Välitila on pysyvä tila

Sunnuntain Hesarissa 21.5. oli Satu Vasantolan kolumni otsakkeella: ”Luokkahyppy voi myös kaduttaa – yliopistoon päätynyt duunarin lapsi ikävöi takaisin työväenluokkaan”.  

Pikkukaupungissa duunariperheessä kasvanut sukunsa ensimmäinen maisteri kertoi havainnoistaan, miten ”luokkaero tehtiin suvussani näkyväksi, sanottiin ääneen, että en kuulu sinne, mihin hän ja koko muu suku kuuluvat”.

Hän kertoi olevansa ”luokkaretkeilijä”, jonka seurauksena on menettnyt yhteenkuuluvuuden sukuun ja se on tuonut tunteen ”välitilasta, siitä ettei kuulu oikein mihinkään”.

Vasantola viittasi myös tutkija Mari Käyhkön Sosiologia-lehdessä julkaistuun kirjoitukseen ”duunaritaustaisista maisterisnaisista ja siitä, mitä sivuvaikutuksia kouluttautumisella on heille ollut”.

Tutkittavat kuvailevat elävänsä kahden maailman välissä. Seurauksena on yksin jäämistä, suvun avointa irvailua koulutukselle, joka voidaan nähdä suorastaan petturuutena. Ja jollei häntä nähdäkään ”outonalintuna”, voi keskustelu tyrehtyä, koska ei löydy yhteistä ymmärrystä kuvaamaan omaa työtä tai opiskelua.  

Vasantola vertaa omaa sosiaalista nousuaan - josta käyttää mieluummin sanaa ”siirtymä” – uusine kielineen ja tapoineen ulkomaille muuttoon, missä ”kotiin on usein ikävä”.  

Omien havaintojeni mukaan jotkut ratkaisevat tämän ikävän tunteen ja kahden maailman ongelman hylkäämällä täydellisesti entisen elämänsä, mikä puolestaan johtaa herkästi juurettomuuteen tai nousukasmaiseen elämään.  

Ensimmäinen Vasantolan tekstiä kommentoinut ei pitänyt kirjoittajan asenteesta ja kysyi: ”Mikä tässä oli se ongelma? Kenen syytä se on?”

Meillä on ilmeisesti totuttu siihen, että kun joku asia otetaan esille ja siitä halutaan puhua, että jossain on ongelma ja siihen pitää löytää syyllinen. Maailmasta lienee oikeus tehdä havaintoja, ilman että ottaa aina kantaa puolesta tai vastaan.

Vasantolan havainto oli mielenkiintoinen ja herätti tuttuja tuntemuksia, vaikkakin toisista syistä. Kirjoitin jo aiemmin havaintojani tänne blogiini kotipaikan merkityksestä, mutta eri vinkkelistä. Monessa paikassa olleena tuo ”väliinputoaminen” on itsellekin hyvin tuttua, eikä se lähtökohtaisesti ole ongelma.

Sitä Vasantolan tekstin kommentoijakin sanoi (tosin asian vierestä, koska Vasanta ei kirjoittanut siitä, mitä tunteita nykyinen yhteisö herättää, vaan entinen), että ”aina ja joka paikassa erilaisista syistä ihmiset ovat joutuneet uusissa ympäristöissä aluksi altavastaajiksi kunnes oppivat uudet pelisäännöt ja saavuttavat sosiaalisen aseman uudessa yhteisössä”.

Aivan totta, mutta luulisi, että kommentoijakin osaisi vastata omaan kysymykseensä, että tuossa se ongelma voi juuri ollakin. Parhaalla tahdolla, uusien ja vanhojen pelisääntöjen osaamisellakaan et välttämättä saavuta uudessa (asemiinsa sementoidussa) ympäristössä koskaan tasa-arvoista sosiaalista asemaa, koska poikkeat uutena joukosta tai sinut nähdään jopa uhkana varsinkin jos haluat hämmentää seisovaa vettä. Ja entisessä ympäristössäsi olet sen asemasi menettänyt, koska olet "hylännyt" halutessasi opiskella joksikin muuksi. Mutta onhan toki se hyljitynkin asema sosiaalinen asema. Ja heikot sortukoot elon tiellä...

Havaintojen tekeminen on parempi harrastus kuin ennakkoluulojensa vahvistaminen ja sokea usko omaan totuuteen. Elämä on monomutkainen vyyhti, jossa riittää selvitettävää. Yhden langan päässä roikkuminen ja meuhkaaminen kiristää vain kerää eikä johda mihinkään. Asioilla on yhteytensä ja niitä on syytä nostaa esille.

Ja jos joku, tai vaikka itsekin kirjoitan havaintoja yhdestä asiasta, se ei tarkoita, että niitä vertaa tai pitäisi verrata siinä yhteydessä mihinkään muihin asioihin. Jos joku kirjoittaa rahojen satsaamisesta nuorten mielenterveyteen, toinen kysyy heti entä vanhustenhoito? Jos kirjoittaa lisävarojen suuntaamisesta vanhustyöhön, joku älähtää, että ja nuoretko saa sitten jättää heitteille. Se on turhaa vänkäämistä. Vertailu on ihan oma lajinsa.

Kellä tahansa on oikeus tehdä havaintoja tärkeäksi katsomistaan asioista ja nostaa niitä esille. On toiset tahot, jotka näistä viipaleista niin halutessaan katsovat kasaan jonkinlaisen kokonaisuuden. Asioita on turha laittaa vastakkain, toisten saama hyvä ei ole itseltä pois. 

 Me olemme luoneet ympärillemme pirstaleisen ”luokkayhteiskunnan”, joka on täynnä yksilöitä, ja jossa on yhä enemmän meitä ja heitä, loputtomiin. Mitä enemmän tietoa on tarjolla, sitä vähemmän näemme enää kokonaisuuksia. Tuntuu kuin planeetta, jolle synnyimme olisi vaihtunut joksikin toiseksi. Jokainen meistä on joutunut jonkinlaiseen välitilaan ja siitä tilasta on tullut meille pysyvä tila.