Minkä yhteiskunta-ajattelijan maailma on minussa menettänytkään...

Kumpi maailmassa on tärkeämpää, se että ihminen voi hyvin, vai että talous voi hyvin? Jos hieman kärjistää niin voi väittää, että ihmisestä on tullut nykymaailmassa toissijainen olento, hyödytön rääpäle, joka vain sotkee tarpeettomasti rahan liikkeitä.

Ihmisellä ei ole enää mitään arvoa. Jossain on yhteisesti sovittu, että kaikesta pitää loputtomasti supistaa, säästää ja leikata ja viime kädessä mitä varten? Sitä varten että sille maailman muutamalle prosentille ihmisistä saataisiin kertymään loputkin maailman omaisuudesta.

Tämä on kuin monopolipeli, joka päättyy aina omaan mahdottomuuteensa. Suurin osa pelaajista jää roikkumaan toimettomina kentän reunalle, niin kuin oikeassakin elämässä. Onko tätä samaa peliä aina vain pakko pelata?

Mistä tämä perustavaa laatua oleva väärinkäsitys maailman järjestyksestä on oikein peräisin? Johtuuko kaikki kylmänsodan aikaisesta kommunismin pelosta, että niin sanotun "vapaan maailman" annettiin markkinamiesten johdolla viedä meidät toiseen ääripäähän, missä tavallisella kansalla on aivan yhtä vähän sanan sijaa kuin punaisissa diktatuureissa.

Tarkennettakoon tarkoitushakuisesti väärinymmärtämistä harrastaville, että tuolla ylläolevalla lauseella en puolusta pätkääkään diktatuurisia hirmuhallintoja, joita on tai on ollut esimerkiksi Neuvostoliitossa, Kiinassa, Pohjois-Koreassa tai Kambotzassa.

Nehän vain varastivat Karl Marxilta otsikon ja sopivaksi katsomansa ajatukset pönkittääkseen niillä omaa vallanhimoaan ja pitääkseen kansan kurissa. Vapaa ajattelu oli länsimaista hapatusta, joka piti kieltää ja kitkeä ihmisestä kovin kourin. Niissä systeemeissä ihmisellä ei ole ollut muuta arvoa kuin pakkotyöhön  soveltuvan orjan fyysinen voima. Kun se oli kulutettu loppuun niin oli valmis joukkohautaan.

Sitä paitsi kommunismin piti kehittyä rikkaissa maissa eikä takapajuloissa. Minusta me ei olla vielä oikeaa kommunismia nähtykään. Ehkä siihen tarvitaan vielä yksi entistä jyrkempi vasemmiston alamäki ja kunnon oikeistobuumi, ennen kuin ihmiset päätyvät oikeaan johtopäätökseen Marxin tarkoitusperistä.

Mitä on sitten tämä länsimainen vapaus? Sitä että saamme rikastua loputtomiin toisten kustannuksella ja keinolla millä hyvänsä. Kaikki mitä tehdään, tehdään vain rahanvoimalla. Meidän ei tarvitse pitää toisistamme huolta pyyteettömästi, se ei kuulu luonnolliseen maailman järjestykseemme. Huolenpitoa varten ovat tehtäväänsä kykenemättömät taloudellisiksi raunioiksi säästetyt hoitolaitokset.

Maailmaamme hallitsee pörssit ja osingot, loputon voiton tekeminen. Meitä ei haluta vapauttaa rahanhimosta, sillä se saa meidät taistelemaan keskenämme sen sijaan, että kiinnittäisimme huomion yhteiskuntaan.

Tätä maailman harhaa ylläpitää markkinavoimien ehdoilla toimiva media, jonka kautta meidät kasvatetaan himoamaan lottovoittoa ja tyhmentämään päämme kriittisestä ajattelusta imbesillin ohjelmatarjonnan avulla. Oma ajattelu on niin kommunismin kuin kapitalismin vihollinen.

Meidän hallituksemme eivät kokoonnu miettimään miten jokainen ihminen löytäisi mielekkään paikkansa maailmasta. Ei, se miettii, miten voitaisiin säästää vielä enemmän palkkakuluissa ja ihmisiin kohdistuvissa sosiaalisissa menoissa.

On ihan selvä asia, ettei kaikkia ihmisiä enää tarvita. Äänestäminenkin on näennäisdemokratiaa, silmänlumetta, jolla uskotellaan, että meillä on vielä vaikutusvaltaa asioihin. Ei meillä paljoakaan ole.

Kun räkyttää, pitää antaa myös vaihtoehto. Se on se, että vapauttaa itsensä siltä, että ajattelee kaikkea rahan tai saatavan korvauksen kautta, että alkaa ajatella taas sydämellä.  Ja että ylipäätään ajattelee. Ja tekee vain sellaista, mikä tuntuu oikealta, aidolta ja humaanilta tavalta toimia.

 Toukokuussa 2015 Kari Rissanen

Pohdintaa vallasta, kiusaamisesta ja sivustakatsomisesta

Älkäämme syyttäkö maailman pahuudesta hirmuhallitsijoita, syyttäkäämme itseämme. Jos me heti ensi metreillä tekisimme tyhjäksi tyrannin piirteitä omaavan henkilön aikeet, emmekä vain nyökkäilisi vieressä, niin maailma kenties muuttuisi haluamaamme, parempaan suuntaan.

Me vain annamme niin kovin paljon herkemmin vallan sille, joka sitä kovaan ääneen vaatii, kuin sille joka puhuu kuiskaten demokratian puolesta ja antaa ensin puheenvuoron kaikille muille.

Usein käy niin, että siinä vaiheessa kun tämä valistunein on kuunnellut kaikkia ja alkaa muodostaa kuulemaansa perusteella kaikille mahdollisimman yhteistä lausuntoa, on despootti jo koonnut jenginsä vaientaakseen vaaralliseksi aistimansa valistajan.

Jos valistaja ei pääse hengestään, hän voi päästä terveydestään, vapaudestaan, sanavapaudestaan, omaisuudestaan, kotiseudustaan, ystävistään ja niin edelleen.

Meitä sivustakatsojia tilanne harmittaa, ja saatamme yksityisesti sitä manailla ja surra,mutta siihen se yleensä jääkin. Olemme vain tyytyväisiä, ettemme itse ole hänen  asemassaan.

Juuri tämä on meidän heikkoutemme: raukkamaisuutemme. Olemme itse pelastuneet, on parempi olla hiljaa, ettei käy pahemmin.

Me yritämme puolustautua sillä, että on vaarallista ryhtyä pullikoimaan voimakkaammalta vaikuttavaa vastaan. Siinä se tunnustus tuleekin, alkusyy, miksi valta siirtyy hirmuvaltaisia otteita osoittaville: pelkuruus.

Eikö tusina valittuneenmpaa pelkuria voisi lyöttäytyä yhteen ja sanoa yhdelle pullikoijalle, että koetahan käyttäytyä sivistyneesti, tai nauraa tämän valtapyrkimykset pihalle?

Me puolustaudumme sillä, että tällä pullistelijalla on vahvoja kavereita, että siinä voi käydä huonosti. Totta, siinä käy huonosti demokratiallemme. Siinä vaiheessa olemme jo antaneet vallan niille, jotka eivät sitä ansaitse. Peli on menetetty, eikä se tule siitä ainakaan paranemaan.

Tyranni, olipa tämä viekkaasti viisas tai ilkeä pirulainen, kerää ympärilleen näköalattomia ja negatiivisesti elämään suhtautuvia hännystelijöitä, joilla on vähemmän jakoa valistuneiden parissa.

Tyrannin seurassa he voivat tuntea itsensä joksikin, vahvaksi ja tärkeäksi. Tyranni antaa heille hienoja virkanimiä ja uniformuja.

Me sivustakatsojat voimme nauraa salaa partaamme, ymmärtämättä, mitä asioihin puuttumattomuudesta seuraa.

Siitä on todisteita niin 30-luvun Saksasta, Ruandasta, entisestä Jugoslaviasta, yhtä lailla kuin ihan jokaisen omalta koulun pihalta tai entiseltä tai nykyiseltä työpaikalta.

Valistuksen ja sivistyksen viholliset ovat jostain syystä paremmin hereillä kuin sen puolustajat.

Maailman pahuus ei ole vain pahisten vika, vaan meidän hyväntahtoisten hölmöjen, jotka emme puutu silmiemme edessä tapahtuvan pahuuden syntyjuuriin.

8.2.2015 Kari Rissanen

Sopeutuu kun niin sopii

Ihminen on sopeutuvainen. En ole sitä omalta kohdaltani koskaan epäillytkään. Reilun puolivuosisataisen elämänkokemukseni jälkeen olen kohdannut kaksi itselleni ennen kokematonta asiaa ja pärjännyt niiden kanssa hyvin.

Molemmat  ovat haasteellisia. Ensimmäinen niistä on itse asiassa helppo, mutta tahdonvoimaa vaativa päätös. Lopetin syyskuun alussa sokerin lisäämisen mihinkään ja samalla lakkasin ostamasta suklaata.

Päivittäinen sokerinkäyttöni oli reilut 30 palaa. Join päivittäin 5-6 mukillista kahvia, ja mukilliseen laitoin 6-7 palaa sokeria. Tämä tekee 30-42 palaa päivässä. Vähennys kuukaudessa on ainakin 1000 palaa ja vuodessa noin 11 -15 000 palaa.

Samalla lakkasin syömästä Fazerin sinistä suklaata. Sitä  meni viikossa melko tasaisesti kahdesta kolmeen levyä, eli keskimäärin 500 grammaa. Se tekee vuodessa 26 kiloa. Lisäksi söin tasaisen säännöllisen harvakseltaan pussillisen lakriksia tai rasiallisen konvehteja.

Kaikki vain kerrasta poikki,  eikä tuntunut missään. Ei tähän lopettamiseen ollut mitään todellista syytä. Pääni vain sanoi elokuun viimeisen päivän iltana, että nauti nyt tästä kahvista, huomenna sinä et laita siihen enää sokeria. Ihmettelin vähän, mutta uskoin.

Kahvi ei ole kyllä maistunut miltään sen jälkeen, enkä itse asiassa ymmärrä, miksi tätä värjättyä vettä ylipäätään juon, en ainakaan maun takia. Joensuussa käydessäni käyn usein Mokkamaassa nautiskelemassa laadukkaampia kahvilaatuja.

Ostoslistallani on ollut pitkään espressokeitin, mutta se on jäänyt jonossa muiden välttämättömämpien ostosten taakse. Yhdeksän vuotta sitten itselleni syntymäpäivälahjaksi ostamani espressokeitin on ollut vuoden poissa pelistä, kun sen tiiviste hajosi jo kolmannen kerran, ja roiskautti kahvit pitkin seiniä. Satasen keittimeen ei viitsi montaa kertaa ostaa 30 euron tiivistettä.

Seuraava keitin, ehkä jo tämän kuun tilistä ostettava, tulee olemaan noin 300-500 euron arvoinen. Kapselikeittimiä saisi alle satasella, mutta ne ovat huijausta. Niissä häviää maussa ja loppujen lopuksi hinnassakin.

Vaivattomampiahan ne voivat olla, mutta onko se vaivattomuus elämän tärkein tavoiteltava asia?

Siihen liittyykin tämä toinen sopeutumiseni. Viisas kun olen, purin marraskuussa talvea vasten talostani uunin. Olin sitä mieltä, ettei se lämmitä enää ja polttaa puitani ihan huvin vuoksi. Ostin tilalle ei varaavan hellauunin.

Jos ennen talossani oli talvella sentään tasaisemmin 8-12 astetta, myös lämmityksen jälkeen, niin nyt lämpömittari sahaa noin kahden ja viidentoista asteen väliä. Aamulla kun herään, on pakkasilla pari kolme astetta lämmintä ja sama illalla, kun tulen töistä. Ja vähemmänkin jos en aamulla lämmittä.

Leudommilla pakkaskeleillä sisälämpöasteet ovat kuudesta kahdeksaan ennen lämmitystä. Nollasta kymmeneen asteeseen pääsee noin tunnissa ja parissa tunnissa jo viiteentoista. Ja se on minulle jo luksusta ja vähintäänkin riittävä lämpötila.

Olen hellaani tyytyväinen ja talossa viihtyminen ja selviytyminen viileässä on vain pukeutumiskysymys. Kolmet housut, kolme villapaitaa, kolmet sukat, ja niillä pärjää. Joskus pidän ensimmäisen tunnin ajan haalaria, pipoa päässä, kynsikkäitä käsissäni ja kengät jalassa.

Ehkä kitaransoitto on jäänyt nyt vähemmälle, mutta se on jäänyt viime aikoina muutenkin harjoituskämpälle. Kirjoittamiseen ja lukemiseen lämpöasteilla ei ole merkitystä.

Nukkumaan käyn kolmen peiton alle keskimäärin kymmenessä asteessa. Ehkä jokainen ymmärtää, jos yövieraat talviaikaan ovat vähissä. Jos itse olen poissa yli vuorokauden, on talossa palatessani miinusasteita.

Ehkä sen kahvinkeittimen lisäksi voisin ostaa jo lämpöpatterinkin, kun miinuksilla ollut taloudellinen monttu on alkanut säännöllisten töiden myötä pikku hiljaa täyttyä.

Onko tästä sopeuttamisesta ja sopeutumisesta ollut mitään hyötyä? Onhan toki. Vaikka paino ei ole pudonnut, eikä vyöhön ole päässyt tekemään uusia reikiä, ovat ilmeisesti verensokerin heilahtelusta johtuvat horkat hävinneet, joita ennen lääkitsin nimenomaan suklaalla.

Ja tämä muu selviytymistaistelu on saanut suhtautumaan asioihin rennommin. Olen ollut hyvällä päällä enkä ole hermostunut enää edes itselleni juuri mistään. Jos ei ollut ennenkään  tapana valittaa mistään, niin nyt vielä vähemmän.

Onhan tämä kaikki niin naurettavaa, että ei tälle voi muuta kuin hymyillä.

Vuoden viimeisenä päivänä

Katson dokumenttia Beethovenista. On vuoden viimeinen päivä. Pohdin samalla luovuutta, yleensä ja omaani. Eläydyn lähes kyyneliin dokumentin lyhyistä kuulokuvista. Minusta se on vähintäänkin erikoista lähes sävelkorvattomalle henkilölle. 

Säveltäjä puolestaan oli jo täyskuuro 49-vuotiaana. Se on traagista. Ei se tosin estänyt häntä säveltämästä. Minä teen musiikkia, vaikka olen lähes sävelkorvaton. Sekin lienee traagista, eikä se minuakaan estää millään tavoin. Päinvastoin, ehkä tästä syntyykin se musiikkini omalaatuisuus.  

Heräsin aamuyöstä ajatukseen, että Asiapitoinen rock-orkesteri Aron levyn nimi voisi olla ”Bändi jota ei ollut”. Se oli edellisen bändini nimi yhtä lailla kuin yleisnimi sooloesityksilleni.

Puoliunessa oleva pääni käski, että jos se olisi levyn nimi, niin silloin pitäisi olla myös sen niminen laulu. Se alkoi välittömästi kirjoituttaa itseään viiden jälkeen aamulla. Mutta ei siitä oikeasti levyn nimeä tule.

Mainitsin taas levyn, mahdollisen levyn, omakustanne demon, tai mikä se sitten lopulta olisikaan. Sitä levyä olen tehnyt jo monta vuotta, mutta nyt jonkinlainen taltiointi on lähempänä kuin koskaan.

Vuoden kasassa ollut bändimme on parhaillaan pienellä tauolla, kun basistimme on isyyslomalla. Luulen, että työssäkäyntini ansiosta meillä on varaa käydä studiossa jo kevättalven aikana.

Asiapitoinen rock-orkesteri Aro on aidosti rokkaava bändi ja sen tekemästä levystä tulee kova rocklevy. Uskon 100 prosenttisesti siihen, että musiikkimme tullaan huomioimaan myös valtakunnallisella tasolla.

Viime aikoina olen herännyt useana aamuna lauluideat tai kokonaiset säkeistöt mielessäni. Pidän sitä erinomaisena asiana, että alitajuntani työskentelee nukkuessanikin, vaikka mikään pakko ei olisi uusia lauluja enää kirjoittaa.

Lipaston päällä odottaa 20-senttinen pino paperilappusia ja vihkoja, joissa on laulun ituja ja ideoita parin viime vuoden ajalta.

Jossakin niitä keskeneräisiä lauluja on vielä lisää myös edellisestä asuinpaikastani, noin vuodesta 2009 lähtien. Sen jälkeen suurin osa lauluistani on jäänyt kirjoittamatta puhtaaksi. Nekin pitäisi vain kaivaa joskus tilaisuuden tullen esiin, siirtää roskikseen tai koneelle ja työstää lopulliseen muotoonsa.

Niitä puhtaaksi kirjoitettuja laulutekstejä on tilastoissani vuoden 2005 loppuun mennessä 1333 kappaletta. Sen jälkeiset tilastot ovat rempallaan. Jos lasketaan, että olen vuoden 1980 alusta lähtien kirjoittanut keskimäärin laulun per viikko, niin kohta varmaan menee rikki 2000 laulun raja. Vähintäänkin kolmanneksessa niistä on myös jonkinmoinen sävel ja soinnutus. 

Nyt kun olen käynyt säännöllisesti töissä, ovat laulut ja ajaminen taas löytäneet toisensa. En ehdi enää ajaa kuin toista kilometriä, kun ensimmäiset rivit tai säkeistöt puskevat mieleen. Silloin ei auta muu kuin kaivaa povitaskusta esiin pieni vihko ja alkaa kirjoittaa sokkokirjoituksella tekstiä muistiin. Kaikesta ei aina jälkikäteen saa valitettavasti selvää.

Aikanaan kun jaoin viiden vuoden ajan sanomalehtiä aamun tunteina joka toinen viikonloppu, kirjoitin hirveän määrän lauluja tämän kolmesta viiteen tuntia kestäneen kierrokseni aikana. Talvella tämä tapahtui vielä pilkkopimeässä.

Oman aikansa vaatisi myös viimeistellä kesäteatterinäytelmä, jonka ensimmäisen version kirjoitin varmaan jo 10 vuotta sitten. Viimeksi ehdotin sitä ensi kesäksi Kontiolahden Kanavateatterille, jonka kaksivuotisen puheenjohtajuuskauteni päätän muuten tähän päivään.

Joskus 2006 tienoilla ehdotin Helsingissä Teatteri Kultsan johtokunnalle, että tehdään siitä Helsingin keskustaan savolainen kesäteatterinäytelmä.

Totta kai se idea tyrmättiin. Lähes kaikki minun ideani on tällä vuosikymmenellä tyrmätty järjestelmällisesti, joka puolella ja tasaisen tappavasti. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen saanut toteuttaa ideoitani tai luovuuttani vapaasti.

Joku voisi väittää vastaan, että mitäs muuta minä olen tehnytkään, kuin toteuttanut itseäni. Kyllä, mutta suurinta osaa en ole.

Helsingissä ne kunnianhimoisimmat työni Teatteri Kultsassa olivat kaksi pitkää näytelmääni "Työ, työtömpi, työtön" ja "Siinä nälännäkijä, missä tyhjäntekijä".

Ensimmäinen oli elokuvamaisesti pötköön ohjattu sikermä sketsejäni ja laulujani. Senkin kuulemma pääsin ohjaamaan jonkun höpöttäjän mukaan reittä pitkin. Onneksi edes joku on suojellut minua joskus jarrumiehiltä ja – naisilta.

Jälkimmäinen näytelmäni oli puolestaan lauluilla maustettu absurdi tarina, jonka kohtaukset vyöryivät episodeittain eteenpäin kuin elokuva. Sen tai vastaavan absurdin pseudoälyllisen näytelmäni haluaisin tehdä edelleen, mutta näillä leveyksillä se näyttää epätodennäköiseltä.

Tekijöiden saaminen tuollaiseen on vaikeaa, koska näyttelijöiden itsekontrolli estää luottamasta tekijään ja antautumasta sellaiseen, mitä ei itse ymmärrä tai luulee, ettei yleisö ymmärrä. Se on minusta surullista ja harmillista.

Juuri näiden ”takaiskujen” takia luovuuden rintamalla on katseeni kääntynyt yhä enemmän itseen päin. Jos jo näytelmissäni olen suosinut elokuvamaisia leikkauksia kohtauksista toiseen, ei ole mikään ihme, että seuraavaksi suunnittelen elokuvaa ”itsestäni”.

Saattaa olla, että aloitan sen demoversion kuvaukset jo huomenaamuna, vuoden ensimmäisenä päivänä.  Ensimmäiset kohtaukset kirjoitin paperille aamu yöstä viime yönä, kun yritin päästä uneen.

Tavoitteenani on kuvata tabletin kameralla dokumenttia omasta elämästäni, tai "yhdestä" päivästä siinä. Tietenkin liioittelisin ja valehtelisin, vaikka voi olla, ettei minun tarvitse, koska se on jo nyt kyllin epätodellista.

Se on elokuva miehestä, joka ei vaikene eikä pysähdy hetkeksikään. Se alkaa heräämisestä, ja sitten mennään ja tehdään ja puhutaan tauotta koko ajan aamuyöhön saakka.

Suurin osa jatkuvasta puheesta, ainakin tässä demoversiossa, tulee olemaan vaihtuvien kohtausten päällä pulppuavaa monologia, mutta aika ajoin sanon jonkun tarkoin harkitun viisauden suoraan kameralle. 

Tarina jatkuu, vaikka tilanteet vaihtuvat, henkilöt ympärillä, päivät, kaikki vaihtuvat, mutta se henkinen sisältö - itseni tuottama puhe, eikä kenenkään muun - etenee samalla raiteella kuin juna ilman väliasemia. Siitä on tarkoitus tehdä äärimmäisen rasittava kokemus.

Oikeasti haluaisin tehdä jotain ihan muuta. Haluaisin pian tulevana vuonna lopultakin koota novelleistani kokoelman. Se on ollut suunnitelmissani jo vuosikausia. Senkin materiaalin etsiminen, läpi käyminen, muokkaaminen kansioista, tikuilta, koneen nielusta vain vaatisi aikaa, ja sitä ei näytä koskaan olevan tarpeeksi.

Novelleja on syntynyt tasaisen harvaan tahtiin 25 vuoden ajan. Usein idea roihahtaa jostain sanomalehden uutisesta tai kirjan lauseesta. Se iskee heti ja voimakkaasti ja minä reagoin siihen välittömästi vyöryttämällä tekstin ensimmäisen version kynällä ja paperilla muistiin.

Parasta materiaalia, omaa elämääni, olen novelleissani ryöstöviljellyt aivan liian vähän. Ehkä olen alitajunnassani säästänyt niitä tarinoita omaa elämäkertaa varten.

Näillä näkyvin kesäkuun loppuun saakka jatkuvat säännölliset työt sotkevat luovuuttani ja vapaa-aikaani tällä hetkellä eniten. Toisaalta, aikaa voi olla enemmänkin, koska nyt työt eivät tulee kotiin häiritsemään, kuten aiemmin.

Ehkä minun etenemistä hidastaa eniten minä itse. Se, että hajotan itseni niin moneen suuntaan aiheuttaa sen, etten saa mitään valmiiksi, ja hylkään asioita pienimmänkin esteen sattuessa. Suurin osa tekemisistäni jää kesken tai pelkän idean asteelle.

Ehkä juuri tämä on elämäntarkoitus: olla matkalla kohti jotain päämäärää ja muistaa elää siinä matkalla. Ehkä minun kohdalla tarkoitus ei olekaan päästä koskaan perille, vaan olla aina vain matkalla? 

Voihan sen aikaansaamattomuutensa valehdella itselleen tuollakin tavoin.

Hyvää uutta vuotta! 

Joulutervehdys!

Onnellisena ja pöljä hymy huulilla heräsin aamutuimaan saunan lämmitykseen.

No, piti se hellakin laittaa tulille, kun lämpöä talon sisällä oli kolme astetta ja ulkona, tämän historiallisen ja olemattomaksi muuttuneen järven pohjalla miinus 25 astetta.

En kerjää tällä sääliä, enemmänkin kehun itseäni, että kykenen näissä oloissa täysipainoisesti toimimaan ihan muina miehinä ja omana itsenäni.

Ihminen on sopeutuvainen. 

Olen puolustautunut itselleni sillä, että ihmisen pitää nähdä vaivaa oman elämänsä eteen. Ja toisaalta olen vedonnut siihen, että jos lapsenakin olen pärjännyt lähes tällaisissa olosuhteissa - varmaankin lämpimämmissä tosin - täysi-ikäisyyteeni saakka, ilman sisäsaunaa tai -vessaa, niin miksi en muka pärjäisi nyt lähes aikuisena.

No, ei minulla ole juoksevaa vettäkään, mutta eivätpähän ainakaan putket jäädy. Lähteessä oli jo riitettä.  Jääkaappia en tarvitse, kun eteisessä on riittävästi miinusasteita. 

Muutama viikko sitten purin pois uunin, kun se poltti vain puita, mutta ei lämmittänyt kämppää enää yhtään. Ehkä se piti kuitenkin tasaisemmin sen alle 10 asteisen lämmön, kuin hellani.

Italialainen kaunotar, tämä uusi viininpunainen hellani, nostaa kämpän lämmön pian lähes normaaliin 12­­­‑13 asteeseen näillä pakkasilla, ja leudommalla säällä jopa 15–16 asteeseen. Olen oppinut pitämään normaalina sellaista 14 astetta. En ole tosin palellut kylmemmässäkään. Enkä valittanut. 

Nyt joksikin aikaa säännöllistynyt oikea työelämä sotkee peruslämmittämistä sen verran, että voin ennustaa herääväni tämän talven joka aamu alle 10 asteisessa kämpässä, ja tulevani töistä kotiin vielä kylmempään. 

Vähän niin kuin tulisi kesämökille joka päivä. On minulla toki pieni lämpöpatterikin, mutta sen antama peruslämpö on tuolla muutamassa asteessa.

Minulla oli siis vara, no, vara ja vara, sataprosenttisella lainalla ostaa tämä romu talo kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta ei sitä ole ollut vara laittaa yhtään. Muutenkin - nyt toistan itseäni - ostin talon kunnostaakseni itseäni enkä taloa.

Tosin, jos tällaisissa olosuhteissa pitäisi vanhusta tai lasta, niin varmaankin jonkinlaisen syytteen saisi. Kun pitää itseään, niin lieneekö syyntakeeton?

Joulua en ole tehnyt, mutta menen osallistumaan sukuni jouluun. Pitkästä aikaa ostin siskojeni lapsille lahjojakin, kun neljän kuukauden työelämän jälkeen jäi ensimmäisen kerran tilistä hieman ylimääräistä.

Monta vuotta lahjani ovat olleet "aikalahjoja" lapsille, kun en ole muuhun taloudellisesti kyennyt. Ja aikakin on pitänyt kirjoittaa kalenteriin, kun en ole muuten muka ehtinyt heitä nähdä.

Tällaiseksi tämä tietyllä tavalla itsekäs elämä ja itse tehdyt kiireet ovat minusta tehneet. Mutta kaikesta huolimatta tämä talo rauhoittaa minua ja pitää minua onnellisena.

Samaa onnea ja iloa sekä lystipäistä joulua kaikille teille, jotka satutte tämän lukemaan. 

Missä iässä lapsen sopii tehdä aikuisten asioita?

Erinäisissä keskusteluissa on kohoteltu kulmia siitä, kun lehdissä on nostettu 11-vuotias hirventappaja sankariksi. Suhteessa metsästyskulttuuriin se lienee jonkinlainen meriitti. Muuten olen sitä mieltä, että tuollaista ei tarvitsisi päästä tapahtumaan.

Jos olisi minusta kiinni, mitään verisiä raatoja ei tuotaisi lehtien sivuille muutenkaan. Sitä "normaalia" tappamista maailmassa on riittämiin, joten tätä metsästäjien välttämättömäksi tappamiseksi kokemaa tappamista ei tarvitsisi tuoda millään tavoin esiin. 

Harrastakoot lajia keskenään jos elollisten olioiden tappamisessa ei kerta nähdä mitään eettisesti väärää. 

Jos julkisuudella on tarkoitus saada ukkoutuviin metsästysseuroihin uusia harrastajia, niin sitä ei noilla julkaistuilla verisillä raadoilla kyllä hankita, ei edes lasten avulla. Suhtaudun hyvin kielteisesti siihen, että lapsi kulkee aikuisten seassa metsässä tai missään puukkovyöllä ja ase olalla.

Tällainen aikuistumisriitti ei voi olla jättämättä jälkeä lapsen psyykeen. Toisaalta, ymmärrän ajatuksen, että minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Lapsesta voi kasvaa vastuullinen aikuinen juuri noinkin. Mutta yhtä lailla hänestä voi kasvaa aseeseen ja vahvemman oikeuteen luottava öykkäri. Jostainhan nekin keskuuteemme sikiävät.  

Onko sitäkään mietitty, miten tällainen tappaja-sankari vaikuttaa lapsen ikäkavereihin? He ovat vain hetkeä aiemmin yhdessä katsoneet sympaattisia eläinelokuvia, lukeneet eläinsatuja ja sitten yhtä äkkiä yksi joukosta lähteekin tappamaan heidän eläinystäviään?

Siitä voisi keskustella enemmänkin, minkä ikäisenä eri asiat pitäisi aloittaa? Helsingin Sanomat kirjoitti juuri Savasteen perheestä, joka myi omaisuutensa ja suuntasi kaiken huomionsa silloin 11-vuotiaan poikansa motocross-uraan. Pojasta tuli 14-vuotiaana ikäluokkansa maailmanmestari.

Argentiinalainen Lionel Messi ostettiin Barcelonaan jo 13-vuotiaana. Jokainen tietää mitä hänestä on tullut. Poplaulaja Isac Elliot teki menestyslevyn 12-vuotiaana.

Näyttelijä Macaulay Culkin oli 10-vuotias, kun hänestä tuli kansainvälinen tähti Yksin kotona elokuvan myötä. Nuorena aikuisena hänellä oli päihdeongelma. 

Ilman aikuisten peliin puuttumista ja johdatusta nämä kaikki olisivat saaneet elää normaalia lapsuuttaan huomattavasti pidempään.

Kun maailma on mennyt tällaiseksi, että aikuisten pitää viedä lapset kesken leikkiensä maailmaan, missä aikuisuuden ja lapsuuden rajat hämärtyvät, niin onko ihme jos pedofiliakin kukoistaa. 

Voi kysyä, että jos tappaa saa jo 11-vuotiaana, minkä ikäisenä on oikein aloittaa sukupuolielämä? Ja pitäisikö senkin olla uutisen arvoinen juttu?  

Laiminlyömäni blogi

Jatkuva kirjoittaminen moneen suuntaan aiheuttaa sen, että välillä jotkut polut pääsevät vesottumaan niin sanotusti. Ja kun vastakkain on välttämätön ja vapaaehtoinen kirjoittaminen, niin haluistaan huolimatta joutuu keskittymään siihen, millä saa pysymään edes tämän kirjoitusvälineen sähkövirranpiirissä.

Toinen syy taukoon on tekninen, tuo pirulainen, joka minua riivaa tasaiseen tahtiin ihan vain huvikseen. Insinöörien ammattikunta ei ole kovin kovassa kurssissa tässä taloudessa. Keksivät koko ajan uutta ja tarpeetonta, eivätkä kehitä ja korvaa aiempia mokiaan toimiviksi.

Tämäkin blogini lakkasi ottamasta tekstiä vastaan sinne minne minä ne halusin, ja mielestäni kirjoitin, ja sen sijaan se heitti kaikki jutut etusivulle. Kun teki sen tarpeeksi usein, niin en viitsinyt enää edes yrittää. Siitä tämä tauko enimmäkseen johtuu.

Kirjoittamisen suhteen on niin monia suunnitelmia ja suuntia, ettei ole ollenkaan ihme, etten meinaa saada mitään koskaan valmiiksi saakka. Lyhyet pyrähdykset, aforismit, laulut, kolumnit, syntyvät juuri siksi, että ne vaativat niin lyhyen keskittymisajan. Mutta kaikki isompi, määrätietoisuutta, keskittymiskykyä ja aikaa vaativat itselleni asettamat tavoitteet jäävät edelleen liian paljon pöytälaatikkoon.

Rahaa arvostamattomana ihmisenä on jotenkin noloa ja kurjaa sanoa, että jos joku ihme tai ihminen tukisi elämääni nyt vaikka 10.000 eurolla, niin en poistuisi kotoani kauppaa kauemmaksi vuoteen ja pistäisin kaikki tekstini järjestykseen. Sen jälkeen asiat hoituisivat itsestään.

Mutta kenties nyt jälleen keran, olen palannut blogini ääreen, ja alan toitottaa totuuksiani tai toilailujani ulos säännöllisemmin.