Kyllästymispistettä hakemassa

Synnyinseuduillani kärsittiin loppuvuodesta useiden päivien koko- tai osa-aikaisista sähkökatkoista. Luntakin tuli reippaasti. Useimmat näkemäni kommentit somessa pitivät sisällään ajatuksen, että ei hätää, kyllä tässä pärjätään. Osassa jopa mainittiin, että tähän voisi vaikka tottua. Eli poikkeustilasta osattiin selvästi ottaa myös ilo irti, vaikka kännykkä jäikin lataamatta, televisio-ohjelmat katsomatta ja kahvikin piti keittää hellalla tai retkikeittimellä.  

Se on hyvä merkki ja luo uskoa tulevaisuuteen, jos nyt jonkinlaisen linkin haluaa heittää juuri taakse jätettyyn juhlavuoteen. Ihmiset ovat pärjänneet alkeellisissa oloissa ja poikkeusoloissa ennenkin. Historiamme nykyisten elämäämme helpottavien ja myös hämmentävien vempainten parissa on suhteellisen lyhyt. Ihmiset eivät ehkä olekaan niin uusavuttomia kuin usein luullaan.  

Olin itsekin jo täysi-ikäinen ennen kuin pääsin nauttimaan lapsuudenkodissani sisävessasta tai suihkusta. Seinäpuhelimesta tuli todellisuutta rippikouluikäisenä ja maailma astui kotiimme akkutelevision kautta, kun olin 10-vuotias. Alkeelliset olosuhteet olivat luonnollinen kasvuympäristö.

*

Lapsuudessani maalla ystävä- tai kaveripiiri oli suhteellisen kapea, siihen kuuluivat koulukaverien lisäksi oman kylän lapset ja muutamat kauempana asuvat sukulaislapset. Kaikkien kanssa juttu (tai tarkemmin kaveruus) jatkui aina siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt.

Useimmiten yhteys on ollut toiminnallista. Yhdessä hiihdettiin, pelattiin jääkiekkoa ja jalkapalloa, pyöräiltiin tai harrastettiin yleisurheilua. Myöhemmin "leikkiminen" vaihtui teatterintekemiseksi tai bänditoiminnaksi. Moni ikuinen yhteys on syntynyt myös kymmenissä työpaikoissani kymmenillä paikkakunnilla. Koska sosiaalinen viitekehyksestäni on suhteellisen laaja, on ystävä- ja kaveripiirinikin hyvin moninainen.

Yrittämättä millään tavoin haalia Facebook kavereita, on heitäkin kertynyt jo vajaat 400. Jonkun tiedon mukaan siinä on 2/3 -osaa liikaa. Ihminen voi olla luonnollinen jäsen vain noin 150 ihmisen laumassa. Tiedän ihmisiä, joille muutamakin ystävä on jo paljon, ja taas niitä, jotka ”kommunikoivat” sujuvasti yli tuhannenkin ”tutun” kanssa.

*

Eräs ystäväni vajaan kolmenkymmenen vuoden kokemuksella ”kilahti” äskettäin minulle, että meillä ei ole enää mitään yhteistä, joten hän on kyllästynyt minuun ja minusta on tullut yhdentekevä. Kiitin rehellisestä mielipiteestä ja onnistuin olemaan pahemmin provosoitumatta sekä jättämään vielä takaportin auki. Ilokseni hän livahti siitä takaisin sisään, joten kaikki on taas hyvin, mutta tämä episodi yhdessä vuoden vaihtumisen kanssa aktivoi ajattelemaan tiettyjä asioita. 

Mitä meille oikeasti merkitsevät tänä päivänä vuosien takaiset ystävät tai vanhat suosikkikirjat, joista monet olet lukenut viimeksi 80-luvulla. Tai musiikki, jota rakastit jo 70-luvulla, pitääkö kaikkien sen aikaisten suosikkiartistien levyjen olla edelleen hyllyssä ja riesana muuttokuormissa? Aika moni on jo niistä luopunut.

Nykydesignerit suunnittelevat asuntoja ilman kirja- tai levyhyllyjä. Jos kirjoja ei enää lueta ja musiikki tulee netistä, niin mitäpä niillä… Alkavatko ihmiset jossain vaiheessa vaatia myös kavereiltaan jotain aitoa ja yhteistä päivitettyä kokemusta, että he haluavat pitää toisiaan ystävinään tai pitää heitä edes ”listoillaan?”.

*

Mikä on tänä päivänä enää sitä luontevaa ja aitoa? Tämä vai mennyt aika vai kenties tulevaisuus? Joudumme päivittämään itseämme, tietojamme ja taitojamme yhä tihenevämpään tahtiin pysyäksemme mukana menossa. Jossain välissä tämä jatkuva ”kehittyminen” voi alkaa kyllästyttää, vaikka sille ei mitään voisikaan.

Möin vuosi sitten sukseni, muutinhan lumettomaan Portugaliin, ja kun pian palasin, niin asetuin Helsinkiin, kaupunkiin, missä ei tarvitse hiihtää. Mutta täälläkin voi hiihtää, vaikka maassa ei lunta luonnollisesti olisikaan.

Hiihtäminen oli minulle hyvin luontevaa toimintaa ensimmäiset 20-vuotta elämästäni. Ostin elämäni neljännet omat sukset uudestaan noin 10 vuotta sitten, mutta kovin vähäiseksi niiden käyttö jäi. Mutta nyt, juuri tänään vuoden ensimmäisenä päivänä ja vaikkapa ihan solidaarisuuden elkeenä maalla poikkeusoloissa selviytyville ihmisille, minun tekisi mieli taas maadoittaa itseni - suksin.

Miksi en menisi jonain kurjana räntäsateisena päivänä mieluummin bussilla Paloheinään sukset kainalossa ja livahtaisi ladulle, sen sijaan että istun täällä yksiön ahtaudessa ja teen vain jotain sellaista, minkä nykytekniikka mahdollistaa. Minä olen hieman kyllästynyt siihen ja siitä on alkanut tulla yhdentekevää. 

Vaatimattomia muutoksia

Kun palasin Portugalista Suomeen, ajattelin, että kirjoitan ensi havainnoistani välittömästi blogitekstin. Havaintoja tuli, mutta en ehtinyt kirjata niitä mihinkään, koska elämä on ollut heti ensi hetkistä lähtien yhtä haipakkaa.

Ne havainnot tosin alkoivat heti lentokenttäjunasta ennen seitsemää aamulla, kun aisteihin iski pari aineissa ja täysin pihalla olevaa miestä ja oven suussa yksinään eri kieliä mumiseva kansalainen. Kun jatkoin matkaani Hakaniemeen, istui eräällä muistomerkillä jo ennen kahdeksaa sekalainen joukko nuorempia ja vanhempia öriseviä miehiä ja naisia ryyppäämässä. Tervetuloa Suomeen…  

Olen jonkin verran maailmalla liikkunut, eikä tällaiseen törmää missään muualla. Toki kodittomia ja päihdeongelmaisia ihmisiä on jokaisen maan kaduilla ja rautatieasemilla, mutta tuntuu kuin muualla osalliset piilottelisivat tilaansa, mutta meillä se tuntuu olevan kunnia-asia olla pihalla päätellen isoista elkeistä ja järjettömästä mölinästä, joka varmasti tulee huomatuksi.  

Voisihan sen tulkita myös yhteiskunnalliseksi hätähuudoksi; huomatkaa meidät, auttakaa meitä, mutta epäilen, että meillä on vain muodostunut tuollainen käyttäytymismalli, rappio romantisoidaan, on cool olla ulkopuolinen.

Toisaalta tuosta metelin pidosta voisi sanoa, että sitä samaahan sitä tekee itsekin mutta toisin keinoin. Kirjoittaa vaikka blogia ja kerjää huomioita… Eikö kaiken voisi vain tehdä omaksi ilokseen ja nauttia käänteistään hiljaisuudessa? Itselleenkin pitää esittää kysymys: miksi?

Jokainen metelinpitäjä markkinoi jotain. Syvin pyrkimykseni on elää omalla luovuudellani ja ideoillani, ja tässä onnistuakseni niiden pitää saada huomiota, ihmiset pitää saada niistä kiinnostumaan. Haluan esimerkiksi, että kirjojani ostettaisiin ja luettaisiin tai että järjestämälleni festivaalille osallistuttaisiin tai että tekemästäni musiikista oltaisiin kiinnostuneita.

Pidän elämääni mielenkiintoisena ja luonnollisesti pyrin edistämään yllä mainittuja asioita ratsastamalla avoimesti elämäni käänteillä. Minun ei välttämättä tarvitse TEHDÄ niistä mielenkiintoisia, koska ne OVAT mielenkiintoisia. Totta kai samalla toivon, että ne inspiroivat ja rohkaisevat muitakin luottamaan itseensä ja tekemään asioita, joita sielu halajaa.

En ole henkilö, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Elän muutoksista ja käänteistä. Tämä on ollut erinomainen vuosi sen suhteen. Alkuvuodesta sisäinen hälytysjärjestelmäni alkoi hälyttää, kun alkoi olla neljä ja puolivuotta elämää täynnä samalla paikkakunnalla…

Viisi kuukautta Portugalissa oli hienoa aikaa. Vietin sen lähes yksinäisyydessä, muurien sisällä, mutta kuitenkin yhteisööni tutustuen. Touhusin asioita talon eteen ja kirjoitin ensimmäiset versiot toivottavasti ensi vuonna julkaistavasta novellikokoelmasta sekä kokosin ensiviikolla virallisesti julkaistavan aforismikokoelmani Siinä nälännäkijä missä tyhjäntekijä.

Työnsaanti alkeellisella portugalinkielellä ei kuitenkaan onnistunut ja ilman työhistoriaa maassa minulla ei ollut oikeutta työttömyyskorvaukseen. Vaikka elinkin siellä niin sanotusti ilmaiseksi, mutta koska omistaja oli lykännyt omaa tulemistaan loppusyksyyn, tilini hupeni tasaisen varmasti ruokaan ja polttoaineisiin, kunnes lopulta jouduin harrastamaan hieman matematiikkaa.

Minulla ei ollut enää tarpeeksi rahaa varsinaiseen muuttoon ja eikä loppusyksyn elämiseen. Yksi paikallinen ystävällinen sielu osti autoni ja kitarani, että sain hieman käteistä arjesta selviytymiseen. Tililläni olleet viimeiset rahat sijoitin vuokra-asuntoon Helsingissä. Onnekkaasti asia järjestyi etänä heti ensimmäisellä yrityksellä. Tein sopimuksen pelkkien netissä näkemieni kuvien perusteella. Kerroin vuokraisännälle asuneeni niin monessa kämpässä kyseisen alueen tuntumassa, että uskon tietäväni mitä saan eikä minun tarvinnut katua. Puistomaisemat avautuvat yli Töölönlahden Eduskuntatalolle asti.

Heti kun paluuaamuna sain avaimet käteeni, matkustin junalla Joensuuhun, pyyhin pölyt Botanian takapihalla minua odottaneen Calibran yltä ja ajoin Juukaan nostalgiseen lukiotapaamiseen. Seuraavat pari viikkoa menivät kamojen siirtämiseen osissa Enon varastosta Helsinkiin sekä luonnollisesti byrokratian ja elokuisen Blueberry Hill festarin järjestelyihin. Pienen omakotitalon kamojen mahduttaminen pieneen yksiöön vaatii fakiirin kykyjä, eikä ole valmistunut vieläkään.

Olen vitsaillut käänteistäni kiinnostuneille ystävilleni, että minulla ei ollut vara elää ilmaiseksi Portugalissa ja siksi minun piti muuttaa halpaan Helsinkiin. Suomessa yhteiskunta kuitenkin turvaa tietyt perusasiat ja täytyy kiittää Kelaa, että se pelasti minut juuri silloin, kun apua tarvitsin. Tuli melkein tippa linssiin, kun kolmen täysin tulottoman kuukauden jälkeen virkailija kertoi heinäkuun lopulla myönnetystä asumistuesta ja parin kuukauden toimeentulotuesta.

Aloin työn haun jo Portugalissa eri nettifirmojen kautta, ja työpaikkoja tuntui olevan tarjolla paljonkin. Ehdin saada toistakymmentä bumerangia, ennen kuin kohtalo puuttui jälleen peliin. Kävelin naisystäväni kanssa Helsingin keskustan läpi ja matkan varrella, Makkaratalon katutason alapuolella askeleet veivät Rosebud kirjakauppaan.

Siellä, kaupan perällä minuun iski voimakas tunne, että ”tämähän on iso kauppa, tänne pitää tulla töihin”. Ennen kuin ehdin kassoille kyselemään yhteystietoja, tunnistin kirjapöytiä järjestelevän toimitusjohtaja Hannun. Esitin asiani, että ”olen palannut Suomeen, tarvitsen kipeästi töitä, olen työskennellyt kirja-alalla kymmenen vuotta, kunnes tulin laittomasti irtisanotuksi Suomalaisesta kirjakaupasta runon takia. Sen jälkeen olen tehnyt toimittajan töitä, mitäs sanot?”

Hannu kysyi lisäkysymyksen runosta ja sanoi, että kokeillaan. Hän kertoi myös laittaneensa juuri ilman sanan, että etsii noin ikäistäni, yleissivistystä ja kirjatuntemusta omaavaa henkilöä. Mukava sattuma, universumi taas järjesteli asioita suotuisasti. Rosebud on työllistänyt minut heinäkuun lopulta lähtien BBHF-festari viikko pois lukien. Se on minulle unelma työpaikka!

Töitä on sitten pitänytkin paiskia melkoisesti, kun viikkotöiden lisäksi on ollut kiinni joka toinen viikonloppu, mutta toistaiseksi ja alkuun näin, ”nuorena jaksaa”. Tilillä on vilahtanut jo yksi tilikin. ”Haittapuoliakin” vuorotöistä on, sillä niiden takia jouduin lykkäämään (vapaaehtoisesti) paluutani teatteri Kultsan riveihin. Olin jo lupautunut yhden näytelmän tekniikkaan sekä toisen näytelmän rooliin. Joskus minunkin pitää keskittyä oleelliseen, eikä juuri nyt ”toissijainen ole ensisijaista”.

Nyt on näin. Vuokrasopimus on tehty vuodeksi, ja ensi vuoden elokuussa järjestämme Ilomantsissa vielä kymmenennen ja taatusti viimeisen huippulaadukkaan Blueberry Hill Jazz & Blues festivaalin. Sen pidemmälle en ole ajatellut tulevaisuuttani, sillä elän nyt ja tässä. Kaikki on aina auki. 

Portugalilla on yhä imunsa, mutta uskon, että työ määrittelee nyt tulevaisuuttani kaikkein eniten. Enkä haluaisi myöskään tuottaa itsekkäillä ratkaisuillani enää toista pettymystä ihmiselle, joka on erityinen. 

Työpaikkavahtini on joko robotti tai ymmärtämätön kloppi

Monella asioimallasi nettisivulla sinua saatetaan pyytää varmistamaan, ettet ole robotti. Mutta välillä tekee mieli kysyä toisinpäin, että robottiko niitä viestejä laittaa sitten takaisin päin?

Ilmaisin jokin aika sitteen netissä kiinnostukseni Duunitorin kautta välitettäviä työpaikkoja kohtaan. Valitsin työpaikkavahtiin sitä kysyttäessä mieluisimmiksi hakusanoiksi avoimiin työpaikkoihin: Kirjakaupanmyyjä, kirjakauppias, kirjakauppa ja paikkakunnaksi Helsinki.

Duunitori riemukkaasti lähestyi minua ja kertoi löytäneensä yhdeksän uutta minulle sopivaa työpaikkailmoitusta. Ja tässä ne ovat: Kilpailu- ja kuluttajavirastoon tutkija / erikoistutkija, DNA:lle toimituskoordinaattoriksi, PYN Fund Managementille rahastoassistentiksi.

Ja eikun paranee:  YIT Rakennus Oy:lle voisin hakea projekti-insinööriksi tai Fujitsu Finland Oy:lle ohjelmistokehittäjäksi tai tässä vasta unelmaduuni, lakimies Suomen Pankin  Finanssivalvonnan Markkina- ja menettelyt –osastolla.

Ei paljon tästä poikkea Ulkoasiainministeriön kaupallisen sihteerin toimi  tai johtava asiantuntijan pesti Työ- ja elinkeinoministeriössä. Ja jos jostain syystä tämä työt eivät huvita minua, minulle ehdotetaan englantilaisen kauppatieteiden kandidaatin tutkinnon suorittamista Suomessa, HELBUS Helsinki School of Business opinahjossa.

Sitten robotti, anteeksi ehdotuksen tehnyt inhimillinen tekijä kysyy, että ”saitko vääriä tuloksia? Onko muuta parannettavaa? Jätä palautetta.” Mutta hän ei luovuta vielä, vaan ehdottaa myös taloushallinnon tiimiesimiehen paikkaa Turenkiin sekä automaatio/sähköinsinöörin paikkaa  Marioff Corporation Oy:lle Vantaalle.  

Ihan kiva, että minuun luotetaan noin paljon, että ilman korkeakoulutuopintojakin annetaan arvoa elämänkokemukselleni, että sillä yhdet insinöörin, erikoistutkijan tai johtavan insinöörin hommat hoitaa noin vain. Tosin joissain ilmoituksilla hieman rauhoitellaan intoani, että olen mukana prosessissa tai tiimissä osaamiseni mukaan.

Nämä kaikki ”kylmät” ehdotukset olivat kyllä kaukana elämänkokemukseni piiristä, esimerkiksi juuri kirja-alalta, josta minulla on yli kymmenen vuoden kokemus. Toinen kymmenenvuotinen pätkä syntyy toimittajantöistä. Ja sitten on ne neljäkymmentä muuta työpaikkaa, joista yksikään ei korreloi ylläehdotettujen kanssa...

Sen verran tämä Duuritorin tai Adeccon sivuille ilmoittautuminen on kuitenkin avannut silmiä, että ainakin Etelä-Suomessa työpaikkoja näyttäisi olevan pilvin pimein. Olen jo hakenut tusinaan paikkaan, vaikka olen vasta astumassa Suomen kamaralle. Melkein saman verran olen jo saanut bumerangi vastauksia.

Saattaa olla ettei yllättävän korkea ikäni eikä yllättävän vähäinen kouluttautumiseni puhu puolestani parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta erittäin monipuolinen työkokemus hyvin laajalta rintamalta voi olla juuri se, mitä joku tarvitsee.

Todennäköisesti joudun räätälöimään itse itsestäni valmiin paketin ja myymään idean täsmäiskuna jollekin ymmärtäväiselle työnantajalle. Näin olen toiminut ennenkin.

Lisäksi minulla on pahan päivän varalle edelleen kitarani ja jos en myy tai vie niitä panttilainaamoon, niin voin aina yrittää soittaa omin ja vierain lauluin itselleni puurolautasen ja kahvin hinnan, hyvässä lykyssä jopa päivän lämpimän ruuan. Ei mitään hätää siis, kaikki on hallinnassa.

Tapahtuipa kesäkuussa

Erotuksena noihin maailmaa kosiskeleviin mielenilmaisuihini nämä ”tapahtuipa tässä kuussa” –julkaisut ovat ihan henkilökohtaista ja päiväkirjanomaista kamaa, lähinnä itselle ja muille tirkistelijöille tarkoitettua ajan, paikan ja tapahtumien summausta.

Tällä erää tämä kuukausikatselmus onkin viimeinen täältä Portugalista, sillä tammikuussa ostetun lentolipun lähtöpäivä lähenee. Viisi kuukautta elämää Portugalissa alkaa olla takana ja enää vajaa viikko edessä.

Tänään sain yhden talon "isoista töistä" pois käsistäni, kun sain myös alemman osan koira-aidasta pystytettyä. Sitten kun Tina tulee taloonsa koiriensa kanssa, niin on verkkoaidat valmiina, etteivät koirat lähde tekemään tuttavuutta yhteisössä olevien lukuisten koirien kanssa, jotka tuntuvat olevan usein myös karkuteillä.

Tässä kuussa Portugalissa oli karkuteillä myös tuli ja pahasti olikin. Kumpuilevaa ja kaunista portugalilaista maastoa paloin yhteensä 59 miljoonaa hehtaaria ja metsäpalo vaati myös yli 60 kuolonuhria aivan palon ensitunteina. Ilmeisesti viranomaisten tietoliikenteessä oli katkoja, eivätkä he sulkeneet tiettyjä teitä ajoissa, mutta ilmeisesti tielle paloa pakoon lähteneetkin tekivät virhearviointeja, kun he joutuivat tulen saartamiksi. Ne jotka pysyivät paloalueillakin taloissaan selvisivät hengissä vaikka liekit taloja nuolivatkin ja kymmenittäin niitä polttivatkin.

Ensin paloi Pedrogao Granden, Castanheira de Peran ja Figueiro dos Vinhosin alueella 18. päivä alkaen ja pari päivää myöhemmin alkoi palaa myös Goisin ja Pampilhosa de Serran välisissä metsissä ja kylissä. 20. päivä tuli näkyi puolen yön aikaan jo tänne taloonkin kun se eteni leveänä rintamana noin 20 km päässä olevan vuoren laella. Pari tuhatta palomiestä työskenteli viisi päivää lähes tauotta, kunnes saivat viimeisetkin palot hallintaan. Näin vakavaa metsäpaloa ei Portugalissa ole ollut ihmismuistiin, vaikka niitä paloja onkin joka vuosi. Siitä ei vielä olla yksimielisiä, syttyikö palo todella salamasta vai oliko  kyseessä tuhopoltto.

Omallekin pihalle leijaili sentistä kolmeen senttiin kokoista palojätettä ja autojen pellit olivat noessa itse kullakin. Palojen alkaessa ilman lämpötila oli melko tarkalleen 40 astetta ja lopullakin pitkälti yli 30 astetta. Voi vain kuvitella paljonko se on ollut paloalueilla. Palomiehet ovat täällä melkoisen arvostettu ammattikunta. Olenkohan liian vanha liittymään?

Työasiaa tässä on oikeasti mietittävä. Olen ollut nyt kaksi kuukautta kokonaan ilman tuloja, ja jokainen tietää, ettei sellainen yhtälö toimi. Minulla ei ole enää rahaa niin paljoa, että kykenisin maksamaan tänne muuton ja vielä elämään täällä edes vuoden loppuun. Tästä syystä olen päättänyt jättää paluulippuni käyttämättä tällä erää ja ottaa Suomesta uuden vauhdin.

Olen vuokrannut etänä Helsingistä yksiön ja hakenut sieltä töitä jo noin tusinasta paikasta. Vasta noin seitsemän bumerangia on saapunut ja viidestä odotan vielä tuloksia. Ei näytä helpolta, mutta töitä näyttäisi kuitenkin olevan tarjolla, paljonkin, esimerkiksi Adeccon ja muiden vastaavien paikkojen kautta.

Olen huomannut, että jos hakisin pelkästään hakemuskaavakkeiden kautta, niin en varmaan tulisi ikinä valituksi mihinkään. Ne eivät näytä kyselevän mitään sellaisia minulle oleellisia asioita, joissa voin kuvitella näyttäytyväni edukseni, vaan painopiste on siellä, mistä en saa mitään pisteitä.

Olen ratkaissut tämän sillä, että haen pääosin sähköpostilla suoraan ”oikeilta” henkilöiltä, päälliköiltä ja johtajilta ja haluan jo sillä tuoda esille muutamaa vahvaa puoltani:  kommunikointitaitojani, työ- sekä elämänkokemustani, omaa tapaani ja tietäni, asiaan liittyviä taitojani jne. Enkä hae vain sinne, minne työntekijöitä haetaan, vaan haen myös sinne minne oikeasti haluan. Vielä tämä naurattaa...

 Elämä Suomessa on paljon kalliimpaa kuin täällä, se on selvää, mutta siellä on kuitenkin yhteiskunnan turvaverkko, jos mikään ei onnistu eikä järjesty. Jos en saa työtä päädyn edes pienimmälle mahdolliselle työmarkkinatuelle, koska kassan parempi soviteltu päiväraha katkesi tähän seikkailuun täällä. Työmarkkinatuen käteen jäävä osuus tosin kattaa vuokrasta vain noin kaksi kolmasosaa. Siihen on sitten luotu asumistukisysteemi, joka voi kattaa vuokrasta jopa puolet. Ja sitten loput, lääkemenot, netti- ja kännyliittymät, syystä tai toisesta köyhyydessä elävän on kerjättävä toimeentulotukena.

En ole tällaisen parissa oikein ollut ja vaikuttaahan tämä aika omituiselta systeemiltä. Panee tietyllä tavalla kysymään, että onko tässä kuviossa unohdettu ihmisarvo kokonaan? Ei elämäntarkoitus voi olla, että sadattuhannet ihmiset joka kuukausi joutuvat käymään tämän saman systeemin läpi, kerjäämään perushengissä säilymisensä verran rahaa kolmesta eri osoitteesta? Mutta näin on nähty demokratiassa parhaaksi systeemi luoda, joten pulinat pois. (Mutta pyydän piruuttani jälleen lukemaan sen aiemman kirjoitukseni siitä vapaaehtoisesta kansalaispalkasta).  

Pulisen vielä sen verran, että käytännössä yhteiskunta tukee vuokranantajien sijoitustoimintaa sillä, että myöntävät näennäisesti asumistukea vuokralaiselle. Eikö yhteiskunnan pitäisi olla huolissaan enemmän siitä, että se minimi, jonka monet kuukaudessa saavat kattaisi perusasiat, edes asumisen ja ravinnon? Loppuja asioita, kuten lääkkeitä ja muita juttuja voisi olla sitten harkinnanvaraisemmin, mutta edes perusasiat. Miksi yhteiskunta ylläpitää mieluummin köyhyyttä ja tukee mieluummin varakasta asuntosijoittajaa?

Jos vuokrilla olisi katto, jos ne olisivat vaikka puolta pienempiä, niin vuokranantaja joko tottuisi siihen tai ei. Jos ei niin ehkä yhteiskuntakin voisi rakentaa innokkaammin omia pienia vuokra-asuntoja. Juuri niistä on suurin kysyntä, juuri niissä on vapailla markkinoilla suhteettomimman vuokrat. Voisiko asialle siis tehdä jotain?

Perusajatuksenanihan on, että otan tänne Portugaliin uuden vauhdin, ja se vaatii erityisesti kohenevaa taloutta. Minä tarvitsen työpaikan, minä tarvitsen jopa säästöjä. Aika vaikea yhtälö Helsingissä, mutta aion yrittää. Vuokrasopimukset ovat siellä minimissään vuoden mittaisia, niin keväällä katson missä mennään. Tässä on talvi aikaa opiskella lisää portugalinkieltä ja pohjustaa täkäläisia työpaikkakuvioita. Kun nämä kolme asiaa toteutuvat, on pohja paljon vahvempi, kuin tämä nykyinen soitellen sotaan ilman b-suunnitelmaa.

Mutta mitään en kadu, tämä oli hyvä trippi. Pääsin sentään tammikuussa eroon kaikista veloistani, asuntovelan lisäksi myös niistä edellisen vuoden 2002 ulkomailta muuttoni jälkeen syntyneistä veloista, jotka syntyivät kun yritin auttaa itse itseäni velkarahalla enkä älynnyt heti kysyä yhteiskunnan apua. (Velka katsottiin tuloksi, joka esti tuensaannin, ja sitä enemmän jouduin ottamaan velkaa). Melkein 15 vuotta niitä niskassani kannoin ja kuukausittain lyhensin. Enää en tahdo samanlaista velkapirulaista, vaikka tiukille menee nytkin.

Tietyllä tavalla myös jo odotan Helsinkiin muuttoa. Siellä asuu myös iso osa ystävistäni, joten kaikkea ei tarvitse rakentaa alusta. Olen asunut siellä kaksi kertaa melkein viiden pätkän. Minut on jo toivotettu syksyksi tervetulleeksi tekniikkaan teatteriryhmään, jossa vaikutin vielä 10 vuotta sitten. Arvostan elettä. Myös musiikkitoimintaa tulee varmasti ystävien kanssa järjestettyä.

Kulttuuririntamalla tapahtuu sen verran heti heinäkuussa, että joensuulainen Kirjokansi Kustantamo julkaisee toisen teokseni, pienen aforismikokoelmani Siinä nälännäkijä missä tyhjäntekijä. Siinä on vahvoja kiteytyksiä maailmasta, ihmisesta, elämästä yleisesti, rahasta, työstä, ihmissuhteista ja niin edelleen. Suosittelen luonnollisesti tutustumaan!

Ja mukava on nähdä viikon päästä myös entisiä lukiokamuja, kun vuonna 1977 Juuan lukion ensimmäisellä luokalla opiskelleet tapaavat Juuassa. Elämä olisi lähes täydellistä jos vielä yksi läheinen ihminen olisi saanut hakemansa työpaikan Tuusulasta, mutta sen sijaan hänellä tärppäsi eräs toinen hieman kauempana oleva kohde. Nähtäköön se vain hidasteena eikä esteenä.  Iloa ja energiaa!

Uuden vapaamman alkoholilain puolesta

1 § Lain tarkoitus. Tämän lain tarkoituksena on alkoholin kulutusta ohjaamalla ehkäistä alkoholipitoisista aineista aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja.

Häviääkö laissa mainitut haitat, joita kutsun tästä eteenpäin kirjoituksessani ”alkoholi ongelmaksi” sillä, että sitä ei virallisesti valmistettaisi ollenkaan ja sen olemassaolo kielletään?

Ei, koska alkoholia valmistettaisiin edelleen joka tapauksessa epävirallisesti. On aina valmistettu ja tullaan valmistamaan.

Häviääkö alkoholi ongelma sillä, että sen saatavuutta rajoitetaan hyvin pienelle aikajanalle ja alueelle?

Ei, koska juuri rajaus ohjaa hankkimaan alkoholia enemmän ja samalla kuluttamaan sitä enemmän. Maissa joissa alkoholia saa ”ympärivuorokauden”, ei tarvitse hosua eikä hamstrata ja täten ihmiset eivät juokaan humalahakuisesti vaan niin sanotusti sivistyneemmin.

Häviääkö alkoholi ongelma sillä, että niin sanottujen kulinaristisempia juomien, esimerkiksi vahvojen oluiden, laatuviinien ja liköörien hankittavuutta rajoitetaan ja estetään niin ettei niiden harrastajat ja valmistajat voi kohdata aidolla tavalla? Ei häviä, koska näillä juomilla ja alkoholiongelmaisilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Sillä ainoastaan vaikeutetaan elinkeinotoimintaa.

Nythän pienpanimot ja viinien tai liköörien valmistajat eivät voi myydä tuotettaan suoraan annoksina joten asiakas ei voi maistaa tuotetta paikanpäällä. Jos valmistajalla lain vaatimat edellytykset täyttyvät, asiakas voi ostaa tuotetta mukaansa sikana säkissä, tai hän joutuu hankkimaan sen valtion alkoholiyhtiön kautta. Miten tämä temppuilu estää jotenkin alkoholipitoisista aineista aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja?

Alkoholi ei ole yhtä kuin ongelma. Kyllä, alkoholilla saadaan luotua ongelmia, helpostikin, mutta alkoholista voidaan nauttia myös ilman ongelmia. Etelä-Euroopan valtiot ovat hyvä esimerkki siitä, että vapaampi alkoholilaki ei luo ongelmia vaan ohjaa sivistyneempään alkoholin käyttöön.

Naurettavuuksiin asti rajoitettu alkoholipolitiikka johtaa juuri päinvastaiseen tulokseen mihin sillä pyritään. Kaiken lisäksi se ylläpitää ja lisää esimerkiksi Virosta haettavan alkoholin määrää, josta iso osa päätyy juuri ongelmakäyttäjille. Niistä juomista valtiolta jäävät verotulot saamatta mutta ongelmien hoito jää kuitenkin valtiolle...

Hyvää tarkoittavalla mutta väärään suuntaan johtaneella alkoholilailla on uhrattu alkoholin ongelmakäyttäjiksi jo monta sukupolvea. Huoli alkoholin ongelmakäytöstä ja erinäisistä seurannaisvaikutuksista on aiheellista ja juuri senkin takia olisi aika kirjoittaa uusi vapaampi alkoholilaki.

Alkoholilaki on rakennettu sen heikoimman lenkin, ongelmakäyttäjän mukaan, mutta sillä on kaikkein vähiten vaikutusta juuri tämän ongelmakäyttäjän alkoholin käyttöön. Kaikkien muiden sivistynyttä alkoholin käyttöä se kyllä vaikeuttaa. Ongelmakäyttäjä löytää alkoholinsa vaikka se olisi kokonaan kielletty.

Muutamia havaintoja Portugalista

Portugali on pieni maa, jolla on suuren maisemat. Tämän olen sanonut ennenkin eikä se ole miksikään muuttunut. Aivan upea paikka ja uskon, että ihmisetkin ovat ystävällisiä. Mutta tätä jälkimmäistä olen alkanut epäillä, kun olen seurannut kehonkieltä ja kasvojen ilmeitä heidän keksinäisissä satunnaisissa kohtaamisissa. Tilanteissa voidaan vaihtaa ihan rakentavasti sanoja ja hymy on herkässä, mutta poistuja saa kyllä usein peräänsä monenlaista jupinaa ja ilmettä.

Odotin Portossa junaa kahvilassa yhden tunnin ja seurasin, miten neljän arvatenkin jo eläkkeellä olevan herrasmiehen ryhmä kommunikoi. Keskustelun ohessa seurattiin ohikulkijat, heitä selvästi tunnistettiin tai muistettiin eri yhteyksistä, joitain jopa tervehdittiin, mutta ne ilmeet ja jälkikeskustelut, joita en luonnollisestikaan ymmärtänyt, vaikuttivat hyvin mielenkiintoisilta. Ne sisälsivät selvästikin niin paljon kritiikkiä ja juoruilua, että sitä saattoi pitää jo ihan harrastuksena. Että kokoonnutaan yhteen katselemaan ihmisiä ja haukkumaan heitä...

Vastaavaan ilmiöön olen törmännyt toisessa katolisessa maassa, Irlannissa. Edessä päin osataan käyttäytyä, mutta selän takana panetellaan ja haukutaan. Siitä kun ei kuulemma ole mitään hyötyä, jos sanoo pahasti edessä päin. Suomessa olen kyllä törmännyt enemmän siihen, että siitä on nimenomaan hyötyä ja tulee itselle hyvä mieli, että onnistuu sanomaan toiselle mahdollisimman pahasti edessä päin. Vaakakupissa ovat siis rehellisyys ja hyvät tavat.

Portossa näin myös ruokajonon. Täällä on paljon köyhiä, mutta olen ollut pääosin täällä onnellisen maaseudun rauhassa enkä isoissa kaupungeissa joten se puoli elämästä ei ole tullut esiin. Kun tulin hotellilta metrolla Porton keskustaan, kesti melkein kaksi minuuttia, ennen kuin minulle tultiin tarjoamaan huumeita. Vaikka olemukseni on nykyään ihan siisti, vaikuttaa silti, että kuulun aina vain näiden kauppiaiden potentiaaliseen asiakaskuntaan.

Lissabonissa en onnistu kävelemään kymmentä metriä ilman kaukaista kaupanteko vihjettä. He suuntaavat kulkunsa minua kohti ja kääntävät nyrkissä olevan sormipuolensa näkyviin ja minä pyöräytän hieman päätäni ja he muuttavat kurssiaan.

Katukauppiaat eivät ole ainoat jotka profiloivat minut virheellisesti potentiaaliseksi aineiden käyttäjiksi. Niin Helsingissä kuin Portugalissa myös lentokenttäviranomaiset tekevät säännöllisesti satunnaistarkastuksensa laukkuni tai vaatteiteni kuiduista. Siinä menee monta oikeaa salakuljettajaa ja pössyttelijää ohi jos tällaisten ennakkoluulojen perusteella toimitaan.

Koin tämän saman ennakkoluulon jo 80-luvun lopulla kun exän kanssa tultiin autolla Tanskasta Ruotsin lautalla Turun satamaan. ”Mistä sitä tullaan? Tanskasta. Jaaha, ajetaanpa sivuun.” Tuntikausien penkomisen tuloksena löysivät ainoan tuomisemme, exän veljentytölle tuomamme pehmolelun, jonka sisältöön emme olleet kajonneet.

Sen mitä olen tällä reissulla Porton tai Coimbran keskustoissa kävellyt, avoin kadulla tapahtuva prostituutio ei ole osunut vielä silmääni tai sitten olen liikkunut ”väärillä” kaduilla. Mutta valtakunnallisessa Correio da manha sanomalehdessä on monisivuinen liite postimerkinkokoisia kuvia alasti pyllistelevista naisista, joiden intiimit alueet on peitetty tähdillä.

Tämä convivio (=kanssakäyminen) palsta on hämmästyttävän avoin ja julkea puhelinnumeroineen. Ihan uutispuolelta on selvinnyt, että parittaminen on ainakin lain mukaan kiellettyä mutta omatoiminen prostituutio on monelle yleinen tapa hoitaa talousvaikeuksia, erityisesti yksinhuoltajille ja leskille mutta myös kotirouville ja ehkä juuri siksi se tehdääkin aika piilotellusti.

Maaseudun tyhjenemisen huomaa tässäkin pienessä kylässä. Tänä neljän kuukauden aikana on tässä tai ohikulkemissani naapurikylissä on tullut myyntiin ainakin  kymmenisen taloa. Osa on hyvin hyväkuntoisen ja uuden näköisiä, osa taas perusteellista remonttia vaativia. Ilmeisesti nuo aivan raunioina olevat talot ovat olleet myynnissä jo pidemmän aikaa. Oman tuloni jälkeen kylään on  muuttanutkin uusia asukkaita. Vieraista maista täällä asuu ainakin brittejä, skotteja, hollantilaisia ja australialaisia.

Paikallinen kauppaketju huvittaa, kun niiltä ilmestyy viikoittain tarjouslehti, mutta näyttää siltä, ettei kauppa millään tavoin valmistaudu näihin tarjouksiin. Ilmeisesti ne määritellään jossain ”ylhäällä”, ja sitten kun lehti ilmestyy myydään ei oota. Yksi maan suosituimmista kahvimerkeistä myytiin puolella hinnalla loppuun kaksi kuukautta sitten. Vasta viime viikolla sitä alkoi saada tästä alueen parhaasta kaupasta.

Jos et kuulu päivän ensimmäisten asiakkaiden joukkoon niin 50-60 prosentin tarjouksella myytävät viinit ovat yleensä loppuneet, koska hyllyssä on vain neljä viisi pulloa lajiaan, myös sitä tarjousviiniä. Viini on halpaa, mutta huomaa, että tarjoukset ohjailevat ostotottumuksia, selvästi muidenkin kuin itseni. Jos viiden kuuden euron viinin saa parilla kolmella eurolla, ostan sen mieluummin kuin parin euron normaalihintaisen viinin. Suomessa vastaava viini maksaisi varmaastikin pitkälti toistakymppiä.

Yllättävän useassa viinissä on ollut makuhaittoja, vuotavia tai epäilyttävän näköisiä korkkeja. Muu kuin korkki korkki olisikin maailmaan eniten korkkeja tuottavassa maassa pyhäinhäväistys. Mutta asia myös korjataan empimättä, kun menet pullon kanssa takaisin kauppaan.

Tyhjiä pulloja kauppa ei huoli, mutta lasin, purkkien, pienen metallin ja paperin keräyspisteitä näyttää olevan hyvin tasaisesti kaikkialla. Mutta ei niin tiheästi kuin käteisautomaatteja. Lehdissä on lukenutkin, että niitä on aivan liikaa, että pankkien pitäisi tehostaa toimintaansa ja karsia niitä.

Samaisella Porton reissullani, jonka päätarkoitus oli tietysti tutustuminen siellä ensimmäistä kertaa järjestettyyn Porto Bluesfest –festivaaliin, törmäsin iloiseen asiaan. Partiolaiset keräsivät baareista, ravintoloista, roskiksista, ympäristöstä, ihmisiltä muovisia pulloja ja sitten polkivat ne kasaan ja keräsivät säkkeihinsä. Se oli hyvä, näkyvä ja kuuluva demonstraatio ympäristön roskaamista vastaan.

Täällä aletaan valmistautua 40 asteen helteisiin. Niitä saattaa riittää kuukausiksi, kuten viime kesänä. Ihmettelin, miksi naapurini parturoi keväällä koko metsänsä siimaleikkurilla. Nyt kuulin paikallisilta että kasvillisuuden leikkaaminen metsien vieriltä on pakollista.

Kesällä pitäisi olla vihreää, mutta kun ruoho ja heinä leikataan sängelle ja aurinko porottaa 40 asteessa niin kaikki näyttää palaneelta. Parempi ehkä niin kuin oikeat metsäpalot, jotka leviävät lämmössä ja pitkässä heinässä hyvin nopeasti.

Minulla siis riittää vielä viikatteen kanssa heilumista ennen Suomi-lomaani. Kyselin baari-kahvilassa, jos joku haluaisi leikata heinät eläimilleen tai tuoda vaikka lampaansa tai hevosensa heinää syömään.  Kaikki keinot pitää käyttää, ettei joutuisi työhön itse. Asia on vielä vaiheessa.

Halla-ahon valinta tuo selkeyttä politikointiin

Jos jotain hyvää kaivaa esiin Jussi Halla-ahon valinnasta Perussuomalaisten puheenjohtajaksi niin yksi on ainakin se, että se selkeyttää hallituksen toimintaa. Toivottavasti niin paljon, että se älyää lakkauttaa itsensä kokonaan, sillä se on ollut hyvin monella mittarilla mitattuna katastrofaalinen hallitus.

Eikä tämä omiin subjektiivisiin havaintoihin perustuva  lausunto tarkoita sitä, että minulla olisi mielessä ehdotus paremmaksi hallituspohjaksi. Jatkan silti, että vaikka vedettäisiin uusi hallitus arvalla, tulos tuskin olisi huonompi.

Halla-ahon puheenjohtajuus tarkoittaa toivottavasti myös sitä, ettei puolue enää Soinin tapaan ajele kaksilla vankkureilla, jossa se on virallisesti yhtä mieltä, mutta käytännössä jotain muuta. Jotain sellaista, mitä kenttä Halla-ahon valinnalla todistikin.

Tämä on demokratiaa ja asetelmat ovat nyt kaikin tavoin selkeämmät. Yhä useamman on entistä helpompi tietää, onko puolesta vai vastaan vai onko vieläkin puolueeton. On luonnollista että esimerkiksi Li Andersson, Ville Niinistö ja Eero Heinäluoma heittävät bensaa hallituksen liekkeihin minkä ehtivät, jokainen itseään kunnioittavan oppositiopolitikon kuuluukin tehdä niin.

On myös viisasta sanoa, kuten hallituspuolue Keskustan Antti Kaikkonen, että voi olla hyvä nukkua asian päälle nyt parikin yötä. Kokoomuksessa on jo vahvoista asemista ilmaistu etukäteen, ettei Kokoomus ja Halla-ahon johtamat Perussuomalaiset mahdu samaan hallitukseen.

Tätä voitanee pitää myös Kokoomuksen antamana äänestysohjeena perussuomalaisille, mutta lienee kyseenalaista, vaikuttiko se toivottuun suuntaan vai juuri päinvastoin. 

Mutta politiikka on politiikka eli kaupankäyntiä omien tavoitteiden saavuttamiseksi ja toteuttamiseksi, joten erityisesti Keskustassa mietitään ankarasti, mitä nyt kannattaa sanoa. Siellä varmasti aika moni muukin kuin Kaikkonen nukkuu pari yötä. Tai paremminkin, valvoo pari yötä ja miettii, mitä hemmettiä nyt pitäisi tehdä.

Koko hallituksen kompurointi ja vatulointi ja erityisesti pääministeri Juha Sipilän omat touhut niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä voivat ennustaa kolkkoja lukemia, jos nyt mentäisiin peräti uusiin vaaleihin. Se ei varmasti Keskustaa houkuttele, mutta rehellisesti sanottuna, ehkä olisi niiden aika.  

Demokratia on tätä, me olemme erilaisia, ajattelemme eri tavalla, tavoittelemme erilaisia asioita, elämme erilaisissa mailmoissa mutta silti yhteisessä maailmassa ja maassakin, joten jotenkin meidän pitää vain kaikkien toisemme hyväksyä, vaikka emme toisiamme ymmärtäisikään. Keskustellen eteenpäin :)