Satavuotias sairastaa

Satavuotias Suomi… Seuraan sinua nyt vähän kauempaa. Ja voisin kevyenä heittona heittää, että ellen olisi jo lähtenyt sieltä, harkitsisin lähtemistä vakavasti itsesuojelun nimissä, koska sinä olet tällä hetkellä sellaisessa tilassa, että sairastutat asukkaasi. Sinusta, Suomen valtiosta, on tullut sivustaseuraaja, joka seuraat jotain omaa sokeaa pistettä pakkomielteen omaisesti, etkä huomaa tai välitä, kun paiseet ihollasi leviävät.    

Suomi, sinun pitää viheltää peli poikki! Sinun pitää oikeasti astua sieltä pilvilinnasta kadulle ja alas kellariin saakka ja tajuta, mitä siellä tapahtuu. Se on rumaa, se on sairasta. Hyvinvointivaltio muodostuu pahoinvoivista ihmisistä. Ja sosiaalisen median aikaan se paha olo tulee näkyväksi ja hyvin kuulluksi. Siellä on jo tarpeeksi monta ryhmää, jotka eivät kohtaa eivätkä puhu enää samaa kieltä, mutta tukahtuneet tunteet tiivistyvät ja jännite tihentyy heidän kaikkien keskuudessa.  

Verratkaamme tilanne 90-luvun Balkanin alueeseen, entiseen Jugoslaviaan. Siellä oli eri kansoja, jotka ajautuivat tähän ”me vastaan muut” -tilaan. Meillä ei ole samalla tavoin kansoja, kun muodostumme pienemmistä sattumalta samojen rajojen sisään jääneistä heimoista, mutta meillä on täällä ihan toisenlaisia omia kokonaisuuksimme, joista osa hyvinkin epäkunniakkaita . Somessa joukkovoiman tunteeseen riittää pienemmänkin joukon älämölö. Nimenomaan älämölö. Toiset eivät muuhun kykenekään, mutta nekin, jotka kykenisivät, ovat valitettavasti alentuneet retoriikaltaan kauas omista ihanteistaan.

Ehkä niin on käynyt siksi, että fiksutkin ihmiset ovat havainneet, ettei järkevällä dialogilla enää päästä minnekään, nyt on huudettava tullakseen kuulluksi. Mutta kuuleeko kukaan, syntyykö siitä dialogia, että samanmieliset ”me” huutavat toisille samanmielisillle ”heille”, kummankaan kuuntelematta mitä toisella on asiaa? Se ei johda mihinkään. Siitä syntyy paise.

Huonolle tuulelle tullakseni voin avata netin minä päivänä vain, lukea uutisia tai ystävieni päivityksiä. Juuri nyt tätä kirjoittaessa on ajankohtaisena asiana esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston langettavan ratkaisun ns. Sipilä/Yle –asiassa. Luin myös muutaman aiheeseen liittyvän kolumnin. Toisena esimerkkinä otan pakolaisia puolustaneen pastori Marjaana Toiviaisen ilmoituksen muuttaa pois Suomesta. Häneen liittyi myös Uuninpankkopoika Saku Timosen blogi. Kolmantena innoituksen lähteenä toimi Kanadassa "kadonnut” joki ja ilmastonmuutoskeskustelu. Keskityin näissä kaikissa jutuissa erityisesti siihen, miten ihmiset kommentoivat asioita.

Ja sieltä se tuli, jälleen kerran, silmille se ajatusten ja keskustelun rumuus. Suomi sairastaa ja pahasti. Ihmiset ovat ihan pimeitä. En minä oikeasti halua olla sellaisessa paikassa, missä tuollaisesta järjettömästä pahansuovasta sairaasta räkyttämisestä on tullut normi ilman että siihen kukaan puuttuu. Jossain risteyksessä on käännytty pahasti väärälle tielle. Eihän tosi asiat sillä häviä eivätkä ratkea, että minä, tai Toiviainen muuttaa ulkomaille, sillä siellä voi olla ihan sama tilanne, et vain (vielä) tiedä sitä, etkä tunne kokonaistilannetta, mutta jonkinlaista itsesuojelua se muuttokin voi olla.

Nuorena lähdin aina omaan huoneeseeni, jos siskoni vähänkin riiteli vanhempiemme kanssa, tai erosin työpaikalta, jos pomo ei puuttunut siellä vallitsevaan kiusaamisenkulttuuriin. Siksi en ihmettele että omatunnon omaavat ihmiset väsyvät ja suorastaan pelkäävät, kun tuo julkinen lynkkaaminen ja mustamaalaus, uhkailu ja pelottelu saa ja voi tapahtua ilman mitään sanktiota tai "uudelleen koulutusta” omalla naamalla julkisessa mediassa. Kukaan ei puhalla peliä poikki!

Siinä mielessä arvostan suuresti henkilökohtaisesti tuntemani Uuninpankkopojan taistelua typeryyttä ja rasismia vastaan. Mutta samaan aikaan tiedän, että mitä enemmän hän puhuu asiaa, sitä enemmän typerät rasistit saavat siitä voimaa. (Ja sana pari ”typerät rasistit” ei tarkoita samaa kuin kaikki maahanmuuttoa järkiperäisinkin argumentein vastustavat ihmiset). Dilemma on, että usein mitä enemmän pyritään korjaamaan ja yhdistämään asioita, sitä enemmän kuilu asioiden välillä kasvaa. Ilmeisesti tämä on jokin luonnonilmiö.

Joskus perusteltiin oman armeijan tarvetta sillä, että tyhjiöillä on tapana täyttyä, joten parempi, että alueella on omat kuin vieraat sotilaat. Onko nyt sitten niin, että arvokeskustelussa on jonkinlainen tyhjiö, jota yhteiskunnalliset toimijat eivät ole kyenneet täyttämään, ja siellä mellastaa nyt hyvin kirjava joukko kaiken alan asiantuntijoita.

Eivät tähän ääri-ilmiöön kommentteissaan syyllisty enää vain nuo pahimmat rasistit ja ihmisvihaajat, antihumanistit, vaan sama jyrkkä asenne on tullut myös heitä vastustavien tapaan ilmaista itseään. Mutta ehkä juuri siksi, että tuntevat että edes jonkun pitää panna kovaa kovaa vasten, kun valtiovalta ei sitä tee. Herkimmät ovat jo ajat sitten kadoneet kommentoimasta mitään, antautuneet, paenneet, hautautuneet, turhautuneet, olkoon sitä kuvaava sana mikä tahansa, mutta nämä jotka eivät ole luovuttaneet, ovat menneet mukaan samaan jyrkkälinjaiseen retoriikkaan.

Esimerkiksi, jos Uuninpankkopoika kirjoittaa kiihkotta mutta suoraan ikävästäkin asiastaa, niin sata opetuslasta vie retoriikan astetta pidemmälle kommenteissaan ja ne typerimmän suunnan äärikommentit jäävät puolestaan pyörimään heidän omille foorumeilleen. Isolta osaltaan ne eivät enää edes mahdu samalle kommmenttikentälle. Mutta siellä missä ollaan yhtä aikaa, siellä leikataan kaikki pehmennykset pois ja lisätään särmiä joka kommenttikierroksella.

Verrataanpa, että jos samalla kaavalla tuotettaisiin studiossa musiikkia, niin väännettäisiin koko ajan diskantteja kovemmalle ja pienennettäisiin bassoääniä. Se ei miellyttäisi kenenkään korvaa ja sellaista julkinen keskustelu tänä päivänä on mistä tahansa tärkeästä asiasta. Voihan olla, että ”joku voima” rakentaa tällaista kaaosta ja anarkiaa ihan tarkoituksella. Ja jos näin olisi, voisi ihmetellä miksi sekään ei kiinnosta kädet suorina roikottavaa valtiovaltaa.

Ennen netti aikaa harvempi pääsi ääneen, sanomaan painavan sanansa. Nyt se on mahdollista kenelle tahansa olipa asiaa tai ei. Suoranainen valehtelu, panettelu, uhkailu, kaikki on ihan normitouhua tänä päivänä. Eikö kommenttiraidalla varustetut ihmiset enää mieti omissa päissään mitään sen pidemmälle, vaan antavat tulla heti ja tunteella, puolittaisia lauseita, osatotuuksia, vihjeita, ennakkoluuloja, tuomioita ilman perusteluita ilman armoa?

Välillä olen seurannut ristiriitaa kahden eri kulmasta maailmaa katsovien ystävieni kannanotoissa. He ovat myös ystäviä keskenään, mutta kumpikin selvästi välttelee osallistumasta toistensa keskusteluihin, koska tietävät olevansa monessa asiassa eri puolilla. (Tätä välttelyä voisi harrastaa moni muutkin, kommentointia voi harjoittaa myös ihan omassa päässään).

Ystäväni ajattelee erinomaisella maalaisjärjellään asioita enemmän perussuomalaisia kuin vihreitä miellyvin kannoin, mutta näkisin, että useimmiten kuitenkin niin sanotusti puolueettomasti asia edellä. Mutta kun hän kirjoittaa vielä ”asiallisesti” itselle vaikeastikin nieltävästä asiasta, luo hän samalla (tarkoittamatta tai rivien väliin tarkoituksella?) hyvin muokatun pohjan seuraavalle kommentoijalle lyödä lisää löylyä kiukaalle ja tuoda ne asiattomuudet esiin. Tulkitsen, että yleensä  ne ovat käytännössä juuri nämä toisenpolven kannanottajat, jotka sytyttävät sen mellakan. Eikä keskustelu etene yhtään mihinkään. On masentava lukea kommentteja täynnä kiihkoa, ennakkoluuloja ja vihaa.

Kommentoijien olisi syytä miettiä enemmän myös sitä, että he ottavat kantaa oikeiden olemassa olevien ihmisten asioihin heitä tuntematta. Olisivatko he valmiit sanomaan sen saman asian kahden kesken ollessaan mitä sanovat netissä? Tästä yksipuolisesta ja ”meitä” vahvistavasta ajattelusta on tullut jonkinlainen automaatio, ettei ihmisyyden perussäännöillä tunnu olevan enää mitään virkaa.

Suuri osa meistä voidaan yhä olla omissa linnoissamme, omissa todellisuuksissamme "poikkeusyksilöinä" omaa elämäämme eläen ja toteuttaa omaa ihmisyyttämme. Me pärjäämmme itsemme ja maailman kanssa, mutta tuolla yhä ohkaisemmaksi käyvän lattian alla, jossain Suomi neidon ja sen ihmismielten kellareissa ja ruohonjuuritasolla on toinen todellisuus. Siellä ihminen ei voi hyvin, ja jää myös vaille hoitoa, koska valtiovalta keskittyy itsehoidossaan vääriin asioihin ja paiseet vain kasvavat.

Siellä on osastot niin niin sanotuille totaali pudokkaille, taistelutahtoisille agitaattoreille kuin akateemisille pätkätyö pudokkaille. Siellä retoriikka on kovaa ja kieli ihan omanlaisensa, joka ei yllä tänne meidän vapaasti hengittävien ja ”paskan” ulkopuolella elävien korviin. Tämä on masentavaa. Suomi on pahasti säröillä, kun sadat tuhannet kaikkien alojen asiantuntijat yrittävät puhua yhtä aikaa ja haukkua kilvan toisiaan. Se on yhtä kaoottista kuin kiihkeimmillä hetkillään miekoin ja tykein aikanaan suoritettu sodankäynti, siinä ei tiedä kehen omaankin osuu huitoessaan ympäriinsä.