Politiikan stand up -koomikoksi ryhtynyt kansanedustaja Hannu Hoskonen on pistänyt kaiken ainakin minun silmissä olemattomasta arvovallastaan peliin todistaakseen ympäristöministeriön salaliitot ja yksittäisten suojeluintoilijoiden ymmärtämättömyyden. Hoskosen mukaan näiden molempien ainoana tavoiteena on maaseudun autioittaminen ja satojen tuhansien ihmisten muuttaminen kasvukeskuksiin.
Itselle suurin syy muuttaa maaseudulta on juuri Hoskosen kaltaiset yksisilmäistä totuuttaan saarnaavat ja itsevaltiuteen pyrkivät öykkärit. Jos itse olisin aikoinani tiennyt etukäteen minkälainen kunnan henkinen ilmapiiri valtuuston puheenjohtajan johdolla Ilomantsissa on vallalla, olisin saattanut jättää tulematta.
Ilomantsissa ei aktiivinen ihminen jää kampittamatta ja puukkoa selkään saamatta jos hän ei suostu kuvia kumartamaan, eli olemaan hoskoslainen. M.O.T.
Ilomantsin keskusta ja keskustalaiset tekisivät nyt viisaasti jos vaihtaisivat vielä ennen tulevia vaaleja maltillisempaan ja asiallisempaan johtohahmoon. Hoskonen taustapiruineen tekee paitsi Ilomantsille ja myös puolueelle korvaamatonta imagohaittaa. Ne hänen kaipaamansa uudet veronmaksajat jäävät tulematta juuri päinvastaisista syistä kun Hoskonen olettaa.
Kansanedustajan ja kunnanvaltuuston puheenjohtajan pitäisi kyetä kuuntelemaan ja jopa edustamaan kaikkia kuntalaisiaan jollain tavoin tasapuolisesti. Hoskosen tavoitteena on ainoastaan saada kaikki tasapuolisesti kuuntelemaan häntä ja vaiennettua soraäänet. Keskustelukulttuuria hän ei tunne, kuten Toivonlahdessa järjestetty "keskustelutilaisuus" on osoittanut.
Hoskosen toimet näyttävät olevan alistettu henkilökohtaiselle vallanhimolle. Demokratiassa valtaan pääsee ihmisten äänillä ja siinä pelissä ovat kaikki keinot sallittuja, pelottelu ja painostus ja muut henkisesti epärehelliset keinot.
Karjalaisen kirjoituksessa (17.4.) Hoskonen paljastaa käänteisesti mikä on hänen tavoitteensa. Kaikki keinot on otettava käyttöön, että maaseudulla olisi mahdollisimman paljon kaivoshankkeita, turpeennostoalueita, voimalaitosinvestointeja, tiehankkeita ja muita investointeja. Tällä kertaa tältä listalta unohtuivat metsien ja harjujen sileäksi laittamiset.
Tämä kaikki autuus ja onni miljardi-investointien muodossa odottaa Hoskosen mukaan ainoastaan lupaa päästä töihin!
Hoskonen alistaisi maaseudun luonnonvarojen reservaatiksi ja ajaisi maisemastaan pois kaikki luonnonsuojelijat ja ilomantsilaista luontoa rakastavat matkailijat, kesäasukkaat ja tulevaisuuden etätyöntekijät, joilla kiitos kehittyvien nettiyhteyksien - kiitos siitä myös Hoskoselle - alkaa olla mahdollista elää myös Ilomantsissa.
"Ympäristö" jo pelkkänä sanana on Hoskoselle niin suuri punainen vaate, että hän on valmis uhraamaan Ilomantsin vahvimman vetovoiman, luonnon kauniin maiseman, lyhytnäköisellä luonnon loppuunmyynnillä investoijille.
Jos hieman arvailen, niin harva yritys aloittaa mitään investointia kuppaamatta ensin kunnalta tukirajoja. Toiseksi tulot menisivät yrityksille, ei Ilomantsiin ja veronsakin ne maksaisivat pääosin ihan muihin kuntiin samoin kuin heidän keikkatyöntekijänsä.
Minä näen, että Hoskosen visioiden jäljiltä maaseudulle ja Ilomantsiin jäisi vain autioituneita taloja ja luonnon turmellus. Onneksi Ilomantsissa on myös niitä suojeluintoilijoita, suojeluporukkaa, ja miksi heitä milloinkin haukutaan.
Minusta he ovat vain tavallisia järki-ihmisiä, joita Ilomantsi kaipaisi ja ansaitsisi tulemaan piiloistaan julkisuuteen enemmänkin. Nyt olisi sen aika.
Suojelijaleiman lyömisellä Ilomantsissa on pyritty samaan kuin aikanaan Saksassa, missä natsit merkkasivat juutalaiset keltaisin nauhoin. Heitä ei tarvitse kuunnella eikä ottaa huomioon.
Enossa 17.4. Kari Rissanen
sunnuntai 17. huhtikuuta 2016
maanantai 18. tammikuuta 2016
Suomi-blues on voimissaan
Suomalainen bluesmusiikki nostaa ansaitusti häntäänsä. Bändit on huomioitui maailmalta ja ne tekevät järjestään laadukkaita ja omankuuloisia levyjä. Suomi-blues ei ei ole tylsää junttausta vaan vivahteikasta ja taitavaa omaäänistä originaalia juurimusiikkia.
Lauantaina 16. tammikuuta Helsingissä Virgin Oil ravintolassa toista kertaa pidetyssä Finnish Blues Award gaalassa palkittiin artisteja neljässä kategoriassa. Blues-alan vaikuttajista koottuun palkintoraatiin kuului yli sata muusikkoa, keikkajärjestäjää, toimittajaa ja muuta aktiivia.
Vuoden artisti/yhtye sarjassa palkittiin Erja Lyytinen. Viime vuoteen kuului keikkailua niin ulkomailla kuin kotimaassa sekä konserttialbumi "Live in London". Oma festivaaliyleisömme muistaa vieläkin Lyytisen valtavan hienon keikan Blueberry Hillin kolmantena vuonna 2011.
Vuoden tulokkaaksi valittiin rämäkkä White Knuckles Trio, joka on tulossa syksyllä Blueberry Hilliin. Viime vuonna yhtye julkaisi debyytti albuminsa "Got It Bad", sekä Eero Raittisen kanssa tehdyn "Live at Suisto" -levyn.
Yhdistyksemme on siis ajan hermolla, koska vuoden kappake -palkinnon sai syksyllä festarillamme esiintyneen Micke Björklöf & Blue Stripin "Last Train to Memphis" -biisi. Bändihän sai jo viime vuonna ensimmäisen vuoden Finnish Blues Award -palkinnon vuoden yhtye kategoriassa.
Elämäntyöpalkinto meni ansaitusti Esa Kuloniemelle, joka on Yle Radio Suomen Bluesministeri -ohjelman tekijä sekä Honey B. & T-Bones yhtyeen kitaristi-laulaja 80-luvun alkupuolelta lähtien.
Illan aikana esiintyivät muun muassa Honey B. Family (rummuissa perheen 14-vuotias poika Mooses Kuloniemi), riemastuttava Micke & Lefty feat. Chef ja Ina Forsman uuden bändinsä kanssa. Livemusiikki soi kahdessa kerroksessa porrastetusti yli viiden tunnin ajan.
Palkintojen jaon jälkeen viime vuoden ja tämän vuoden palkittuja artisteja kävi esittämässä näytteet ja White Knucles Trioa lukuunottamatta heitä säestivät vuosi sitten Blueberry Hillissä esiintyneet Lena Lindroos, basso ja Matti Kettunen, kitara sekä rumpali, jonka nimi pääsi unohtumaan. Lavalla kitaroi edellisten kanssa myös Tomi Leino, jonka trio kuuluu myös tulevan BBHF-festarin esiintyjäkaartiin.
Lauantaina 16. tammikuuta Helsingissä Virgin Oil ravintolassa toista kertaa pidetyssä Finnish Blues Award gaalassa palkittiin artisteja neljässä kategoriassa. Blues-alan vaikuttajista koottuun palkintoraatiin kuului yli sata muusikkoa, keikkajärjestäjää, toimittajaa ja muuta aktiivia.
Vuoden artisti/yhtye sarjassa palkittiin Erja Lyytinen. Viime vuoteen kuului keikkailua niin ulkomailla kuin kotimaassa sekä konserttialbumi "Live in London". Oma festivaaliyleisömme muistaa vieläkin Lyytisen valtavan hienon keikan Blueberry Hillin kolmantena vuonna 2011.
Vuoden tulokkaaksi valittiin rämäkkä White Knuckles Trio, joka on tulossa syksyllä Blueberry Hilliin. Viime vuonna yhtye julkaisi debyytti albuminsa "Got It Bad", sekä Eero Raittisen kanssa tehdyn "Live at Suisto" -levyn.
Yhdistyksemme on siis ajan hermolla, koska vuoden kappake -palkinnon sai syksyllä festarillamme esiintyneen Micke Björklöf & Blue Stripin "Last Train to Memphis" -biisi. Bändihän sai jo viime vuonna ensimmäisen vuoden Finnish Blues Award -palkinnon vuoden yhtye kategoriassa.
Elämäntyöpalkinto meni ansaitusti Esa Kuloniemelle, joka on Yle Radio Suomen Bluesministeri -ohjelman tekijä sekä Honey B. & T-Bones yhtyeen kitaristi-laulaja 80-luvun alkupuolelta lähtien.
Illan aikana esiintyivät muun muassa Honey B. Family (rummuissa perheen 14-vuotias poika Mooses Kuloniemi), riemastuttava Micke & Lefty feat. Chef ja Ina Forsman uuden bändinsä kanssa. Livemusiikki soi kahdessa kerroksessa porrastetusti yli viiden tunnin ajan.
Palkintojen jaon jälkeen viime vuoden ja tämän vuoden palkittuja artisteja kävi esittämässä näytteet ja White Knucles Trioa lukuunottamatta heitä säestivät vuosi sitten Blueberry Hillissä esiintyneet Lena Lindroos, basso ja Matti Kettunen, kitara sekä rumpali, jonka nimi pääsi unohtumaan. Lavalla kitaroi edellisten kanssa myös Tomi Leino, jonka trio kuuluu myös tulevan BBHF-festarin esiintyjäkaartiin.
perjantai 7. elokuuta 2015
Kysymyksiä festivaalimme ensimmäisen päivän jälkeen
Kirjoitin festivaalitunnelmien ensimmäisestä päivästä tuoreeltaan BBHF:n blogiin. Laitanpa myös henkilökohtaisempia tunnelmiani tänne omaan blogiini. En valita enkä ole katkera, mutta kysyn miksi tällaista tyylillä tehtyä tapahtumaa ei voitaisi Ilomantsissa ottaa jo vakavasti?
Me järjestämme lähes vuoden mittaisten valmistelujen jälkeen tapahtuman, joka tarjoaa kansainvälisen luokan artisteja lähes kotiovelle tuotuna. Me järjestämme sympaattisen tapahtuman joka tunnetaan jo Suomen joka kolkassa. Mutta Ilomantsissa siitä tiedetään yllättävän vähän.
Sen mitä isot eivät tee edellä, sitä pienet eivät tee perässä. Kunnan tuki on ollut vuosien varrella vähäistä ja sen asenne ala-arvoista: "Mitä hyötyä siitä on Ilomantsille..."
No, ei kai siitä paljoa ole, mutta olemme me kuitenkin tuoneet vuosien varrella ILOMANTSIIN yleisöä pääosin muualta kaksituhatta ihmistä ja hieman toisella sataa olevan määrän muusikoita.
Heidän mukanaan sana ILOMANTSISTA leviää ja se on järjestään hyvin positiivista sanaa. Mutta jos tietyt tahot meidät nonsoleeraavat, niin sen tekee myös suuri paikallinen yleisö.
Esimerkiksi paikallislehti on ennakkojutuissaan tapahtumistamme tai tiedottamisistamme vähätellyt meidät aika pieneen rooliin. Viime aikoina juuri päätoimittajat kirjoitukset meistä ovat olleet oudon huolimattomia ja hyvin vähän innostavia.Onneksi viimeisintä niistä pääsimme hieman täsmentämään ennen julkaisua. Pahoittelen krittiikkiä, mutta en ole sen kanssa yksin.
Se mitä me olemme yrittäneet ILOMANTSISSA vuosien varrella huonolla menestyksellä tarjota on yritysyhteistyö. Se voisi olla vaikka seuraavaa: Meillä on laadukas tapahtuma, jonne yhteistyökumppanimme voisivat tulla rentoutumaan tai tuoda omia ulkopaikkakuntalaisia yhteistyökumppaneitaan nauttimaan mukavasta yhdessäolosta ja musiikista.
Nämä yhteistyökumppanimme voisivat osallistua esimerkiksi korvamerkityllä tuella tiettyä valitsemaamme artistia kohtaan. Mitä enemmän meitä tuetaan, sitä isompia ja oleellisempia nimiä me pyrimme Blueberry Hilliin tuomaan. Olkoon se vaikka Eric Clapton.
Neil Youngille laitoimme jo kutsun hänen Suomen keikan yhteyteensä. Blueslegenda Muddy Watersin pojan Big Bill Morganfieldin kanssa neuvottelut olivat jo pitkällä täksi syksyksi. Se olisi ollut hänen ensimmäinen keikkansa Suomessa.
Mutta meidän rahkeemme ei haluistamme huolimatta riitä, koska emme saa läänistä mitään tukea ja kunnan tuki on vuosien varrella ollut nappikauppaa. Kuitenkin kunnalla olisi hieno mahdollisuus halutessaan hypätä hyvämaineisen festivaalimme kyytiin.
Jos kunnalla on varsinainen raha tiukassa yksi helppo tapa kunnan johdolle ja päättäjille tukea henkisesti isoa ilomantsilaista tapahtumaa olisi tulla paikalle ja tuoda sinne omia vieraitaan eripaikkakunnilta. Miten voikaan tukea tapahtumaa, josta ei tiedä millainen se edes on?
Se ei ole mikään "jazz" tai "blues", minkä perusteella sen voi jättää väliin. Se on "TAPAHTUMA".
Olemme vuosien varrella tarjonneet kuntaan ideaa, että esimerkiksi kunnanjohtaja kutsuisi kaikki maakunnalliset kollegansa tapahtumaamme ja kestitsisi heitä, ja voisi reteesti esitellä, että näin meillä. Ilmeisesti meidän pitää laittaa ensi vuonna johonkin nurkkaan joku näennäinen nauhan poikki saksiminen ja pyytää kunnan johtoa sitä saksimaan :)
Ensi vuonna on jo kahdeksas kerta ja meillä olisi halua kasvattaa ja kehittää tapahtumaa entisestään, mutta voimavaramme ovat kovilla. Esimerkiksi Enossa Katseenkääntäjät päättivät eilen oman Kanavavaarirockinsa kymmenenteen vuoteensa juuri tuosta syystä.
Me olemme kuitenkin päättäneet uida vastavirtaan ja järjestää sitä yhä ILOMANTSISSA, minne ihmisten pitää tulla asiakseen. Juuri siitä syystä me haluamme tuottaa yleisölle kunnon vastineen vaivannäöstään.
Pyrimme pitämään lippujen hinnan mahdollisimman alhaisina ja kuljetuksen Joensuusta mahdollisimman edullisena. Se on selvää, että ilman tukea teemme koko ajan hieman tappiota ja sen lisäksi omavalintaisesti uhraamme siihen yhteenlaskettuna monien kuukausien työn vuosittain.
Välillä tämä on kokopäivätyötä, joka estää muun tuloa tuottavan toiminnan. Mutta onneksi on näitä palkkapäiviä aina seassa, kuten eilen koko illan, ja erityisesti Kalevi Louhivuori Quintetin aikaan.
Me toivomme, että pikku hiljaa niin kunta kuin kuntalaiset ottautuisivat asiaa, että täällä heidän takapihallaan on tällainen pieni timantti ja ihme. Kiitämme niitä jotka ovat asiaan ottautuneet, kuten Ilomantsin Osuuspankki, Pogostan kaluste, Veli Jeskanen ja meihin jollain tavoin sidoksissa olevien henkilöiden yritykset. Lisäksi kiitämme molempia ruokakauppoja muusikoittemme bäkkärin virvokkeista,
Me järjestämme lähes vuoden mittaisten valmistelujen jälkeen tapahtuman, joka tarjoaa kansainvälisen luokan artisteja lähes kotiovelle tuotuna. Me järjestämme sympaattisen tapahtuman joka tunnetaan jo Suomen joka kolkassa. Mutta Ilomantsissa siitä tiedetään yllättävän vähän.
Sen mitä isot eivät tee edellä, sitä pienet eivät tee perässä. Kunnan tuki on ollut vuosien varrella vähäistä ja sen asenne ala-arvoista: "Mitä hyötyä siitä on Ilomantsille..."
No, ei kai siitä paljoa ole, mutta olemme me kuitenkin tuoneet vuosien varrella ILOMANTSIIN yleisöä pääosin muualta kaksituhatta ihmistä ja hieman toisella sataa olevan määrän muusikoita.
Heidän mukanaan sana ILOMANTSISTA leviää ja se on järjestään hyvin positiivista sanaa. Mutta jos tietyt tahot meidät nonsoleeraavat, niin sen tekee myös suuri paikallinen yleisö.
Esimerkiksi paikallislehti on ennakkojutuissaan tapahtumistamme tai tiedottamisistamme vähätellyt meidät aika pieneen rooliin. Viime aikoina juuri päätoimittajat kirjoitukset meistä ovat olleet oudon huolimattomia ja hyvin vähän innostavia.Onneksi viimeisintä niistä pääsimme hieman täsmentämään ennen julkaisua. Pahoittelen krittiikkiä, mutta en ole sen kanssa yksin.
Se mitä me olemme yrittäneet ILOMANTSISSA vuosien varrella huonolla menestyksellä tarjota on yritysyhteistyö. Se voisi olla vaikka seuraavaa: Meillä on laadukas tapahtuma, jonne yhteistyökumppanimme voisivat tulla rentoutumaan tai tuoda omia ulkopaikkakuntalaisia yhteistyökumppaneitaan nauttimaan mukavasta yhdessäolosta ja musiikista.
Nämä yhteistyökumppanimme voisivat osallistua esimerkiksi korvamerkityllä tuella tiettyä valitsemaamme artistia kohtaan. Mitä enemmän meitä tuetaan, sitä isompia ja oleellisempia nimiä me pyrimme Blueberry Hilliin tuomaan. Olkoon se vaikka Eric Clapton.
Neil Youngille laitoimme jo kutsun hänen Suomen keikan yhteyteensä. Blueslegenda Muddy Watersin pojan Big Bill Morganfieldin kanssa neuvottelut olivat jo pitkällä täksi syksyksi. Se olisi ollut hänen ensimmäinen keikkansa Suomessa.
Mutta meidän rahkeemme ei haluistamme huolimatta riitä, koska emme saa läänistä mitään tukea ja kunnan tuki on vuosien varrella ollut nappikauppaa. Kuitenkin kunnalla olisi hieno mahdollisuus halutessaan hypätä hyvämaineisen festivaalimme kyytiin.
Jos kunnalla on varsinainen raha tiukassa yksi helppo tapa kunnan johdolle ja päättäjille tukea henkisesti isoa ilomantsilaista tapahtumaa olisi tulla paikalle ja tuoda sinne omia vieraitaan eripaikkakunnilta. Miten voikaan tukea tapahtumaa, josta ei tiedä millainen se edes on?
Se ei ole mikään "jazz" tai "blues", minkä perusteella sen voi jättää väliin. Se on "TAPAHTUMA".
Olemme vuosien varrella tarjonneet kuntaan ideaa, että esimerkiksi kunnanjohtaja kutsuisi kaikki maakunnalliset kollegansa tapahtumaamme ja kestitsisi heitä, ja voisi reteesti esitellä, että näin meillä. Ilmeisesti meidän pitää laittaa ensi vuonna johonkin nurkkaan joku näennäinen nauhan poikki saksiminen ja pyytää kunnan johtoa sitä saksimaan :)
Ensi vuonna on jo kahdeksas kerta ja meillä olisi halua kasvattaa ja kehittää tapahtumaa entisestään, mutta voimavaramme ovat kovilla. Esimerkiksi Enossa Katseenkääntäjät päättivät eilen oman Kanavavaarirockinsa kymmenenteen vuoteensa juuri tuosta syystä.
Me olemme kuitenkin päättäneet uida vastavirtaan ja järjestää sitä yhä ILOMANTSISSA, minne ihmisten pitää tulla asiakseen. Juuri siitä syystä me haluamme tuottaa yleisölle kunnon vastineen vaivannäöstään.
Pyrimme pitämään lippujen hinnan mahdollisimman alhaisina ja kuljetuksen Joensuusta mahdollisimman edullisena. Se on selvää, että ilman tukea teemme koko ajan hieman tappiota ja sen lisäksi omavalintaisesti uhraamme siihen yhteenlaskettuna monien kuukausien työn vuosittain.
Välillä tämä on kokopäivätyötä, joka estää muun tuloa tuottavan toiminnan. Mutta onneksi on näitä palkkapäiviä aina seassa, kuten eilen koko illan, ja erityisesti Kalevi Louhivuori Quintetin aikaan.
Me toivomme, että pikku hiljaa niin kunta kuin kuntalaiset ottautuisivat asiaa, että täällä heidän takapihallaan on tällainen pieni timantti ja ihme. Kiitämme niitä jotka ovat asiaan ottautuneet, kuten Ilomantsin Osuuspankki, Pogostan kaluste, Veli Jeskanen ja meihin jollain tavoin sidoksissa olevien henkilöiden yritykset. Lisäksi kiitämme molempia ruokakauppoja muusikoittemme bäkkärin virvokkeista,
torstai 23. heinäkuuta 2015
torstai 11. kesäkuuta 2015
Insinöörin kylmä ja laskelmoiva sydän - yleistävä provokaatio
Puuttuuko insinööriltä oikeasti sydän, vai mistä heidän ammattikunnassaan on kysymys? Kun valtion johtaja pyytää insinööriä rakentamaan vähän tehokkaampia aseita kuin vihollisella on, niin insinöörihän on tikkana valmis.
- Pitäisi saada sellainen kunnolla posahtava atomipommi.
- Onnistuu, mihinkäs käyttöön sitä tarvitaan?
- No tappamiseenhan sitä pommia tarvitaan.
- Mitenkä paljon pitäisi tappaa?
- Sellaisen suurkaupungin asukkaineen kun lyö sileäksi, niin hyvä tulee.
- Hoituu.
Elokuussa insinöörit voivat viettää 70-vuotisjuhlia Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien kunniaksi. Niillä saatiin hengiltä noin 130 000 ihmistä ja jälkivaikutukset ovat olleet myös hirmuiset. Lisäksi palopommeilla otettiin päiviltä arviolta puolimiljoonaa japanilaista.
Eihän siinä tietysti muusta ollut kysymys kuin siitä, että siinä insinööri teki vain työtänsä palkkansa eteen.
En tiedä, josko insinöörit tarvitsevat edes toimeksiantajaa töilleen, vai ovatko heidän työnsä tulokset jonkinlaisia sormi- ja aivoharjoituksia, joita he lykkäävät eteenpäin vallanpitäjille.
- Tässä olisi tällainen laite.
- Mitäs sillä tehdään?
- Vaikka mitä, mutta kun ennen sen tekemiseen tarvittiin kymmenen ihmistä, niin tällä homma hoituu yhdellä ihmisellä.
- Kuulostaa hyvältä.
- Siinä säästää pitkän sentin palkkakuluissakin.
- Kuulostaa perhanan hyvältä. Tuollainen laite tarvitaan, ilman muuta.
Sitten tekopyhät hurskastelijat pannaan julkisesti ihmettelemään, kun on tätä työttömyyttä ja yhtä lailla sitä kun ei työ kelpaa. Oletusarvona on, että kaikilla pitäisi olla asioista samanlainen insinöörin ajattelutapa.
Että niiden nappuloiden käytön ja näytön sanoman pitäisi olla selvää niin koulupudokkaille, työstään eläkeiän aattona pois potkaistulle kuin hitaammin ajattelevalla kansalaiselle tuosta vain.
Insinööritkö meillä määrittelevät aivokapasiteettimme perustason ja elämisemme normit?
Insinöörien toimien seurauksena me olemme vieraantuneet toisistamme ja me olemme nyt kansa, joka tuijottaa näyttöpäätettä tai televisiota aamusta iltaan.
Ihminen seurustelee älypuhelimen kanssa koko valveillaoloaikansa ja inhimilliset kontaktit hupenevat ohimeneviksi yhteystietojen vaihtamiseksi.
Insinöörien koulutus pitäisi kieltää vuosikausiksi, sillä insinöörit ovat kaiken pahan alku tässä maailmassa. He ovat kehittäneet kehittämästä päästyään uutta turhaketta maailmaan ja markkinamiehet ja lobbarit myyvät nämä tuotteet yhteiskunnan päättäjille ja kansan kiusaksi.
Nyt meillä on sitten pääministerinäkin insinööri. Herättää luottamusta... Nytkö pitäisi ruveta lähtökohtaisesti uskomaan, että politiikan teko Suomessa muuttuu lähtökohdiltaan humaaniksi ja inhimilliseksi?
Milloin me saammekaan sen sirun nahkamme
- Pitäisi saada sellainen kunnolla posahtava atomipommi.
- Onnistuu, mihinkäs käyttöön sitä tarvitaan?
- No tappamiseenhan sitä pommia tarvitaan.
- Mitenkä paljon pitäisi tappaa?
- Sellaisen suurkaupungin asukkaineen kun lyö sileäksi, niin hyvä tulee.
- Hoituu.
Elokuussa insinöörit voivat viettää 70-vuotisjuhlia Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien kunniaksi. Niillä saatiin hengiltä noin 130 000 ihmistä ja jälkivaikutukset ovat olleet myös hirmuiset. Lisäksi palopommeilla otettiin päiviltä arviolta puolimiljoonaa japanilaista.
Eihän siinä tietysti muusta ollut kysymys kuin siitä, että siinä insinööri teki vain työtänsä palkkansa eteen.
En tiedä, josko insinöörit tarvitsevat edes toimeksiantajaa töilleen, vai ovatko heidän työnsä tulokset jonkinlaisia sormi- ja aivoharjoituksia, joita he lykkäävät eteenpäin vallanpitäjille.
- Tässä olisi tällainen laite.
- Mitäs sillä tehdään?
- Vaikka mitä, mutta kun ennen sen tekemiseen tarvittiin kymmenen ihmistä, niin tällä homma hoituu yhdellä ihmisellä.
- Kuulostaa hyvältä.
- Siinä säästää pitkän sentin palkkakuluissakin.
- Kuulostaa perhanan hyvältä. Tuollainen laite tarvitaan, ilman muuta.
Sitten tekopyhät hurskastelijat pannaan julkisesti ihmettelemään, kun on tätä työttömyyttä ja yhtä lailla sitä kun ei työ kelpaa. Oletusarvona on, että kaikilla pitäisi olla asioista samanlainen insinöörin ajattelutapa.
Että niiden nappuloiden käytön ja näytön sanoman pitäisi olla selvää niin koulupudokkaille, työstään eläkeiän aattona pois potkaistulle kuin hitaammin ajattelevalla kansalaiselle tuosta vain.
Insinööritkö meillä määrittelevät aivokapasiteettimme perustason ja elämisemme normit?
Insinöörien toimien seurauksena me olemme vieraantuneet toisistamme ja me olemme nyt kansa, joka tuijottaa näyttöpäätettä tai televisiota aamusta iltaan.
Ihminen seurustelee älypuhelimen kanssa koko valveillaoloaikansa ja inhimilliset kontaktit hupenevat ohimeneviksi yhteystietojen vaihtamiseksi.
Insinöörien koulutus pitäisi kieltää vuosikausiksi, sillä insinöörit ovat kaiken pahan alku tässä maailmassa. He ovat kehittäneet kehittämästä päästyään uutta turhaketta maailmaan ja markkinamiehet ja lobbarit myyvät nämä tuotteet yhteiskunnan päättäjille ja kansan kiusaksi.
Nyt meillä on sitten pääministerinäkin insinööri. Herättää luottamusta... Nytkö pitäisi ruveta lähtökohtaisesti uskomaan, että politiikan teko Suomessa muuttuu lähtökohdiltaan humaaniksi ja inhimilliseksi?
Milloin me saammekaan sen sirun nahkamme
torstai 28. toukokuuta 2015
Minkä yhteiskunta-ajattelijan maailma on minussa menettänytkään...
Kumpi maailmassa on tärkeämpää, se että ihminen voi hyvin, vai että talous voi hyvin? Jos hieman kärjistää niin voi väittää, että ihmisestä on tullut nykymaailmassa toissijainen olento, hyödytön rääpäle, joka vain sotkee tarpeettomasti rahan liikkeitä.
Ihmisellä ei ole enää mitään arvoa. Jossain on yhteisesti sovittu, että kaikesta pitää loputtomasti supistaa, säästää ja leikata ja viime kädessä mitä varten? Sitä varten että sille maailman muutamalle prosentille ihmisistä saataisiin kertymään loputkin maailman omaisuudesta.
Tämä on kuin monopolipeli, joka päättyy aina omaan mahdottomuuteensa. Suurin osa pelaajista jää roikkumaan toimettomina kentän reunalle, niin kuin oikeassakin elämässä. Onko tätä samaa peliä aina vain pakko pelata?
Mistä tämä perustavaa laatua oleva väärinkäsitys maailman järjestyksestä on oikein peräisin? Johtuuko kaikki kylmänsodan aikaisesta kommunismin pelosta, että niin sanotun "vapaan maailman" annettiin markkinamiesten johdolla viedä meidät toiseen ääripäähän, missä tavallisella kansalla on aivan yhtä vähän sanan sijaa kuin punaisissa diktatuureissa.
Tarkennettakoon tarkoitushakuisesti väärinymmärtämistä harrastaville, että tuolla ylläolevalla lauseella en puolusta pätkääkään diktatuurisia hirmuhallintoja, joita on tai on ollut esimerkiksi Neuvostoliitossa, Kiinassa, Pohjois-Koreassa tai Kambotzassa.
Nehän vain varastivat Karl Marxilta otsikon ja sopivaksi katsomansa ajatukset pönkittääkseen niillä omaa vallanhimoaan ja pitääkseen kansan kurissa. Vapaa ajattelu oli länsimaista hapatusta, joka piti kieltää ja kitkeä ihmisestä kovin kourin. Niissä systeemeissä ihmisellä ei ole ollut muuta arvoa kuin pakkotyöhön soveltuvan orjan fyysinen voima. Kun se oli kulutettu loppuun niin oli valmis joukkohautaan.
Sitä paitsi kommunismin piti kehittyä rikkaissa maissa eikä takapajuloissa. Minusta me ei olla vielä oikeaa kommunismia nähtykään. Ehkä siihen tarvitaan vielä yksi entistä jyrkempi vasemmiston alamäki ja kunnon oikeistobuumi, ennen kuin ihmiset päätyvät oikeaan johtopäätökseen Marxin tarkoitusperistä.
Mitä on sitten tämä länsimainen vapaus? Sitä että saamme rikastua loputtomiin toisten kustannuksella ja keinolla millä hyvänsä. Kaikki mitä tehdään, tehdään vain rahanvoimalla. Meidän ei tarvitse pitää toisistamme huolta pyyteettömästi, se ei kuulu luonnolliseen maailman järjestykseemme. Huolenpitoa varten ovat tehtäväänsä kykenemättömät taloudellisiksi raunioiksi säästetyt hoitolaitokset.
Maailmaamme hallitsee pörssit ja osingot, loputon voiton tekeminen. Meitä ei haluta vapauttaa rahanhimosta, sillä se saa meidät taistelemaan keskenämme sen sijaan, että kiinnittäisimme huomion yhteiskuntaan.
Tätä maailman harhaa ylläpitää markkinavoimien ehdoilla toimiva media, jonka kautta meidät kasvatetaan himoamaan lottovoittoa ja tyhmentämään päämme kriittisestä ajattelusta imbesillin ohjelmatarjonnan avulla. Oma ajattelu on niin kommunismin kuin kapitalismin vihollinen.
Meidän hallituksemme eivät kokoonnu miettimään miten jokainen ihminen löytäisi mielekkään paikkansa maailmasta. Ei, se miettii, miten voitaisiin säästää vielä enemmän palkkakuluissa ja ihmisiin kohdistuvissa sosiaalisissa menoissa.
On ihan selvä asia, ettei kaikkia ihmisiä enää tarvita. Äänestäminenkin on näennäisdemokratiaa, silmänlumetta, jolla uskotellaan, että meillä on vielä vaikutusvaltaa asioihin. Ei meillä paljoakaan ole.
Kun räkyttää, pitää antaa myös vaihtoehto. Se on se, että vapauttaa itsensä siltä, että ajattelee kaikkea rahan tai saatavan korvauksen kautta, että alkaa ajatella taas sydämellä. Ja että ylipäätään ajattelee. Ja tekee vain sellaista, mikä tuntuu oikealta, aidolta ja humaanilta tavalta toimia.
Toukokuussa 2015 Kari Rissanen
Ihmisellä ei ole enää mitään arvoa. Jossain on yhteisesti sovittu, että kaikesta pitää loputtomasti supistaa, säästää ja leikata ja viime kädessä mitä varten? Sitä varten että sille maailman muutamalle prosentille ihmisistä saataisiin kertymään loputkin maailman omaisuudesta.
Tämä on kuin monopolipeli, joka päättyy aina omaan mahdottomuuteensa. Suurin osa pelaajista jää roikkumaan toimettomina kentän reunalle, niin kuin oikeassakin elämässä. Onko tätä samaa peliä aina vain pakko pelata?
Mistä tämä perustavaa laatua oleva väärinkäsitys maailman järjestyksestä on oikein peräisin? Johtuuko kaikki kylmänsodan aikaisesta kommunismin pelosta, että niin sanotun "vapaan maailman" annettiin markkinamiesten johdolla viedä meidät toiseen ääripäähän, missä tavallisella kansalla on aivan yhtä vähän sanan sijaa kuin punaisissa diktatuureissa.
Tarkennettakoon tarkoitushakuisesti väärinymmärtämistä harrastaville, että tuolla ylläolevalla lauseella en puolusta pätkääkään diktatuurisia hirmuhallintoja, joita on tai on ollut esimerkiksi Neuvostoliitossa, Kiinassa, Pohjois-Koreassa tai Kambotzassa.
Nehän vain varastivat Karl Marxilta otsikon ja sopivaksi katsomansa ajatukset pönkittääkseen niillä omaa vallanhimoaan ja pitääkseen kansan kurissa. Vapaa ajattelu oli länsimaista hapatusta, joka piti kieltää ja kitkeä ihmisestä kovin kourin. Niissä systeemeissä ihmisellä ei ole ollut muuta arvoa kuin pakkotyöhön soveltuvan orjan fyysinen voima. Kun se oli kulutettu loppuun niin oli valmis joukkohautaan.
Sitä paitsi kommunismin piti kehittyä rikkaissa maissa eikä takapajuloissa. Minusta me ei olla vielä oikeaa kommunismia nähtykään. Ehkä siihen tarvitaan vielä yksi entistä jyrkempi vasemmiston alamäki ja kunnon oikeistobuumi, ennen kuin ihmiset päätyvät oikeaan johtopäätökseen Marxin tarkoitusperistä.
Mitä on sitten tämä länsimainen vapaus? Sitä että saamme rikastua loputtomiin toisten kustannuksella ja keinolla millä hyvänsä. Kaikki mitä tehdään, tehdään vain rahanvoimalla. Meidän ei tarvitse pitää toisistamme huolta pyyteettömästi, se ei kuulu luonnolliseen maailman järjestykseemme. Huolenpitoa varten ovat tehtäväänsä kykenemättömät taloudellisiksi raunioiksi säästetyt hoitolaitokset.
Maailmaamme hallitsee pörssit ja osingot, loputon voiton tekeminen. Meitä ei haluta vapauttaa rahanhimosta, sillä se saa meidät taistelemaan keskenämme sen sijaan, että kiinnittäisimme huomion yhteiskuntaan.
Tätä maailman harhaa ylläpitää markkinavoimien ehdoilla toimiva media, jonka kautta meidät kasvatetaan himoamaan lottovoittoa ja tyhmentämään päämme kriittisestä ajattelusta imbesillin ohjelmatarjonnan avulla. Oma ajattelu on niin kommunismin kuin kapitalismin vihollinen.
Meidän hallituksemme eivät kokoonnu miettimään miten jokainen ihminen löytäisi mielekkään paikkansa maailmasta. Ei, se miettii, miten voitaisiin säästää vielä enemmän palkkakuluissa ja ihmisiin kohdistuvissa sosiaalisissa menoissa.
On ihan selvä asia, ettei kaikkia ihmisiä enää tarvita. Äänestäminenkin on näennäisdemokratiaa, silmänlumetta, jolla uskotellaan, että meillä on vielä vaikutusvaltaa asioihin. Ei meillä paljoakaan ole.
Kun räkyttää, pitää antaa myös vaihtoehto. Se on se, että vapauttaa itsensä siltä, että ajattelee kaikkea rahan tai saatavan korvauksen kautta, että alkaa ajatella taas sydämellä. Ja että ylipäätään ajattelee. Ja tekee vain sellaista, mikä tuntuu oikealta, aidolta ja humaanilta tavalta toimia.
Toukokuussa 2015 Kari Rissanen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)