Tapahtuipa toukokuussa

Minä en ole koskaan ollut mikään auringonpalvoja, vaikka sen sangen tarpeelliseksi taivaankappaleeksi tunnustankin. Ex-vaimon kanssa oli aikanaan sopimus, että kerran kesässä suostun seuraksi julkiselle uimarannalle. En kyllä  ymmärtänyt miksi minua siellä tarvittiin, paitsi ehkä siksi, että seurani piti ne muut hänen ihanuudestaan ja kauneudestaan hurmaantuneet hieman kauempana. Että olen minä sitä aurinkoa sitten ottanut ainakin pitkälti toistakymmentä kertaa, vaikka aurinko ei minuun otakaan.

Täällä oli toukokuussa viikko, jolloin lämpöä oli päivällä 34-36 astetta ja vielä illallakin sellaiset 28-30 astetta. En nauttinut yhtään enkä ruskettunutkaan. En kyllä antanut sille juuri tilaisuuttakaan. Mutta ei niistä sisähommistakaan tullut mitään, kun se sama lämpö myös talon sisällä. Toiminnan ihmiselle tuollainen lämpö on jo liikaa, ja nyt ollaan vasta keväässä...    

Olin 12 vuotta sitten toisen vaimoni kanssa Intiassa, missä oli koko ajan jotain 40 astetta, mutta onneksi keskinäinen tunnelmamme hieman viilensi oloamme... No, ei, kun juuri päinvastoin, mehän kävimme kuumana, olimmehan lähes häämatkalla! Ja olenkohan tätä koskaan julkisesti kertonutkaan, että saimme jopa uutta elämää alulle Intian taivaan alla, mutta se raskaus päättyi valitettavasti keskenmenoon. Lapsi olisi nyt 11-vuotias...

Talon omistaja Tina kävi ”pomottamassa” minua kymmenen päivää myös juuri ennen hellejaksoa. Algacasta Lissaboniin ajoi kahdessa tunnissa ja teimme samalla reissulla taloon liittyviä hankintoja sinne vasta-avatussa Ikeassa. Edellisestä Ikea reissustani taitaa olla jo yhden jos toisenkin legendaksi päätyneen rokkarin iän verran. Figueira da Fozin rannoille Atlantille oli puolestaan tunnin matka. Jäi vielä talviturkki riisumatta vaikka housun persaukset aalloista kastuivatkin.

Toukokuussa jäi luovuus hyvin vähille ainakin kirjoittamisen osalta, mutta kitara kyllä soi päivittäin. Novelleja on jo kasassa noin 40 kappaletta, joista riittää jo hyvin karsittavaakin ja reilut kaksisataa aforismia ovat muhimassa ja odottamassa lopullista järjestystään. En ole osannut vielä päättää miten ja miten moneen ryhmään ne jakaisi ja pitääkö ne ryhmät nimetä vai yritänkö saada ne kommunikoimaan keskenään yhtenä tai muutamana pitkänä kokonaisuutena ja ”tarinana”?  

Autokin meni melko kivutta läpi katsastuksesta, vain auringossa himmeiksi palaneista ajovalon laseista ja ei rekisteriotteen mukaisista renkaista (!) tuli huomautus, että seuraavaan katsastukseen mennessä pitää korjata. Renkaat tiesinkin kulutuspinnoiltaan vaihdettaviksi, joten en ollut perehtynyt niihin ollenkaan. Mutta sellaisilla renkailla liike auton minulle möi... Tämähän saattaisi olla kulutussuojalautakunta-asia..., mutta tyydyn kohtalooni.

Pakokaasut katsottiin pelkästään tyhjäkäynnistä eikä huudatettu ja rääkätty minuutti tolkulla, kuten Suomessa Calibraani, joka ei todennäköisesti enää kevättä juuri tuosta syystä näe. Onko se nyt oikeasti niin oleellista, että muutaman yli 20 vuotta vanhan auton pitäisi olla päästöiltään uuden veroisia? Se on tehty aikansa standardien mukaan. En tykkää yhtään, että muuten aivan loistava autoyksilö pitää myydä romuauton hinnalla varaosiksi tai toimittaa hajottamolle noin mitättömän syyn takia. Eikö autoista voisi maksaa päästömaksuja samoin kuin saastuttavat yritykset ja valtiot tekevät?

Huhtikuussa heikosti alkanut kuntoiluni ja jatkunut toukokuussa vielä huonommissa merkeissä. Kaksi lenkkiä on tainnut tulla tehtyksi, mutta betonipylväiden satametrinen kanto jyrkähkön mäen alta mäen päälle Tinan kanssa oli melkoista kuntoilua kyllä. Olkapääni ei ole vieläkään kunnossa. Mutta erityisesti se on rasittunut siksi, että minulla ei ole täällä oikeankorkuista työpöytää ja kun on koko kevään kirjoittanut väärässä asennossa niin seuraukset tietää. Niskan- ja hartianseutu on niin jumissa, että kun menen nukkumaan, alkaa oikea käsi tikkuilla ja olkapäätä särkeä joka asennossa. Olisi aika päästä hierojalle.

Olisi aika päästä myös töihin. Tässä kuussa minua lyötiin taloudellisesti yhden päivän aikana molemmille poskille. Ensin työvoimaviranomaiset kertoivat, etten saa täältä (ilman paikallista työhistoriaa) minkäänlaista työttömyyskorvausta ja illalla sain meiliä, etten saa myöskään mitään apurahaa kirjoittamiseen.

Suunnitelma B:tä ei tietenkään ollut siihen, että niin sanotusti koko loppuvuoden ansiot pyyhikäistiin kerralla pois, mutta sellaista mitä ei ole ollutkaan, sellaistahan ei voi menettää, eikö niin? Suunnitelma B:t minulla on tapana improvisoida vauhdissa.

Mutta on totta, että luotin täysillä siihen, että näin luova ihminen, joka on kohta 30 vuotta tehnyt ilmaiseksi eri puolella Suomea jos minkä sortin yleishyödyllistä luovuutta, tehnyt ja perustanut teattereita, järjestänyt bänditoimintaa, festivaalia, kirjoittanut satoja kolumneja, blogia, kirjankin ja kaksi uutta on vielä työn alla, että kyllä minä perkele jo yhden apurahan olisin ansainnut.

Mitä pitäisi tai voisi tehdä vielä enemmän? Kyllä tästä kaikesta jo jonkinlainen elämäntyöpalkinto pitäisi saada, kun olen onnistunut ilman rahaa vasta jäävuoren huipun verran toteuttamaan siitä, mikä odottaa tekemistään. Uskon, että apurahaa myönnetään heppoisemminkin perustein. Tiedän mitä ja miten teen ja makuasioista on turha neuvotella enempää. Mutta tämä ei nyt mennyt oikeudenmukaisesti.  

Olen markkinoinut työpanostani erityisesti kirjakaupoille. Kirjakaupan varastossa ja tavaran vastaanotossa ja hinnoittelussa pärjäisi kielipuolikin ihminen, kun listoilla olevat numerot ovat numeroita ja nimet nimiä olipa ne kielellä kuin kielellä. Lisäksi se olisi minulle tuttua työtä. Siihen ei tarvita edes kirjoitus- eikä lukutaitoa vaan symbolien tunnistamiskykyä. Yli kymmenvuotinen kirjakauppa-alan tuntemus ja valmiiksi pureskellut suunnitelmani eivät vain ole vielä onnistuneet vakuuttamaan ketään.  

Loppukevennukseksi kerron vielä, että kävin viime viikonlopulla tutustumassa kaksipäiväiseen Porto Blues Festiin, jonka pääesiintyjä oli B.B.Kingin tytär Shirley King. Samanlaista biisien venyttelyä ja paljon tyhjäkäyntistä showta kuin aikanaan isällänsäkin, mutta ihan toimiva ja hauskakin esitys se silti oli. Myös portugalilaiset taustamuusikot, paikallisen bluesin ykkösnimet, hoitivat hommansa tyylikkäästi ja taidolla.

Juttelin pääjärjestäjän kanssa ja kerroin olevani vapaaehtoinen talkooporukkaan ensi vuonna. Sanoin myös, että voin järjestää hänelle kovan bändin Suomesta. Hän oli tavannutkin meidänkin festarillamme pari vuotta sitten esiintyneen Micke Björklöfin jo aiemmin.

Ajatellaanpa asiaa suhteellisesti. Noin vajaan 250 000 asukkaan Portoon tulee festarille kahtena päivänä noin vajaat 2000 ihmistä. Lisäksi koko sen metropolin alueella asuu vajaat kaksi miljoonaa ihmistä. Jos meidän kaksipäiväiselle Blueberry Hill festarille noin 5000 asukkaan Ilomantsiin saadaan kahtena päivänä 600 ihmistä, niin sehän on suhteessa huomattavasti paljon enemmän kuin Portossa! Sehän on erinomaisen hyvin. Miettikääpä sitä J