Hacklin Duo

2011-2014: Lastenmusiikkiorkesteri Trio Tötterö

2012: Bändi jota ei ollut, Joensuu, kitara, laulu, biisit

2013-2016: Asiapitoinen Rock-Orkesteri Aro, Joensuu, kitara, laulu, biisit

1997-2019: Karistokratia, duo. 

2018 alk. DharmaPummit, duo, kitara, laulu, biisit

Plus soolokeikkoja.

Kirjat ja käsikirjoitukset:

2017: ”Alaston takinkääntäjä” novellikokoelma, Kirjokansi, Joensuu.

2017: Siinä nälännäkijä missä tyhjäntekijä aforismikokoelma, Kirjokansi, Joensuu.

2019: ”Kun luulin sinun olevan se oikea minulle” käsikirjoitus Wsoy:n ja Prisman kirjoituskilpailuun.

2019: ”Sokea silmänkääntäjä” novellikokoelma lähetetty kustantajille.

2019: ”Bändi jota ei ollut - sata parasta laulua tarinoineen”, työn alla oleva kokoelma omista lauluista (n. 2000).

Näytelmäkäsikirjoitukset:

2010: ”Kyllä kylä tietää”, ¼ -käsikirjoittaja, Möhkön kesäteatteri.

2012: ”Sievistelevät hupsut”, sovitus, ohjaus, Koveron teatteri.

2012: ”Tuhkimo” Koveron teatteri, käsikirjoitus ja ohjaus.

2014: ”Terkkari show” Kivilahti, Ilomantsin kansalaisopisto. Käsikirjoitus ja ohjaus.  (Ei esit.).

2017-19: Liikeeseen asettunut. (pitkä näytelmä)

2019: Persona non grata, Teatteri Kultsan syksyn 2020 lyhäreihin

2019: Ikäkysymys, (lyhäri)

2019: Elämän molski, Sysmä, Teatteri Kuurinan kesän 2020 näytelmä, sisältää laulujani. 

Muuta mainittavaa:

Olen tehnyt vuodesta 2010 lähtien valokuvistani yli 80 Ifolor kuvakirjaa. 

Olin ehdolla vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Pohjois-Karjalassa.

Oli kaksi vuoden 1977 lukion ekaluokkalaisten tapaamista (2012 & 2017) sekä perustamani Euroosio teatterin (1991-1994) tapaaminen 2016.

Onnistuin myymään noin kuukaudessa oman taloni vuonna 2017 alussa sekä markkinoimaan ja löytämään ostajan äidin asunnolle marraskuussa 2019.

Kävin joskus jossain matkoilla. 

Ostin neljä keskimäärin alle tonnin hintaista autoa, joista viimeinen kulkee edelleen.
Ihmissuhdetoimintaa oli sopivasti ja kesästä 2016 lähtien vakaata sellaista.
Perustin 1.1.2019 Facebookiin Kari Rissanen seuran, jossa on kahdeksan jäsentä...

Koulu, elämänkoulu, elämä

Kesä on ohi ja ihmiset ovat palailleet lomiltaan takaisin työpaikkakiusaajiksi. Koulutkin pääsivät jatkamaan uusien koulukiusaajien hiomista tulevaisuuden työpaikkakiusaajiksi. Perinteitä kunnioittaen, periksi ei anneta, kiusa se on pienikin kiusa ja maasta se pienikin kiusaaja ponnistaa.

Olen usein manannut vahinkoa, minkä urakehitykselleni aiheutti joka vuotinen opettajien vaihtuminen niin kansa- kuin oppikoulussa ja osin myös lukiossa. Opettajat ehtivät kevääseen mennessä hädin tuskin oppia meidän nimet, joten miten he olisivat voineet saada käsitystä kenenkään todellisista taidoista tai lahjoista, varsinkaan heidän uinuvista ja piilevistä kyvyistä.

Minun tärkein kykyni ei ole ollut mitenkään piilevää laatua. Sosiaalinen ”älykkyyteni” pyrki esille aina väärään aikaan, liian kovaäänisenä ja aina jatkuvana pulinana, joten monet opettajat pitivät minua erityiskomennossa tai jopa enemmän käytävässä kuin luokassa, mikä näkyi todistuksessa. Ne muutamat opettajat, jotka opettivat minua muutaman vuoden peräkkäin, päätyivät antamaan minulle kymppejä.  Tämä panee miettimään näin jälkikäteen …

Että tässäpä olisi hyvä gradun aihe yliopisto-opiskelijalle, mikä on opetuksellisen jatkuvuuden ja pitkäkestoisen seurannan vaikutus oppilaan koulun jälkeiseen menestykseen elämässä verrattuna niihin, joilla sitä ei ole ollut. Tämä voi hipaista läheltä myös tuota kiusaamisaihetta.

Opettajat, jotka työskentelevät saman ryhmän kanssa monia vuosia, pystyvät tekemään ihmeitä ryhmädynamiikan kanssa. Vuosien varrella kannustuksella ja hienosäätöisillä korjaamisliikkeillä saadaan niin ylivilkkaat, ujot, alisuorittajat ja muut erilaiset ”keskiarvosta” poikkeavat yhteiskunnan kelpo jäseniksi.  

Taitavat opettajat tulevat tietoiseksi, mitä kaikkea muutakin oppilas kantaa harteillaan kuin koulureppua. Painolastina voi olla heitteillejättö, vanhempien tai sisarusten päihdeongelma, armoton köyhyys, perheväkivalta, insesti, sairaudet ja niin edelleen. Oppilas on kaikkea muuta kuin tyhjä taulu koulun aloittaessaan. Empatiakyvyn opettamiseen riittää oppimateriaalia.

Minun kouluaikaan kiusaamisesta ei puhuttu, mutta sitä varmasti oli. Nyt siitä on oltu tietoisia jo vaikka kuinka pitkään ja yhä vain sitä on. Tästä voisi päätellä, että aiemmilta kiusaajasukupolvilta kiusaaminen periytyy omille lapsille jo äidinmaidossa, eikä siitä vielä muutaman sukupolven aikana ole päästy kokonaan eroon. Luonnevika on hallitseva ominaisuus, josta lapsen on helppo ottaa mallia. 

Ehkä se kiusaaminenkin on osa selviytymistaistelua, reviirin ja omien elinolojen puolustamista. Kun kaikesta pitää kilpailla, näennäisesti vahvat pärjäävät. Kaiken ytimessä on itsetunto sekä sosiaalisen kanssakäymisen kyvyt tai niiden puute. Siksi niiden kehittämiseen pitäisi panostaa koulussa ja kaikkialla enemmän.    

Kun tapanani on katsoa asioita ”ylösalaisin”, niin ehkä tuo opettajien vaihtuvuus aikanaan omalla kohdallani olikin siunaukseksi. Tarkemmassa seurannassa minulle olisi varmaankin ehdotettu jo varhain jotain diagnoosia, (kuten nykyään tehdään) jolla itsetuntoni olisi nujerrettu. Ehkä kahlitsematon sosiaalisuuteni myös onnistui peittämään minussa tyhjyyttään kumisevan tynnyrin, ja niin onnistuin menemään vaurioitta läpi toistakymmenvuotisen koulupäivähoidon kuin koira veräjästä.   

Kiitos elämälle tästä vapaasta ajelehtimisesta, joka on mahdollistanut sen tynnyrin täyttämisen myöhemmin elämässä hyvin monipuolisesti, rikkaasti ja omaan valintaisesti.  Kaikille se ei sovi, enkä suosittele. Joten: Opiskele, älä kiusaa. 

Vuokrakatto edes välttävän elintason turvaamiseksi

Suomessa on onnistuttu viime aikoina muuttamaan käytäntöjä julkisen keskustelun avulla jo kahdessa tärkeässä asiassa. Ensinnäkin on muuttunut suhtautuminen seksuaaliseen häirintään (#metoo-kampanja) ja toiseksi on kiinnitetty huomioita työttömän asemaan (aktiivimallin vastustaminen).

Seuraavaksi voitaisiin nostaa tikun nokkaan vuokrakatto. Onko valtiovallan etu, että suurin osa tavallisen työssäkäyvän ihmisen palkasta menee vuokraan ja ettei palkalla tule toimeen? Kuuluuko valtiovallan tehtäviin elintasokuilun ylläpitäminen? Samaan aikaan se kuitenkin parkuu ostovoiman ja kulutuksen perään, mutta tekee sen mahdottomaksi pitämällä yllä rakenteellista köyhyyttä myös työssäkäyvien joukossa, työttömistä puhumattakaan.

Onko yhteiskunnalle tärkeämpää se, että ylimääräisiin asuntoihin tai suurempaankin asuntosijoittamiseen varaa oleville rikkaille turvataan helpot pääomalyhennykset ja voitot vuokranmaksajien kukkarosta? Iso osa tästä voitosta on lisäksi suoraan tulonsiirtoa valtiolta asumistuen muodossa.

Miksi ihmeessä tämän rikkaiden tukeminen, eli ylimääräisen omaisuuden turvaaminen on valtiovallalle tärkeämpää, kuin välttämättömän ja riittävän elintason turvaaminen kansalaisilleen edes työtä tekemällä? Se, ettei ihminen elä edes työllään on modernia orjuutta ja häpeäksi yhteiskunnalle. 

Sitä ihmetellään suureen ääneen, ettei työtön tartu mihin tahansa (yhä useammin palkattomaan) työhön, mutta se yhteistenasioiden hoitajiltamme jää pohtimatta, mitä sille pitäisi tehdä, ettei edes työstä saadulla palkalla elä? Samaan aikaan ekonomistit vastustavat vuonna 1995 hylättyä vuokrasäännöstelyä sillä perusteella, ettei se houkuttelisi markkinoille tarpeeksi vuokranantajia, koska sijoittamisesta ei saisi tarpeeksi voittoa. Kumpi tässä on lähtökohtaisesti tärkeämpää, palkalla eläminen vai voitot?

Helsingissä vallitsevat 700-800 euron vuokrat yksiöistä ovat laillista rosvoamista. Nykyisen noin 30 neliövuokran sijaan 15 euron katto mahdollistaisi jonkinlaiset mahdollisuudet elää myös matalammalla palkalla. Tällöin esimerkiksi 25 neliön asunnosta vuokralainen maksaisi 750 euron sijaan 375 euroa. Tai 20 euron neliöhinnalla vuokra olisi 500 euroa. Tällainen vuokrataso mahdollistaisi myös reilun 1000 euron nettotuloilla elävälle jo kohtuullisen normaalin elämän eikä asumis- ja toimeentulotukea enää tarvittaisi avuksi.  

Sijoittaja sijoittakoon asuntoihin omalla, eikä valtiovallan tai vuokralaisen kustannuksella. Ylimääräisen rahan sijoittaminen on sentään vapaaehtoista toimintaa, mutta perustoimeentuleminen on välttämättömyys.

Media tuo esille ekonomien yksipuolisia kantoja ja toistaa tarkoitushakuisesti vuodesta toiseen samoja kauhukuvia vuokrasäännöstelyn seurauksista, että se vähentää asuntojen tarjontaa, kunnossapitoa, laatua ja aiheuttaa lieveilmiöitä. Totta kai, sehän on rikkaiden etu ja heillä on oikeutensa olla rikkaita. Mutta nyt on aika ajatella myös köyhien etua. Liian moni yhteiskunnallinen epäoikeuden mukaisuus on kasaantunut köyhien harteille.

Uutisvirrasta poimitun inspiroimana

Lauantain Hesarin (17.3.) artikkelit inspiroivat minut tekemään pienen ”uutiskatsauksen” esiin nousseisiin aiheisiin. Ensin pysäytti Jaakko Lähteenmaan Merkintöjä kolumni. Sen ydinlause sisältyi hänen lainauksensa professori Pekka Sulkusen johtamaan kansainväliseen tutkimukseen.

”Sen mukaan rahapelien tuotoista huomattava osa tulee pieneltä, suureksi osaksi köyhistä ja moniongelmaisista koostuvalta joukolta. Korkeakulttuurin valtionrahoitus voidaan siis nähdä tulonsiirtona köyhiltä varakkaille.”

Tässä on melkoisesti tahatonta ironiaa, koska - uskallan yleistää - keskimäärin köyhät piut paut välittävät jostain kansallisoopperan tai -baletin tarjonnasta. Vaikuttaako tämän tulonsiirron tiedostaminen rahapelikäyttäytymiseen? Tuskin, koska ahneus, se pienen pieni mahdollisuus rikastumisesta on huumetta, jota ihmisen on vaikea vastustaa. Tämä on lypsävä lehmä, jota valtiovaltakaan ei halua tappaa. Eläköön peliriippuvuus!

Kirjoitin muutama vuosi sitten Kontiolahden ja Enon alueella ilmestyvään paikallislehti Pielisjokiseutuun kolumnin, jossa ehdotin, että ”köyhät” laittaisivat viikoittain pelaamansa rahat yhteen pottiin ja jakaisivat ne omassa yhteisössään eniten tarvitseville. Näin he hyötyisivät niistä rahoista paljon enemmän ja yleinen hyvinvointi, niin henkinen kuin taloudellinen voimistuisi.

Ajatukseni ja ehdotukseni perustui faktaan, että jokaisella R-kioskilla pienimmilläkin paikkakunnilla ja suurimmillakin työttömyysalueilla pelattiin viikoittain vähintäänkin 10 000 euron edestä rahapelejä. Miksi sitä rahaa ei ohjattaisi paikallisille ihmisille ja toimijoille?  

Nyt ne rahat työnnetään Veikkaukselle, joka jakaa sitä vuosittain noin 40 miljoonan verran juuri yllä mainituille kohteille. Ilman tukea ooppera- ja balettilippujen hinnat olisivat viisinkertaiset, eikä hyvin toimeen tulevilla ole tietenkään sellaisen rahoittamiseen varaa. Jostain syystä köyhillä on.

Korkeakulttuuri ansaitsee olla valtiovallan suojeluksessa, mutta sen lisäksi pitäisi katsoa myös sinne janan toiseen päähän, eli vapaaehtoiseen harrastustoimintaan. Suomi on täynnä kesäteattereita ja muita teatteriryhmiä, musiikki- ja tanssitapahtumia, jotka toimivat voittoa tuottamattomien yhdistysten voimin. Kyllähän monia näistäkin tuetaan muutamilla satasilla tai tonneilla vuodessa eri järjestöavustuksina, mutta se tuki on aivan liian vähäistä. Paitsi oman aikansa, monet pistävät sinne ”pitkän pennin” myös omista varoistaan.

Esimerkki on lähellä. Olen itsekin ollut järjestämässä yhteistä hyvää ja mikä on palkkio tuhansien tuntien ilmaisesta työstä? Lyhennän pankkiin yhdistyksen velkaa oman osuuteni, sata euroa kuukaudessa, seuraavan kolmen vuoden ajan. Kiitos vain ”tuesta”.

Toinen pysäyttävä tieto tuli Hesarin Washingtonin kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken Pallon liikkeet palstalta. Keskisessä Yhdysvalloissa on alueita, joissa puolet 25-54 -vuotiaista miehistä on työttömiä. Ihmiset eivät enää muuta työn perässä, koska kaupungeissa ei ole varaa asua eikä siellä ole enää kysyntääkään.

Yuval Noah Hararin Homo Deus kirjan luettuaan ymmärtää, miksi näin on. Ihmisistä alkaa tulla yhä enemmän tarpeettomia. Mitä he tekevät? Mitä heille pitäisi tehdä? Meillekin tarjotaan jotain aktiivimallia. Aktiivisuudeksi ei kuitenkaan laskettaisi edes tuhansien tuntien vapaaehtoistyötä yhdistyksessä. Keinotekoisen aktiivimallin sijaan pitäisi katsoa tulevaisuuteen, eli suunnitella toimiva kansalaispalkkasysteemi. Muuta vaihtoehtoa ei ole, paitsi sota, jolla liikaväestöä on ollut tapana vähentää.

Saarikoski mainitsee, että Yhdysvalloissa huumeet tappoivat (muun tekemisen puutteessa) vuonna 2016 yli 60 tuhatta amerikkalaista. Vietnamin sodassa vuosina 1954-1975 amerikkalaisia kuoli hieman vajaa 60 tuhatta sotilasta. Sitä lukua on pidetty hirveänä määränä. Sodan aikana kuoli muuten myös pari miljoonaa vietnamilaista siviiliä ja yli miljoona sotilasta, pääosin Pohjois-Vietnamin puolelta, mutta näistä luvuista ei ole ollut tapana tehdä vastaavaa numeroa.  

Hieman edellisiin liittyen lehdessä kerrottiin myös Siivousyritys Freskasta, johon tulee kuukausittain tuhatkunta työhakemusta. Pestin saa neljä sadasta hakeneesta. ”Me haluamme laajentua, mutta pullonkaulana on rekrytointi. Emme saa tarpeeksi HYVIÄ IHMISIÄ.” Mitä tästä pitäisi ajatella. Ei mitenkään itseluottamusta nostattava lausunto. Ennen sanottiin, että kun ei ole tai keksi mitään muuta työtä, aina voi mennä siivoamaan.

Meille paasataan, että pitää hakea töitä, pitää olla aktiivinen, mutta voi voi, entä jos et kuulukaan niihin voittajiin, hyviin ihmisiin? Mikä maailman onnellisimmassa valtiossa ja parhaan peruskoulutuksen jälkeen on tehnytkin sinusta huonon ihmisen, ettet kelpaa enää mihinkään? Mutta hei, tämän yrityksen siivoojat ovatkin lähes järjestään maahanmuuttajia, joten ovatko myös rannalle jääneet heitä? Ovatko he, maahanmuuttajat niitä ei hyviä ihmisiä? Mikä tämän uutisen sanoma on?

Minusta se on, että meitä kaikkia ei tarvita kaikkeen. Maailmaan muodostuu yhä suurempi tarpeettomien ihmisten luokka. Antakaa edes meille vapaaehtoisille perustoimeentulomme (kansalaispalkka), ja me alamme hyödyntää yhteiskuntaa omalla tavallamme. Jättäkää yhteiskunnan muut turvaverkot niitä tarvitseville ja keskittykää selviytymiseen muutaman suuryrityksen koneiden hallitsemassa maailmassa.  

Mutta onneksi on myös aihetta juhlaan. Happy St. Patrick’s day!