Satavuotias sairastaa

Satavuotias Suomi… Seuraan sinua nyt vähän kauempaa. Ja voisin kevyenä heittona heittää, että ellen olisi jo lähtenyt sieltä, harkitsisin lähtemistä vakavasti itsesuojelun nimissä, koska sinä olet tällä hetkellä sellaisessa tilassa, että sairastutat asukkaasi. Sinusta, Suomen valtiosta, on tullut sivustaseuraaja, joka seuraat jotain omaa sokeaa pistettä pakkomielteen omaisesti, etkä huomaa tai välitä, kun paiseet ihollasi leviävät.    

Suomi, sinun pitää viheltää peli poikki! Sinun pitää oikeasti astua sieltä pilvilinnasta kadulle ja alas kellariin saakka ja tajuta, mitä siellä tapahtuu. Se on rumaa, se on sairasta. Hyvinvointivaltio muodostuu pahoinvoivista ihmisistä. Ja sosiaalisen median aikaan se paha olo tulee näkyväksi ja hyvin kuulluksi. Siellä on jo tarpeeksi monta ryhmää, jotka eivät kohtaa eivätkä puhu enää samaa kieltä, mutta tukahtuneet tunteet tiivistyvät ja jännite tihentyy heidän kaikkien keskuudessa.  

Verratkaamme tilanne 90-luvun Balkanin alueeseen, entiseen Jugoslaviaan. Siellä oli eri kansoja, jotka ajautuivat tähän ”me vastaan muut” -tilaan. Meillä ei ole samalla tavoin kansoja, kun muodostumme pienemmistä sattumalta samojen rajojen sisään jääneistä heimoista, mutta meillä on täällä ihan toisenlaisia omia kokonaisuuksimme, joista osa hyvinkin epäkunniakkaita . Somessa joukkovoiman tunteeseen riittää pienemmänkin joukon älämölö. Nimenomaan älämölö. Toiset eivät muuhun kykenekään, mutta nekin, jotka kykenisivät, ovat valitettavasti alentuneet retoriikaltaan kauas omista ihanteistaan.

Ehkä niin on käynyt siksi, että fiksutkin ihmiset ovat havainneet, ettei järkevällä dialogilla enää päästä minnekään, nyt on huudettava tullakseen kuulluksi. Mutta kuuleeko kukaan, syntyykö siitä dialogia, että samanmieliset ”me” huutavat toisille samanmielisillle ”heille”, kummankaan kuuntelematta mitä toisella on asiaa? Se ei johda mihinkään. Siitä syntyy paise.

Huonolle tuulelle tullakseni voin avata netin minä päivänä vain, lukea uutisia tai ystävieni päivityksiä. Juuri nyt tätä kirjoittaessa on ajankohtaisena asiana esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston langettavan ratkaisun ns. Sipilä/Yle –asiassa. Luin myös muutaman aiheeseen liittyvän kolumnin. Toisena esimerkkinä otan pakolaisia puolustaneen pastori Marjaana Toiviaisen ilmoituksen muuttaa pois Suomesta. Häneen liittyi myös Uuninpankkopoika Saku Timosen blogi. Kolmantena innoituksen lähteenä toimi Kanadassa "kadonnut” joki ja ilmastonmuutoskeskustelu. Keskityin näissä kaikissa jutuissa erityisesti siihen, miten ihmiset kommentoivat asioita.

Ja sieltä se tuli, jälleen kerran, silmille se ajatusten ja keskustelun rumuus. Suomi sairastaa ja pahasti. Ihmiset ovat ihan pimeitä. En minä oikeasti halua olla sellaisessa paikassa, missä tuollaisesta järjettömästä pahansuovasta sairaasta räkyttämisestä on tullut normi ilman että siihen kukaan puuttuu. Jossain risteyksessä on käännytty pahasti väärälle tielle. Eihän tosi asiat sillä häviä eivätkä ratkea, että minä, tai Toiviainen muuttaa ulkomaille, sillä siellä voi olla ihan sama tilanne, et vain (vielä) tiedä sitä, etkä tunne kokonaistilannetta, mutta jonkinlaista itsesuojelua se muuttokin voi olla.

Nuorena lähdin aina omaan huoneeseeni, jos siskoni vähänkin riiteli vanhempiemme kanssa, tai erosin työpaikalta, jos pomo ei puuttunut siellä vallitsevaan kiusaamisenkulttuuriin. Siksi en ihmettele että omatunnon omaavat ihmiset väsyvät ja suorastaan pelkäävät, kun tuo julkinen lynkkaaminen ja mustamaalaus, uhkailu ja pelottelu saa ja voi tapahtua ilman mitään sanktiota tai "uudelleen koulutusta” omalla naamalla julkisessa mediassa. Kukaan ei puhalla peliä poikki!

Siinä mielessä arvostan suuresti henkilökohtaisesti tuntemani Uuninpankkopojan taistelua typeryyttä ja rasismia vastaan. Mutta samaan aikaan tiedän, että mitä enemmän hän puhuu asiaa, sitä enemmän typerät rasistit saavat siitä voimaa. (Ja sana pari ”typerät rasistit” ei tarkoita samaa kuin kaikki maahanmuuttoa järkiperäisinkin argumentein vastustavat ihmiset). Dilemma on, että usein mitä enemmän pyritään korjaamaan ja yhdistämään asioita, sitä enemmän kuilu asioiden välillä kasvaa. Ilmeisesti tämä on jokin luonnonilmiö.

Joskus perusteltiin oman armeijan tarvetta sillä, että tyhjiöillä on tapana täyttyä, joten parempi, että alueella on omat kuin vieraat sotilaat. Onko nyt sitten niin, että arvokeskustelussa on jonkinlainen tyhjiö, jota yhteiskunnalliset toimijat eivät ole kyenneet täyttämään, ja siellä mellastaa nyt hyvin kirjava joukko kaiken alan asiantuntijoita.

Eivät tähän ääri-ilmiöön kommentteissaan syyllisty enää vain nuo pahimmat rasistit ja ihmisvihaajat, antihumanistit, vaan sama jyrkkä asenne on tullut myös heitä vastustavien tapaan ilmaista itseään. Mutta ehkä juuri siksi, että tuntevat että edes jonkun pitää panna kovaa kovaa vasten, kun valtiovalta ei sitä tee. Herkimmät ovat jo ajat sitten kadoneet kommentoimasta mitään, antautuneet, paenneet, hautautuneet, turhautuneet, olkoon sitä kuvaava sana mikä tahansa, mutta nämä jotka eivät ole luovuttaneet, ovat menneet mukaan samaan jyrkkälinjaiseen retoriikkaan.

Esimerkiksi, jos Uuninpankkopoika kirjoittaa kiihkotta mutta suoraan ikävästäkin asiastaa, niin sata opetuslasta vie retoriikan astetta pidemmälle kommenteissaan ja ne typerimmän suunnan äärikommentit jäävät puolestaan pyörimään heidän omille foorumeilleen. Isolta osaltaan ne eivät enää edes mahdu samalle kommmenttikentälle. Mutta siellä missä ollaan yhtä aikaa, siellä leikataan kaikki pehmennykset pois ja lisätään särmiä joka kommenttikierroksella.

Verrataanpa, että jos samalla kaavalla tuotettaisiin studiossa musiikkia, niin väännettäisiin koko ajan diskantteja kovemmalle ja pienennettäisiin bassoääniä. Se ei miellyttäisi kenenkään korvaa ja sellaista julkinen keskustelu tänä päivänä on mistä tahansa tärkeästä asiasta. Voihan olla, että ”joku voima” rakentaa tällaista kaaosta ja anarkiaa ihan tarkoituksella. Ja jos näin olisi, voisi ihmetellä miksi sekään ei kiinnosta kädet suorina roikottavaa valtiovaltaa.

Ennen netti aikaa harvempi pääsi ääneen, sanomaan painavan sanansa. Nyt se on mahdollista kenelle tahansa olipa asiaa tai ei. Suoranainen valehtelu, panettelu, uhkailu, kaikki on ihan normitouhua tänä päivänä. Eikö kommenttiraidalla varustetut ihmiset enää mieti omissa päissään mitään sen pidemmälle, vaan antavat tulla heti ja tunteella, puolittaisia lauseita, osatotuuksia, vihjeita, ennakkoluuloja, tuomioita ilman perusteluita ilman armoa?

Välillä olen seurannut ristiriitaa kahden eri kulmasta maailmaa katsovien ystävieni kannanotoissa. He ovat myös ystäviä keskenään, mutta kumpikin selvästi välttelee osallistumasta toistensa keskusteluihin, koska tietävät olevansa monessa asiassa eri puolilla. (Tätä välttelyä voisi harrastaa moni muutkin, kommentointia voi harjoittaa myös ihan omassa päässään).

Ystäväni ajattelee erinomaisella maalaisjärjellään asioita enemmän perussuomalaisia kuin vihreitä miellyvin kannoin, mutta näkisin, että useimmiten kuitenkin niin sanotusti puolueettomasti asia edellä. Mutta kun hän kirjoittaa vielä ”asiallisesti” itselle vaikeastikin nieltävästä asiasta, luo hän samalla (tarkoittamatta tai rivien väliin tarkoituksella?) hyvin muokatun pohjan seuraavalle kommentoijalle lyödä lisää löylyä kiukaalle ja tuoda ne asiattomuudet esiin. Tulkitsen, että yleensä  ne ovat käytännössä juuri nämä toisenpolven kannanottajat, jotka sytyttävät sen mellakan. Eikä keskustelu etene yhtään mihinkään. On masentava lukea kommentteja täynnä kiihkoa, ennakkoluuloja ja vihaa.

Kommentoijien olisi syytä miettiä enemmän myös sitä, että he ottavat kantaa oikeiden olemassa olevien ihmisten asioihin heitä tuntematta. Olisivatko he valmiit sanomaan sen saman asian kahden kesken ollessaan mitä sanovat netissä? Tästä yksipuolisesta ja ”meitä” vahvistavasta ajattelusta on tullut jonkinlainen automaatio, ettei ihmisyyden perussäännöillä tunnu olevan enää mitään virkaa.

Suuri osa meistä voidaan yhä olla omissa linnoissamme, omissa todellisuuksissamme "poikkeusyksilöinä" omaa elämäämme eläen ja toteuttaa omaa ihmisyyttämme. Me pärjäämmme itsemme ja maailman kanssa, mutta tuolla yhä ohkaisemmaksi käyvän lattian alla, jossain Suomi neidon ja sen ihmismielten kellareissa ja ruohonjuuritasolla on toinen todellisuus. Siellä ihminen ei voi hyvin, ja jää myös vaille hoitoa, koska valtiovalta keskittyy itsehoidossaan vääriin asioihin ja paiseet vain kasvavat.

Siellä on osastot niin niin sanotuille totaali pudokkaille, taistelutahtoisille agitaattoreille kuin akateemisille pätkätyö pudokkaille. Siellä retoriikka on kovaa ja kieli ihan omanlaisensa, joka ei yllä tänne meidän vapaasti hengittävien ja ”paskan” ulkopuolella elävien korviin. Tämä on masentavaa. Suomi on pahasti säröillä, kun sadat tuhannet kaikkien alojen asiantuntijat yrittävät puhua yhtä aikaa ja haukkua kilvan toisiaan. Se on yhtä kaoottista kuin kiihkeimmillä hetkillään miekoin ja tykein aikanaan suoritettu sodankäynti, siinä ei tiedä kehen omaankin osuu huitoessaan ympäriinsä.

Pohdinnat saivat pohjaa Sapiens kirjasta

Asioiden pohtiminen on eräänlainen itselle asetettu elämäntehtävä, jota olen toteuttanut muodossa jos toisessa jo vuosikymmenien ajan. Se alkoi 70-80-luvuilla kantaaottavien laulujen kirjoitteluna, laajentui 90-luvulla näytelmien ja aforismien kirjoittamiseksi ja sai 2000-luvulla rinnalleen kolumnit, lehtijutut ja blogitekstit.

Vaikka osa noista yllämainituista voi sijoittua samaan laatikkoon novellien ja muiden enemmän mielikuvitusta ja luovuutta kuin pohdintaa ja kannanottoa sisältävien tekstien joukkoon, on suurin osa kirjoittamisestani kommentoinut jollain tavoin elämää, maailmanmenoa ja ihmisen touhuja. Kriittinen mieleni on kysynyt, miksi elämämme niin kuin elämme.

Paljon tekstieni sisällöstä on ollut epämääräistä vapauden kaipuuta, rutiinien rikkomisen välttämättömyyttä, ylösalaisin katsomisen taitoa, toisin ajattelua ja jopa jonkinasteiseen kapinaan tai hulluuteen yllyttämistä. 

Samaan aikaan oma elämä on ollut jatkuvaa vaellusta uusille sijoille, elämää monine eri elämineen eri ympäristöissä, joskin ihan yhteiskunnan luomien normien puitteissa. Monelle järkevällä ihmiselle, ja itsellekin heidän joukossaan, tämä on voinut näyttää käsittämättömältä haahuilulta.

Nyt minusta tuntuu, että olen löytänyt tälle kaikelle selityksen. En löytänyt sitä mistään psykiatrin sohvalta enkä tohtorin vastaanotolta tai itsehoito-oppaan sivulta vaan kirjasta, joka olisi syytä jokaisen ihmisen lukea ainakin kahteen kertaan ja vasta sitten sijoittaa se sinne perheraamatun viereen.

Puhun israelilaisesta Yuval Noah Hararista ja hänen kirjastaan Sapiens (A Brief History f Humankind). Sen luku on vasta puolivälissä mutta ensi sivuiltaan lähtien se on vienyt mukanaan. Tämän jälkeen odottaa vuoroaan hänen seuraava aiheeseen liittyvä kirja Homo Deus A Brief History of Tomorrow.

Sapiens kirjasta aiemmin lukemaani kritiikkiin viittasin myös Suonna Konosen tammikuussa tekemässä Karjalaisen haastattelussa oman kirjani julkaisun yhteydessä. Koska Suonna hieman oikaisi runsasta sanavirtaani lehden sivuille siirtäessään, jäi juttuun ajatus, jossa väitän niiden mokanneen, jotka ovat asettuneet maanviljelijöiksi. Yksi aikalaisviljelijä siitä minulle älähtikin.

Se  moka onkin Hararin väite, mutta hän puhuu tietenkin historian hämärässä, noin 12 000 vuotta ennen ajanlaskua tapahtuneesta metsästäjä-keräilijä -heimojen aloilleen asettumisesta pysyvien viljelyspaikkojen luomiseksi. Kun lukee Sapiens kirjasta sen toisen luvun, The Agricultural Revolution, on perustelut vastaansanomattomat. Ihminen lankesi omaan ansaasta. Se lisäsi työmääräänsä hurjasti, teki ravinnostaan yksipuolisempaa ja köyhempää ja tuli alttiimmaksi taudeille ja luonnon katastrofeille.

Asettuminen lisäsi väestönkasvua ja sitä enemmän ihminen joutui työtä tekemään ruokkiakseen kaikki suut. Liikakansoituksen lisäksi tuli jatkuvat taistelut reviireistä. Samalla ihmiselle hyödylliset  eläimet alistettiin brutaalisti omaan käyttöön. Ihminen kesytti siihen saakka ravintoketjussa pienessä roolissa olleen vehnän peltoonsa, mutta käytännössä tämä tänä päivänä maailman levinnein kasvi alistikin ihmisen aloilleen.

Kun ihminen oli raatanut alati edessään pakenevan paremman tulevaisuuden puolesta muutaman sukupolven ajan, se unohti menneisyytensä vapaana vaeltajana, joka oli nauttinut rikasta ja monipuolista ravintoa, ollut hyväkuntoinen ja oletettavasti ihan pienessä yhteisössä elämästään nauttiva ihminen.

Aloilleen asettuminen kasvatti yhteisöt niin isoiksi, että niiden hallitsemiseen alettiin tarvita mielikuvituksellisia tarinoita ja myyttejä, sopimuksia, sääntöjä, asioita joita ei oikeasti ole edes olemassa. Ei niitä ole vieläkään, mutta niiden mukaan me yhä elämme. Mihin perustuvat oikeasti valtakuntien tai tonttien rajat? Työajat? Puolueet? Yhtiöt? Raha? Verotus? Jääkiekon säännöt? Tämä lista on loputon.

Kirjoitus- ja lukutaitokin kehittyi, että näitä ei perimässämme olevia asioita pystyttiin hallitsemaan. Kenenkään muisti ei riittänyt loputtomiin eikä kuoleman tapauksessa aivojen sisältö ollu siirrettävissä seuraavalla henkilölle. Omalla tavallaan ihminen olisi pärjännyt ilman kaikea tätä ylimääräistä, koska kaikki ne säännöt, lait, käytännöt ja keinot sekä erityisesti peloitteet, joilla ihmisiä on haluttu pitää ruodussa ja hallita on johtanut valtavaa  epätasa-arvoon, jossa toiset ovat olleet ylhäisiä ja vapaita ja toiset on alistettu esimerkiksi orjiksi.

Eikä tämä kuvio ole niin ratkaisevasti sitten maanviljelyn vallankumouksen muuttunut. Kaikkialle minne vahvimman oikeus ja valta on asettunut, se on tuonut sinne omat mielikuvitukseen perustuvat systeeminsä ja tuhonnut alkuperäisväestön luomat kuviot. Ajatellaanpa tämän suuren aikajanan rinnalla, että joissain valtioissa naiset ovat saaneet äänestää jo noin sata vuotta. Apartheid päättyi Etelä-Afrikassa 1991!  

Eikö tästä kaikesta voisi päätellä, että on aika luonnollista, jos joku tuntee edelleen jonkinlaista luontaista vastenmielisyyttä enemmistöjä ja heidän luomiaan sääntöjä kohtaan tai vastentahtoisuutta aloilleen asettumista kohtaan? Varsinkin nykyaikana, jolloin kaikkia ihmisiä ei enää tarvita, meidät jostain syystä halutaan edelleen pitää kontrollissa.

Tämän kirjan ansiosta näyttää hyvin luontevalta ihmisen pyrkimys kyseenalaistaa ”totuuksia” ja kulkea vastavirtaan tai rimpuilla irti oravanpyörästä kohti epämääräistä vapautta. Koska ihminen kantaa pitkää perimää, niin osalla meistä tuo paikasta paikkaan vaeltavan metsästäjä keräilijän geeni täytyy edelleen olla. Mutta niin hän kuin kaikki muutkin tietävät, ettei paluuta enää ole. Eikä tilaa. Joku omistaa kaiken maan, veden ja ilmankin. Vaeltaja voi tehdä vain omia pieniä ratkaisujaan ja toteuttaa omaa vaeltajan viettiään ja antaa ihmiskunnan jatkaa kulkuaan kohti omaa mahdottomuuttaan.

Tapahtuipa maaliskuussa

Maaliskuukin on pian mennyttä. Se tarkoittaa, että olen ollut asunut Portugalissa pian kaksi kuukautta. Ei minulle ole tosi asiassa paljon eroa tai merkitystä missä minä asun. Minä teen niitä tiettyjä omia juttujani kaikkialla samalla tavoin. Kirjoitan tarinoitani ja asioitani ja touhuan jotain pientä ja arkista. Ja sosialisoin.

Tämän kuukauden suurin sijoitus on ollut kitara, jonka tulkitsin välttämättä tarvitsevani. Nailonkielisestä Ibanezista tuli minun kaveri jo liikkeessä, vaikka en etukäteen tiennyt mitä sinne menin hakemaan. Se vain tarttui sitä kokeillessani käteeni ja jäi siihen. Soitin olisi saattanut olla joku muukin, minimissään ukulele tai maksimissaan dobro, sille olisi ehkä suurin tarvekin, mutta sitä siellä ei ollut. Mutta tuollainen entisiä akustisia kitaroitani parempi nailonkielinen kitara oli tänne juuri passeli valinta. Tässä talossa ja sen seinien ja muurien ympäröimällä sisäpihalla on kiva akustiikka ja pienikin ääni kuuluu ja soi hienosti.

Kirjoittamisen sivutuotteena on syntynyt jo muutama laulutekstikin, vaikka niiden tekemistä yritän lähes tarkoituksella vältellä. Niitä on jo tarpeeksi, mutta minkäs mahtaa jos riimit vain tulevat. Enimmäkseen olen soittanut jotain blues klassikoita. Novelli on kirjoituttanut itsensä harvemmin kuin joka toinen päivä, keskimäärin ja aforismeja on syntynyt keskimäärin pari päivässä, mutta käytännössä ne ovat syntyneet muutaman hyvän ryöpyn aikana. Niidenkään syntyyn ei ole tarvinnut eikä voi vaikuttaa liian aktiivisesti itse. Kun antenttit nappaavat universumista lähetyksen, silloin on vain parempi pitää kynä ja vihko esillä. Näin se menee, hui hai.

Turismia olen harrastanut läheisellä Lousa vuorella sen verran, että ihastukseni maan maisemia kohtaan on vain syventynyt. Edelleen hämmästelen, miten (Suomeen verrattuna) näin pienellä maalla voi olla näin suuret maisemat. Jokien varsilla laaksoissa kulkevat tavalliset maantiet ovat jo henkeäsalpaavia, puhumattakaan sitten vuoren rinteillä kiemurtelevista serpentiiniteistä. Lousa vuoren korkein kohta, Alto do Trevim muutaman kymmenen kilometrin päässä on vain 1202 metriä merenpinnasta ja kylä jossa asun taitaa olla noin 350 metrin korkeudessa.

Jotain pientä olen touhunnut kasvienkin kanssa, mutta niistä minulla ei ole niin paljoa mainittavaa. Kirsikkapuu kukki kauniisti ja lakastui, ja sitten aloitti toinen ja se on tainnut juuri ohittaa parasta ennen päivänsä myös. Muutamissa muissakin puissa on silmuja ja kukkaa nupullaan tai hedelmää tulollaan, mutta mitä lienevätkään. Biologia ei ole vahvinta osaamisaluettani. Moni asia mistä ei tiedä selviää, kun kysyy paikallisesta kahvilasta.

Täällä pikkukylässä kahvila (yhdistettynä baari) on tärkeä paikka, aivan samalla tavalla kuin joissain englantilaisissa tv-sarjoissa, Heartbeatissa tai Coronation Streetissä, mitä niitä onkaan. Siellä ihmiset pistäytyvät töiden päälle, tai jo lounastauoillaan ja siellä selviää kaikki asiat. Kun sain Suomesta itse pakkaamani lähetyksen erinäisiä työkaluja, ei se löytänyt minua osoitteeni perusteella, vaan jouduin noutamaan sen kahvilan pihasta, jonne lähettifirma sen toi. Kahvilasta sain puhelinnumeron putkimiehelle, kun ensimmäinen oli vasta kuukauden ajan tehnyt tuloaan töihin. Toinen tuli seuraavana aamuna ja teki korjauksen vuotavaan muoviseen vesiputkeen 75 eurolla. Se ensimmäinen olisi halunnut uusia kaikki putket liittymästä saakka veroineen pitkälti yli tonnilla.

Kahvilakeskusteluista sain myös vinkin autokorjaamosta, kun autoni jäähdyttäjä alkoi vuoristossa ajelun päätteeksi vuotaa kriittisesti. Sieltä on selvinnyt jo tekijä mahdolliselle aurinkoenergiasysteemille. Englantia olen puhunut tänne muuttaneiden brittien, skottien ja hollantilaisten kanssa samoin kuin parin kahvilan vakioasiakkaan sekä nuoremman kahvilanpitäjän kanssa. Hän on selvittänyt minulle monia asioita, mm. tietulleista, baarissa pelatun portugalilaisen korttipelin säännöistä ja on pelannut kanssani myös biljardia ja varoittanut esimerkiksi yhden kanssani keskustelleen britin mahdollisesta aggressiivisuudesta, jos hän sattuu juopumaan liikaa. Olen käynyt siellä kolmena iltana sosialisoimassa ja tehnyt havainnon, että naisia siellä ei juuri näy. Siitä huolimatta olisinko ollut siellä yhteensä viittäkään minuuttia, etten olisi ollut mukana jossain keskustelussa, englanniksi tai portugaliksi.

Erityinen ilta käydä kahvilassa on Benfican matsi-illat. Se on useimman lähitienoon asukkaan suosikki-ilta. Lähin vaihtoehto kannustettavaksi olisi tietysti Porto, mutta ilmeisesti se on jotenkin kilpailija Coimbran alueelle, jolla ei ylimmällä sarjatasolla ole edes joukkuetta. Kun Portugali pelasi maaottelun, tarjosin paikalla oleville kierroksen. Olin itse saanut niistä kierroksista jo ennakkoa aiemmin ja esimerkiksi pullo olutta maksaa 80 senttiä, joten pienestä avokätisyydestä ei konkurssiin joudu.

Kielenopiskelu edistyy hyvin oikeassa ympäristössä ja kielipuolena sitä vähäistä taitoaan pitää käyttää heti kun siihen on tilaisuus. Opiskelen kieltä keskimäärin joka päivä ainakin tunnin ajan mumisemalla sitä yksin ja kirjoittamassa paperille mahdollisia tilanteita ja itseen tai hoidettaviin asioihin liittyviä lauseita. Loistava ostos tänne oli portugalilaisille englanninopiskeluun tarkoitettu Saber ingles –kirja. Se on varmaan ensimmäinen kielioppikirja, jota ikinä olen lukenut kunnolla. Englannin kautta portugalin oppiminen tuntuu huomattavasti loogisemmalta kuin suomenkielen kautta. Myös portugali-suomi sanakirja alkaa olla hiirenkorvilla.  

Kun kävin lähikappelissa naapurissa asuvan naisen isän hautajaisten jälkeisessä tilaisuudessa, niin siellä jouduin juttelemaan pelkällä portugalilla sekä hänen ja sukunsa sekä talon ystävälleni myyneiden henkilöiden kanssa. Naapurini englantia puhuva sisko tarkistikin, että miten kauan (tai siis käytännössä vähän aikaa) minä olen täällä asunut, kun puhun jo näin paljon heidän kieltänsä. Ummikon on opeteltava, kun englantia täällä puhuvat yllättävän harvat. Ostin kielikorvaa kehittääkseni myös halvan radion posmittamaan kieltä aamusta yöhön.

Elämä on mukavasti mallillaan. Olen tehnyt tuttavuutta jo Coimbran parhaissa kirjakaupoissakin, Bertrandissa ja Fnacissa, vaikka yritän olla haalimatta enää liikaa kirjoja, niitäkin on ihan tarpeeksi. Jouduin joka tapauksessa ostamaan Portugalin historiaan liittyvän kuvitetun kirjan, joka lyhyine tarinoineen kertoo 150 sivulla koko maan historian. Se on tällä olemattomalla kielitaidolla juuri sopivan laaja itselle. Toinen perusajatus oli hankkia jotain Fernando Pessoalta, ja koska olen enemmän proosa- kuin runohenkilö, oli valintani hämmennystä aiheuttava mestariteos The Book of Disquiet.

The Book of Disquiet (Livro do Desassossego: Composto por Bernardo Soares, ajudante de guarda-livros na cidade de Lisboa), published posthumously, is a work by Fernando Pessoa (1888–1935), signed under the semi-heteronym Bernardo Soares. With a preface by Fernando Pessoa, orthonym, the book is a fragmentary lifetime project, left unedited by the author, who introduced it as a "factless autobiography."

Se ensimmäinen tänne ostamani kirja oli pikkudivarista muutama viikko sitten löytämäni The Clash yhtyeen laulutekstejä sisältävä kirja, jossa tekstit olivat rinnan englanniksi ja portugaliksi. Se rohkaisee kääntämään omiakin lauluja portugaliksi. Ja se neljäs kirja täällä on nyt Fnacistä ostettu Dicionario essencial portugues, sanotattakin selvää: välttämätön. Ja joutuihan tässä jo tilaamaan Bertrandin nettikaupastakin (kun niitä ei hyllyssä ollut) Suomessakin julkaistun israililaisen historoitsija Yuval Hararin kirjat Sapiens ja Homo Deus, joissa hän käsittelee ihmiskunnan menneisyyttä ja tulevaisuutta. Ja samalla koriin tuli valituksi myös erityisesti ulkomaalaisille tarkoitettu Portugal A Companion History teos sekä Kira Cochranen Modern Women, 52 pioneers, tuore kirja vaikuttavista naisista. Näillä ja puolella kymmenellä Suomesta mukanani tuomalla kirjalla mennään toistaiseksi. Ne kymmenet metrit kirjoja odottavat Suomessa varastossa tänne raahaamistaan... Kirjahulluus ei ole hellittänyt.

Olemassaolosta ja elämän tarkoituksesta

Tunnen teidät nimeltä, tiedän hieman ajatuksistannekin. Olette kuin vastapäisessä talossa asuvia puolituttuja, joille nostan kadun yli kättä yhtä aikaa tultaessa tai lähdettäessä ja ajattelen, että olisi mukava tutustua jonain päivänä paremminkin, kun vain olisi aikaa. Hei vain Franz, moi moi Fernando, tsau Jack ja George, terve Albert…

Kun olisi aikaa. Sitähän meillä on, mutta käytämme sen lähes kaikilla muilla kuin sydämissämme toivomillamme tavoilla. Ensinnäkin nukumme siitä suurimman osan. Nukumme koska meidän pitää olla voimissamme toteuttaaksemme nykyaikaista orjuutta, rahan orjuutta. Väittääkö joku palkkatyössä käyvä olevansa kokonaan vapaa? Mahdotonta. Hän voi selittää rakastavansa työtään, kahleisiinsa ja kaappareihinsakin voi rakastua, mutta voiko hän irtaantua siitä milloin tahansa? Voi kyllä, mutta sillä on seurauksensa, siitä alkaa vankeus.

Orjuuden ja vankeuden ero on siinä, että orjuudesta ihmiselle maksetaan juuri sen verran, ettei hän  pääse siitä irti. Juuri sen verran, että saa vuokransa maksettua tai velkansa lyhennettyä ja elintarvikkeensa. Jos on oikein säästäväinen ja ahkera orja, voi saada jotain ylimääräistäkin, ulkomaan matkan tai illan teatterissa. Vankeudessa ihminen ei kykene hoitamaan itse vuokriaan, velkojaan eikä toimeentuloaan ja kaikki muu on hänelle tavoittamatonta ylimääräistä. Joku yhteiskunnallinen taho hoitaa välttämättömyydet osin hänen puolestaan jos hän lupaa pysyä aloillaan, olla tekemättä vallankumousta, olla ajattelematta rooliaan, olla hakevinaan jotain sellaista mitä ei ole, mutta tärkeintä on, että pysyy paikoillaan ja odottaa, vaikka Godot’ta, ei mitään väliä.

Kuinka ylipäätään kukaan voi olla kysymättä elämäntarkoitusta tai kyseenalaistamatta olemassaolomme ja nykyisen elämänmenomme mielekkyyttä? Kertokaa se minulle, tai älkää sittenkään. En halua kiusata itseäni negatiivisella ilmapiirillä tai huonoilla uutisilla. Minä hylkään realismin, mikä on kaikkein absurdein asia, jonka kouriin ihminen elämässään joutuu. Pitäisi riittää, että on syntynyt, alkanut elää ja selviytyä. Siitä lienee kysymys, että on hereillä omassa elämässäni eikä unissakulkija tai robotti.

Mutta pikku hiljaa, aikojen saatossa, meidät on ohjelmoitu ja roolitettu toteuttamaan tiettyä suunnitelmaa syntymästä kuolemaan, ja yksi sen viekkaimmista harhoista orjuudesta tai vankeudesta irtipääsemiseksi on saada meidät haaveilemaan viikoittain suunnattoman suuresta rahapelivoitosta! Tämäkö on elämämme kuva? Ei mitään korjattavaa? 

Luulen saavuttaneeni näiden vaellusvuosieni aikana yhteisymmäryksen itseni kanssa ja jatkan tyytyväisenä valitsemallani tiellä. Ja te kaverit siellä kadun toisella puolen, olette tainneet joskus käydä läpi näitä samoja kysymyksiä omissa elämissänne.   

21.3.2017

Ola o meu blog!

Kirjoitin loppuvuodesta Pielisjokiseutuun kolumnin, missä korjasin käsityksiä Suomesta kylmänä talvimaana. Siellähän ollaan koko ajan kesäolosuhteissa, ympäri vuoden. Talossa on lämmintä yli 20 astetta, liikutaan autolla, joka on ollut lämpimässä tallissa ja ennen ajoa päällä on ollut sisätilalämmitin. Ajetaan suurin piirtein kaupan rappusten eteen ja jo eteisestä lähtien ollaan taas kesäisissä olosuhteissa. Mikä se sellainen kylmä oikein on?

Täällä lämpimäksi oletetussa eteläisessä Euroopassa se kylmä on, jonka joutuu myös kokemaan. Puolet vuodesta voi olla alimmillaan vain kymmenen astetta lämmintä, mutta se sama ulkolämpötila on myös sisällä ja varsinaista kiinteää lämmitystä harakoille lämmittävän takan lisäksi ei ole. Siihen kun lisätään vielä lähes jatkuvan sateen vaikutukset, niin en ainakaan käytä minkäänlaisena tekosyynä tänne muutolleni lämpimään hakeutumista. Enhän minä edes pidä kuumuudesta, en ole koskaan ollut niin sanotusti aurinkorannalla, joten kesästä voi tulla vaikea. Ehkä joudun viettämään aika paljon siestaa.

Minä olen viihtynyt täällä hyvin. En ole tarvinnut kyseenalaistaa tekoani, tämä oli hyvä liike, vaikka totta kai tähän liittyi myös tiettyjä uhrauksia ja tällä oli tiettyjä seurauksia. Sellaista elämä on. Minä katson eteenpäin ja nautin niistä uusista asioista, joita elämä tuo ja vaatii minulta. En usko että ne vanhat asiat häviävät minnekään, ne ovat edelleen, mutta hieman eri muodossa tai hieman kauempana ainakin.

Yksi uusi ja mieluinen haaste on portugalinkielen opiskelu. Toisaiseksi teen sitä omin päin, mutta tiedossa olisi myös yksityisopettaja, jolta tunteja voisi ottaa vaikka heti. Hän alkaa opettaa kieltä elokuussa ryhmälle, alueen uusille asukkaille, sinne pitää mennä mukaan. Täällä on ilmeisesti aika paljon englantilaisia. Yhtenä päivänä 40 minuuttia autokaupoille käveltyäni kävin pubissa kahvilla ja ajattelin, että minne ihmeen keskelle Coronation Street’iä minä olen oikein joutunut. Teki mieli sanoa se ääneen, mutta yksi kavereista näytti ja kuulosti niin paljon suoraan Lontoon alamaailmasta maanpakoon karanneelta, etten viitsinyt, jos vitsi olisi mennyt vaikka ohi.

Asukkaita Vila Nova de Poiaresissa lienee noin 8000 ja täällä näyttää olevan hyvät peruspalvelut. Alueen tiedossani olevasta kolmesta ruokakaupasta ylivoimaisesti paras InterMarche on juuri sillä laidalla kylää, josta on vain kolme ja puoli kilometriä taloon, jossa asun, nykyisessä kodissani. Tina, asunnon omistaja kysyi äskettäisen täällä käyntinsä jälkeen, että onko tämä nyt koti. Vastasin, että jos sallit ilmaisun, niin on eikä muutakaan ole. Kaipaan kotiini tietysti kirjojani ja soittimiani, mutta juuri sen takia täällä saa jotain aikaiseksi, kun ei ole noita muita kiusauksia ja häiriötekijöitä toistaiseksi läsnä. Nyt on kaikki aika valjastettu talon töille, kirjoittamiselle, kielenopiskelulle ja välttämättömille kaupassa käynneille.

Ruokakaupan lisäksi rautakauppa on keskeisessä roolissa. Jos haluaa vaihtelua kauppakuvioihinsa, niin noin 20 kilometrin päässä, jälleen juuri ”etummaisella” reunalla maan kolmanneksi suurinta kaupunkia Coimbraa on kaksi hyvin oleellista kauppaa. Toisesta saa kodinkoneet, erikoisemmatkin ruuat, kirjat, ja kaiken sekatavarankin, sekä voi valita lounaspaikkansa kymmenestä laadukkaasta paikasta. Toisen ison kaupan voisi nimetä ilmeisesti maatalous- ja rautakaupaksi, sillä sieltä saa tarvittavat laitteet, työkalut ja materiaalit.  

Vila Nova de Poiaresissa on hyvä kirjasto / kulttuuritalo, puhelin- ja nettipalveluja tarjoava liike, pari ns. Kiinakauppaa ja muita erikoisliikkeitä, pesula, monia kahviloita, pubeja ja lounaspaikkoja, ja kunnalliset palvelut, joiden byrokraattiset kuviot vieraalla kielellä ovat välillä jopa koomisia. Seurasin vierestä kuinka Tina yritti vaihtaa edellisen, jo kuolleen omistajan suoraveloituksena mennyttä vesilaskua omalle nimelleen ja tililleen... Sähkön tarpeen lisääminen onnistui onneksi kädenkäänteessä, että voi olla vedenlämmitin ja lämpöpatteri yhtä aikaa päällä, mutta putkimiestä ei ole saatu kiinni sen jälkeen, kun hän ”mais ou menos xxx euros” tarjouksensa jätti. On kuulemma kiireinen mies, kertoi kylän baarin/kahvilan pitäjä, kun kävin ”esittäytymässä".

Yksi pienen pieni sinnikäs vesivuoto muoviputkessä lattian rajassa laattojen reunassa aiheuttaa koko järjestelmän uusimisen uudenaikaisempiin vesiputkiin. Jos ei halua jatkuvasti kuivata lattiaa, on vedentulo pidettävä pääsääntöisesti suljettuna. Näin sadekaudella se ei ole ongelma, mutta pian se voi olla.  Kyselin samalla muitakin hyödyllisiä tietoja vähän siitä sun tästä. Tapasin myös kylässä jo kymmenen vuotta asuneet hollantilaiset. Toiseksi lähin naapurini on muuttanut englannista. 

Maisemaan täällä on mahdoton kyllästyä. Sitä aukeaa noin 160 astetta edessä aukeavan laakson takana oleville vuorille päin ja vuoren rinteille ripoteltuna on pieniä kyliä ja vuorten laella pyörivät tuulimyllyt. Alhaalla laaksossa on kivisiä omakotitaloja pelto- ja metsätilkkujen lomassa. Omilla kulmilla kadun alapuolella olevien talojen harjat ovat maksimissaan kadun yläpuolella olevan talojen ikkunoiden tasalla. Näin jokaisesta talosta näkyy esteettä sama vuoristomaisema. Kätevää. Meidän talossa on keskimääräistä suurempi tontti ja yläpuolella oleva naapuri talo on noin 50 metrin päässä jyrkähkössä ylämäessä ja kukkulan lakea reunustavalla metsätaustalla.

Kadut ovat hyvin kapeita ja mutkaisia. Autot on pysäköity mikä minnekin muurien ja seinien viereen, mutta kyllä niistä peilejä hipoen pääse roska-autokin ohi. Koiria on melkein joka talossa ja joinain yönä vuoropuhelu niiden kesken voi jatkua läpi yön. Ne myös juoksentelevat usein vapaana ja muutama niistä on oppinut kakkimaan meidän portille sillä aikaa kun tässä ei ole asunut ketään.  Suunnittelin niille kylttiä laitettavaksi 20 cm korkeudelle maasta: ”Caros cäes, nao fazeis caca aqui na porta, por favor”

Coimbran lisäksi läheinen Penacovan kaupunki on erityinen nähtävyys. Varsinkin niiden välinen maisematie Mondego joen varrella sen pohjoispuolella. Tie numero 110, jos täällä päin liikutte. Sille tielle aion viedä myös kaikki vieraani tahtoivatpa he sitä tai eivät J

Ja mitäs sille kirjoittamiselleni kuuluu? Kiitos hyvää, varsinkin novelleja on syntynyt tasaiseen tahtiin ja sanoisin, että oman sensuurini läpi menevät. Tällä kertaa aion jättää erotiikan, kiroilut ja tylyt tarinat vähemmälle ja kirjoittaa positiivisempia tarinoita, mutta samalla niukan lakonisella ilmaisulla. Tämä on ainakin suunnitelma ja ajatus, totuushan voi olla ihan toisenlainen. Näillä ei ole vielä edes kiire, kirjoitan  ne painokuntoon vasta loppusyksyksi.

Kesäkuun lopussa on tarkoitus tarjota kustantajalle painovalmis kokoelma omaa aforismituotantoa. Olen kirjoitellut niitä noin vuodesta 1990 lähtien. Toki niitä ajatusten kiteytyksiä oli syntynyt aiemminkin, koska aforismit ovat kuitenkin vähintäänkin jo vuosikymmeniä kirjoittamieni laulujen näsäviisaita serkkuja. Tarjosin aforismejani kustantajalle jo 90-luvun alussa, mutta silloin sanottiin, ettei tuntemattomalta tekijältä näitä julkaista, ja muutenkaan niitä ei juuri julkaistu, ja lisäksi julkaisupolitiikka on muuttunut täysin noista päivistä. Kaiketi sekä huonommaksi että paremmaksi. Toisaalta se on kaventunut, toisaalta tuonut pienkustantajien kautta mahdollisuudet laajemmalle.

Olen viljellyt, Oscar Wilden tapaan, aforismejani omissa näytelmissäni siitä saakka, kun niitä on julkisesti vuodesta 1991 lähtien esitetty. Olen heittänyt niitä mausteeksi moneen paikkaan ja siteerannut usein itseäni keskustellessani muiden kanssa, joten on aika tuoda ne kootusti julkisuuteen. Mutta ne mitä on valmiina ei itselle vielä riitä, niitä pitää kirjoittaa lisää ja vanhoja pitää hioa ja karsia. Mutta hyvää maailmaa ja ihmistä kommentoivaa ja kantaa ottavaa tavaraa on tulossa. Jos pidätte Stanislaw Jerzy Lecin tai Samuli Parosen tyylista sekä mainitun Oscan Wilden tyylistä, niin sitten viihdytte minunkin parissani. 

Vielä sellainen yleisluontoinen tiedotus ystävilleni ja tutuilleni sekä muille asiallisille soittajille, että vastailen Suomi-kännykkääni hyvin satunnaisesti jos ollenkaan. Se ei kulje aina edes mukanani ja syynä on se, että numeroiden siirto ja synkronointi vanhasta kännystä uuteen epäonnistui, enkä nyt tiedä muka minulle milloinkin soittaa. Lähes poikkeuksetta vastaamani puhelut ovat olleet jonkin tuotteen myyntiä, joten siinä sitten menee lapsetkin pesuveden mukana, koska en halua. ns. rahattomaan elämään turhaa lisälaskua.

Tahdon siis sanoa, että jos on soitettavaa asiaa, viestikää ensin oma nimellänne, niin tallennan sen. Portugalin numerooni vastaan aina ja se on...  Kaverit löytävät sen fb-sivulta, lisätkää eteen maansuuntanumero, se ei jostain syystä siihen tallentunut.

Kuukausi on täällä mukavasti hurahtanut.

Iloa ja energiaa!

Tapahtuipa tammikuussa 2017

Vuosi 2017 alkoi vauhdikkaasti. Jo 3. tammikuuta onnistuin myymään Suomen ensimmäisen ympäristörikoksen maisemassa olevan taloni (Sarvinkijärven lasku vuonna 1743). Vaikka aika on ankeaa ja kauppa kankeaa (Pelleen palaan vielä), niin kaupat syntyivät, koska noudatin uskollisesti aina noudattamaani ohjetta: ”osta kalliilla, myy halvalla, varma kauppa”.

Oleellisinta tässä on, että ensimmäistä kertaa melkein kahteenkymmeneen vuoteen olen taas velaton mies! Olen tainnut nelosen matikallani kuitenkin pelata korttini melko hyvin, vaikka viimeiseen reiluun  kymmeneen vuoteen - sen jälkeen kun minut erotettiin Suomalaisesta kirjakaupasta Helsingin Aleksilla runon takia vuonna 2005 - olen ollut vakituisemmin töissä vain kahtena ja puolena kesänä kesätoimittajana sekä tehnyt yhden 10 kk toimittajan tuurauksen.

Salaisuus piilee ja piili ajoituksessa ja kahden lainan taktiikassa, visakortin ja jatkuvan kultaluoton. Sen puljautumisen tein näin: siirsin 300 rahaa kultaluotolta tyhjälle tililleni ja lyhensin sieltä 300 eurolla lähes aina tapissaan ollutta visalaskua. Näin minulla oli taas varaa elää kuukausi velaksi ja maksaa ehkä pari laskuakin. Jos raha ei niihin riittänyt, sovin aina uuden mahdollisen maksuajan. Niillä muilla satunnaisilla tuloilla, esimerkiksi kirjoituspalkkioilla tai sovitellulla päivärahalla maksoin muita rutiinilaskujani ja lyhensin taas lähes aina muutaman tonnin kattoaan hipovaa kultaluottoa niin, että siellä oli taas pelivaraa maksaa seuraavan kuukauden visalasku jne.

Käytännössä pyöritin keskimäärin tonnin kuukausituloilla noin viidentonnin kuukausittaista velkatalouttani reilut 10 vuotta. Viimeiset neljä ja puoli vuotta tässä oli lisäpainona vielä asuntovelka, mutta sen lyhennyksen olin mitoittanut samaksi, mitä olisin joutunut maksamaan minimissään vuokraakin. Ei tälläinen kituuttaminen aina helppoa ollut mutta nyt olen siitä vapaa ja olen myös siitä kultaluotostani luopunut, jonka otin alun perin jo vuonna 1998 Juukaan Divari Don Quijoten perustamista varten.

Kävelin siis 3. tammikuuta ulos pankista velattomana ja talottomanankin, mutta siihen minä olin neuvotellut asumisoikeuden 31.1. saakka. Samalle päivälle olin jo ennen talokauppaa ostanut yhdensuuntaisen lentolipun Portugaliin. Oloni oli niin kevytsiipinen, että menin pistäytymään Botanialla. Siellä Kirjokannen Jussi kaikista vapautumisista tietoiseksi tultuaan ilmoitti, että pannanpas nyt se kirja kasaan, josta puhetta on ollut, että jos ollaan ripeitä, se saadaan painosta viimeistään 23. tammikuuta. Niinpä loppiaisen ja viikonlopun aikana tapahtui hitonmoisella tohinalla lopullinen tekstien hionta lieve- ja takakansiteksteineen, taittoineen, kannen taiteiluineen yms. Kirja lähti painoon tiistaina 10. tammikuuta.   

Järjestin samassa tohinassa itselleni kirjanjulkistamiskiertueen, joka alkoi 24.1. Kontiolahden kirjastolla, jatkui Jussin myötävaikutuksella 25.1. Joensuussa Sointulassa ja itse buukkasin taas 26.1. Juuan ja Enon kirjastot sekä 27.1. Ilomantsin Kino Mantsin. Puhuin kussakin paikassa ainakin tunnin elämästäni ja kirjoittamisestani ja soitin kitaralla ja pianolla pari aiheeseen sopivaa biisiäni. Lisäksi bonusraitana pidin läksiäisbileet kirjani kanssa 29.1 Helsingissä ravintola Zetorissa. Sadan kirjan menekki viikossa lienee ollut ihan hyvä myyntitulos. 

Mutta ennen kiertuetta tekstin hionnan lomassa etsin omaisuudelleni joko tapaa muuttaa se välittömästi Portugaliin tai väliaikaista varastoa. Sellainen löytyi seuraavan viikon aluksi 9. tammikuuta. Se viikko olikin rankka pakkaamisineen ja kirjalle julkisuuden järjestämiseen ja haastatteluineen. Samana päivänä 19.1., kun tulivat jutut Vaarojen Sanomissa ja Pielisjokiseudussa minä muutin tavaroitani ystäväni Rixin avulla ja autolla varastoon. Muuttoa jatkui vielä omin toimin 21.1. saakka, jolloin luovutin talon avaimet uudelle omistajalle. Ja sitä tavaraa riitti, se suorastaan nolotti ja hävetti, ensimmäistä kertaa melkein viiteenkymmeneen muuttoon: mitä minä tällä kaikella teen? Kesällä Suomessa käydessä (lukiotapaaminen sekä tietysti Blueberry Hill Festivaali) on luvassa pihakirppistä ynnä muuta myyjäistä.

Kirjat saapuivat painosta perjantaina 20.1. sopivan turvallisesti julkistamiskiertueelle. Lauantaina 21. päivä oli esikoiskirjailijasta ja muuttajasta myös Suonnan juttu Karjalaisesta. Myös Pogostan Sanomat huomioi asiani 26.1. Kirjakiertuepäivinä karsin viimeisiä tavaroita mukaan otettavaksi ja varastoon jääviksi. Matkalaukusta tuli tasan 23-kiloinen ja lentolaukusta tasan kahdeksankiloinen. Lisäksi laitoin menemään yhden 25-kiloisen paketin työkaluja ja muita tarvikkeita matkahuollon kautta. Viimeiset kymmenen päivää naisystäväni luona asuttuani lähdin sunnuntaiaamuna Joensuuhun, missä allekirjoitin Jussin kanssa kustannussopimukset seuraavista teoksistani. Hänen ja Kirjavan Sataman Joukon ystävällisellä avustuksella pääsin matkalaukkuineni ja kirjoineni Helsingin junaan. Illalla Zetorissa ystävät olivat ihania ja kirjankin menekki erinomainen.

Maanantain keskityin tekemään apuraha-anomusta ystäväni Katjan myötävaikutuksella ja onnistuin sen ennen virka-ajan päättymistä Taikeen toimittamaan. Radio Rexissä oli kaimani tekemä haastattelu. Aamuyöstä 31. tammikuuta olin jo lentokentällä. Oli aika huokaista. Olin lisäksi juossut tammikuun ajan myös vatsatutkimuksissa ja lääkinnyt itseäni anemiaa ja helicobakteeria vastaan, joka oli jo kehittämässä vatsahaavan alkeita. Elämäntavallanihan näiden asioiden kanssa ei ole mitään tekemistä.

Kuten kiertueellani usein sanoin, yksi iso kysymyssä elämässä pitää aina esittää ja se on: miksi? Miksi teen mitä teen, miksi opiskelen tai työskentelen, elän ja niin edelleen. Juuassa Uuninpankkopoika Saku totesikin tilaisuuden lopussa, että kun kysyin alussa että miksi, niin kuunneltuaan minua vastaus kuulostaisi olevan miksi en. Enkä minä itsekään osaa siihen parempaa vastausta antaa.

Kun elämä tarjoaa tilaisuutta, sille pitää vastata kyllä. Kun ystäväni Tina sanoi pari vuotta sitten haluavansa muuttaa ulkomaille lämpimimpiin olosuhteisiin, niin hän kysyi minulta olisinko kiinnostunut lähtemään mukaan, koska jotkut asiat ”siellä jossain” (kuten vanheneminen) voi olla kätevämpi tehdä yhdessä. Hän kysyi sitä oikealta henkilöltä. Ja voiko isompaa kunniaa ollakaan kuin että ystävä tarjoaa tyhjätaskulle tällaista tilaisuutta. Kun hän osti talon Portugalista, Vila Nova de Poiaresista marraskuussa niin nyt minä olen jo täällä kirjoittamassa ja samalla palkattomana talonmiehenä ja Tina itsekin muuttaa tänne loppuvuodesta.  

Tässä yhtenä päivänä äskettäin oivalsin yhden itseeni liittyvän asian. Kirjoitin muistiin tällaisen pätkän: ”Hei, muistatko vielä kuinka ”yhdessä” pogosimme ja lauloimme Moottoritie on kuuma, Juokse villi lapsi, Olen kaunis ja niitä muita. Tarkoitus ei kai ollutkaan vain laulaa niitä vaan elää – kun olet nuori vielä.”

14.2.2017 Vila Nova de Poiares

Kari

Kehityskeskustelu tai oikeastaan -monologi

Puhelinoperaattoreiden tapaan Hesarikin on kehittänyt asiakaspalveluaan huippuunsa. Nyt sinnekään ei näytä pääsevän läpi enää millään välineellä. Olisin halunnut muuten vaan kiusallani (no ei, vaan rahapulassa!) lykätä laskuani tai muuttaa tilauksen luonnetta, mutta viikonmittaisella päivittäisellä pommituksella en onnistunut pääsemään läpi.

Laskun eräpäiväkin meni ohi ja uusi tilausjakso alkoi raksuttaa, joten päätin protestiksi lopettaa koko tilauksen, vaikka lehteä mielelläni luenkin. Mutta, mutta, - tilaus on mahdollista lopettaa vain puhelimitse. Viikon ajan turhaan yritettyäni päätin lopulta tehdä lopetuksen kirjeitse.

En aio tuhlata aikaani heidän "puhelinasiakaspalvelunsa"  enää sekuntiakaan. En aio maksaa myöskään laskua, vaikka uutta tilausjaksoa oli saapunutkin jo viikon ajan.

Niin, tai jo toisenkin viikon. Kirjeellänikään ei näytä olevan mitään vaikutusta tilaukseen. Ilmeisesti Hesarissa on keksitty jonkinlainen ikiliikkuja ja Catch 22 uudestaan. Tilauksen voi lopettaa vain puhelimitse, mutta puhelimella heihin ei saa yhteyttä.

Näin maailma vain päivä päivältä kehittyy yhä paremmaksi ja viisaammaksi paikaksi. Siihen liittyy myös toinen protestini syy, jonka kirjeessänikin mainitsin.

Protestin syy on se, ettei Hesari eivätkä maakuntalehdet taistele asiakkaidensa puolesta, kun Posti kehittää osalla maaseutua jakeluaan niin, että viikonlopun lehdet saa vasta maanantaina.

Lehdet antavat tämän tapahtua eivätkä näytä olevan huolissaan, vaikka asiakkaat lopettavat paperiversioidensa tilauksia. Osa heistä vaihtaa kuitenkin digilehteen. Samaan aikaan lehdet kilvan valehtelevat, että paperilehti säilyy ja siihen satsataan ja digilehti on muuten vain vaihtoehtona siinä rinnalla.

Nettikin on kehittynyt kesän ajan lähes olemattomiin. 3G käy yhä ahtaammaksi, onneksi 4G on tulossa. Sitä minulle on kaupattu koko vuoden ajan vaikka olen operaattorin kartan mukaan katvealueella.

Luonnollisesti asiakaspalveluun ei voi ottaa yhteyttä ja kun tiedustelet toimittamattoman netinperään heidän tarjoamansa nettigurun kautta, on kymmenminuuttinen konsultointi tuplannut operaattorin laskun. Tuollaiseenkaan kehityskeskusteluun minulla ei ole varaa eikä halua.

Mikä tätä maailmaa vaivaa? Kenen ehdoitta kaikki tämä kehitys tapahtuu? Oletettavasti muutaman prosentin heavy usereiden,  joiden tarpeiden tyydyttämiseksi ja omassa piirissä pitämiseksi tehdään kaikki mahdollinen. 

Massat ja muut marginaaleissa olevat saavat unohtua kehittelemään muita unohtuneita harrastuksiaan, että mitäs sitä tehtiin ennen kuin oli netti?