Avoimempi ja läpinäkyvämpi maailma...

Nyt kun some on lähes jokaisen ulottuvilla ja melkein yhtä moni on aktiivisesti sen piirissä, käsittelemme siellä hirvittävän paljon tietoa ja tiedoksi luulemaamme. Mutta onko se auttanut meitä ymmärtämään toisiamme paremmin tai poistamaan epäluulojamme tai hälventämään tuntemattoman pelkoa?

Ei ole, päinvastoin. Mitä enemmän me yritämme saada toisia ymmärtämään itseämme tai mitä enemmän suorastaan neuvomme toisiamme elämään oikein ja asiallisesti, sitä enemmän hajaannusta ympäristössämme aiheutamme.

Miten tämä on mahdollista? Tuskin esimerkiksi Mark Zuckerberg sitä heti facebookin alkumetreillä sanoi, mutta nykyisin sen periaate on tämä:

Rakennamme Facebookia, jotta maailma olisi avoimempi ja läpinäkyvämpi. Uskomme, että se luo ymmärrystä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta...  Ei ole tainnut mennä ihan putkeen.

Jo ihan samoissa pienissä piireissämmekin  me olemme ajattelutavoitamme hyvin erilaisia. Aivovärkkimme ovat yksinkertaisesti erilaisia, emmekä voi tavoittaa toistemme tarkoitusperiä. Tai me katsomme asioita niin tiukasti omasta kapeasta vinkkelistämme, ettei ymmärryksemme riitä vaihtoehtoiseen ajatteluun.

Kun näin on, suurin osa meistä automaattisesti kieltäytyy edes yrittämästä. Vastaan- tai opiksiottamisen  sijaan on  helpompi antaa suorilta käsin täystyrmäys. Me emme pyrikään etsimään yhtäläisyyksiämme vaan erojamme. Oikeasti emme olisi näin mustavalkoisia, mutta sosiaalinen paine ja ilmeisesti johonkin joukkoon kuulumisen tarve on opettanut meidät tekemään näin.

Tällaisessa tilanteessa ihminen alkaa uskoa jo omiakin valheitaan eikä vain kavereiden. Somessa jokaisesta tulee asiantuntija kysymykseen kuin kysymykseen. Kun sen pitäisi avartaa meidän käsitystämme maailmasta, me alamme tuijottaa sitä neulanpään kokoisesta reiästä.

Meistä tulee sonnanlevittäjiä, eikä tällä sonnalla kasvateta parempaa satoa vaan myrkytetään ympäristöämme. Negatiivisilla viesteillä toisia lyöminen ei varmasti tee meistä itsestämme yhtään onnellisempia ihmisiä. Onko siis pakko?

Oman kielen päässä pyörivän möläytyksen kanssa voi opetella nukkumaan vielä yön yli ja loppujen lopuksi sen voi pitää vielä senkin jälkeen ihan omana tietonaan.  Kiukun nieleminen ja oman asenteen uudelleen tarkastelu tekee meihin pienemmän vaurion, kuin että saa lähetettyä viiltävän onnistuneen herjan matkalle kohti kohdettaan (tähän todennäköisesti osumatta) niin että ainakin viisi kaveria peukuttaa.

Yksi syy suunnattomaan väärinymmärrykseemme on jo siinä, että käyttämämme sanasto ja terminologia tarkoittaa lähes jokaiselle hieman eri asiaa. Jos minä puhun työstä orjuutena, ei esimerkiksi omassa opettajan työssään onnellisesti viihtyvä ja siitä nauttiva voi ymmärtää puhettani. Minulla on puolestaan voinut olla asiaa miettiessäni mielessäni intilalainen perhe, joka tekee työnantajalleen joka päivä toistakymmentä tuntista työpäivää tämän tiilitehtaassa, mutta silti he eivät saa maksettua sillä ylläpitoaan, taloa ja ruokaa, jonka työnantaja on heille työpaikan puolesta hyvää hyvyyttään järjestänyt.

Tai jos Meksikon puolelle muuttanut amerikkalainen autotehdas työllistää ihmisiä niin kovalla palkalla, etteivät nämä työläiset kykene rinnakkaisesta työstään huolimatta maksamaan tehtaan pyyteettömästi järjestämää asumista ja muuta elämää, niin että lapset vanhempiensa toivottomuuden tajuttuaan siirtyvät suoraan huumekauppaan ja prostituutioon. Onko lupa puhua työstä myös orjuutena vai ei?

Jos asenteeni systeemiä kohtaan on epäilevä, koska se on luonut asetelman, missä yksi prosentti ihmisistä omistaa jo puolet maailman varallisuudesta ja se hamuaa sitä toistakin puolta, niin MINÄ puhun vastuuttomasti...

Jos Uuninpankkopoika kirjoittaa ”höpöhöpö kättäpäivää –leikestä” työllisyystemppuja kritisoidessaan, niin näyttäytyy se työssäkäyvälle niin absurdina puheena, etteivät he edes suostu miettimään mitä se tarkoittaa. Mutta jos heidän työpaikalleen tulee  yhdeksi päiväksi teatteri-ilmaisun ohjaaja kouluttamaan heitä vaikka paremmiksi asiakaspalvelijoiksi teatteri-imaisun keinoin, niin aika moni kieltäyy lähtemästä mukaan sellaisiin ”höpö höpö -leikkeihin”.

Me asennoidumme toisiime omista lähtökohdistamme, meiltä näyttää puuttuvan täysin kyky nähdä muu kuin oma asemamme ja napamme. Minäkin tässä luulen, että olen lähes ainut ihminen maailmassa, joka pystyy näkemään näin laajasti ja ennakkoluulottomasti kaiken. Että kaikki olisi paremmin, että maailma olisi parempi paikka elää, jos kaikki ajattelisivat kuten minä.

No, niinhän se olisikin!