Pöljyyden markkinat

Nyt on tullut Suomesta niin monta pöljää uutista, etten voi olla kommentoimatta. Otetaan nyt verryttelyksi tämä pienpanimon ravintolan parkkiruututerassi, jonne asiakas ei saa itse kuljettaa juomaansa, koska välissä kulkee yleinen jalkakäytävä. Juoma pitää ostamisen jälkeen jättää erilliselle tarjottimelle, josta henkilökunta sen siirtää pöytään. Miten se vaikuttaa ohikulkevien jalkakäytävän käyttöön, kuka sen juoman sinne pöytään vie, jos sen joku sinne kuitenkin saa toimittaa?

Verrataanpa, että joku ostaa aseen asemyymälästä ja hänellä on auto parkissa jalkakäytävän reunassa. Eikö oikeastaan liikkeen henkilökunnan pitäisi viedä ase autoon, koska jalkakäytävä ei ole myyntialuetta? Ehdottomasti pitäisi. Minä en halua joutua aseellisen ihmisen kanssa tekemisiin kävellessäni jalkakäytävällä.

Vai muuttuuko asia toiseksi jos ase on pussissa? Entä jos tämän juomankin laittaisi pussiin? Poliisit tulevat varmasti käyttäytymään kuin heillä olisi päät pussissa, mutta mitä Etelä-Suomen aluehallintavirasto tekee, jos kaikki yksinkertaisesti kieltäytyvät tottelemasta tätä lain pykälää? Ja näin pitäisi ehdottomasti tehdä. Tosin pienpanimolla ei taida olla varaa riskeerata anniskeluoikeuttaan edes muutaman askeleen takia...  

On monia isoja tapahtumia, jossa jonkun ison panimon teltat saa vallata kansalaisilta hehtaaritolkulla tilaa, ja häiriö lainpykälien noudattamisesta huolimatta on aitoineen ja asiakkaineen paljon suurempi kuin siinä, että ylittää jalkakäytävän muutaman metrin matkalla tuopin kanssa.

En viitsi edes sanoa mitään näistä seksi ja sisäpiiri -puheista, muuta kuin sen, että tuollaiset rehvastelijat joutaakin nolata vaikka olisivat kuinka kansakunnan kaapin päälle nostettuja Cheekejä tai Elastisia. Tämä on osa sitä samaa pöljäilyä, jonka näkyvänä huippuna juuri äskettäin käsiteltiin tämän herra Smithin salavideointikohua mutta se aihehan on jo käsitelty...

Ja joku tyyppi itkee, kun on tullut kaupunkifillareita kadulle. Talon arvo laskee. Kyllä se talon arvo varmaan laskee jo siitä kun on muita ihmisiä samassa kaupungissa riesana, että eikö kaikki muut voisi muuttaa jonnekin Jyväskylän tasolle vaikka. Tai viekää pyörät pois ja tuokaa autoja siihen parkkiin, niin että talon arvo säilyisi, mieluummin vaikka ferrareita...

Jotain hämminkiä on postissakin. Posti tuhoaa itseään sisältäpäin ja onko se vienyt joiltain työläisiltä myös motiivin tehdä kunnon työtä? Postinkulku on yksi asia johon pitäisi saada luottaa.

Muistan Irlannissa asuessani kuinka vuokraisäntä puristi poismuuttaneiden asukkaiden postit nyrkkiinsä ja heitti ne armotta roskiin. Siellä ei toiminut osoitteenmuutokset eikä jälleen lähettämiset. Sain ensimmäiseen kämppääni joka viikko puolenkymmentä kirjettä. Asuin maassa kolme vuotta kuudessa eri osoitteessa, yhdessä kolmeen kertaan, enkä viimeisenä vuonna tainnut saada enää yhtään kirjettä. Montako niistä katosi matkalle? Vai muuttuivatko ajat juuri silloin niin että ihmiset lakkasivat kirjoittamasta? Tai kenties minut vain unohdettiin?

Kaikkein pöljintä Suomessa on kuitenkin se, mitä työttömille juuri nyt suunnitellaan. Tekiee mieleni sanoa ainoastaan se, että nyt on työttömien lakon paikka. Työttömillä ei ole etujärjestöä, mutta nyt sellainen pitäisi perustaa. 

Kokoomus lyö leimaa ja häpäisee ja pääministeri vie viimeisenkin toivon ja persut viheltelee ja katselee muuanne. SAK ja muut työjärjestöt piittaavat ainoastaan työssäkäyvistä jäsenistään niin kauan kun he ovat töissä. Työtöntä ei puolusta enää kuin Uuninpankkopoika Saku Timonen, ja hyvin puolustaakin, koska asioita aletaan tiedostaa vähitellen jo vähän laajemminkin.

En haluaisi edes kerrata niitä pöljyyksiä joita on suunniteltu, koska en oikeasti usko että ne viime kädessä edes toteutuvat. Eihän ne kerta kaikkiaan voi toteutua! Nyt  on uhka päällä ja sattuu ja parutaan, mutta kaikkein parasta nyt olisi, kun kaikki työttömät vain päättäisivät olla noudattamatta ensimmäistäkään uutta ohjetta.

Jo nyt tiedetään, että pakkohakemusten seurauksena työmarkkinat siirtyvät toimimaan suoraan rekrytointifirmojen kautta. Siinä menee lapset pesuveden mukana kun kaikkiin hakemuksiin suhdaututaan kuin ne olisi tehty vain lainkirjaimen noudattamisen takia. Työnhausta tehdään siis entistä turhauttavampi juttu.

Ja se raportoiminen tyhjyyteen... Älkää kukaan tehkö mitään. Nyt hallitus tarjoaa kerrankin tilaisuutta joukkovoiman näyttämiseen, äänen ja kasvojen antamiseen työttömyydelle, käyttäkää se hyväksi nyt. Tämän parempaa paikkaa siihen ei ole tullut aikoihin. Nyt pitää jonkun nousta puhumaan ja alkaa johtaa joukkoja. Nyt tarvitaan johtajuutta. Muuten tämä muuttuu vain koko ajan pahemmaksi.  

Aion kirjoittaa tänne blogiini tähän liittyvästä aiheesta oman ehdotukseni ”lähitulevaisuudessa”. Mutta nyt sanon vain: Älkää työttömät suostuko mihinkään. Joku raja se pöljyydelläkin pitää olla. Kun kukaan ei tee mitään, ketään ei rankaista.

Tapahtuipa huhtikuussa

Otsikon pitäisi olla oikeastaan, että huhtikuussa minulle ei tapahtunut oikein mitään. Minä luin, sanon sen vielä kerran, Yuval Noah Hararin Sapiens A Brief History of Humankind kirjan. Toistan senkin, että se on merkittävä teos. Se vei mukanaan, se on selkeä, taitavasti kirjoitettu, provosoivakin paketti ihmisen vaelluksesta sieltä historian hämärästä tähän päivään ja vähän ylikin. Se ei ole tyypillinen sirpaletieto kirja, vaikka onkin lyhyt historia, vaan se sitoo olennaiset palaset toisiinsa, tuo esiin syy ja seuraus suhteet jne. Todella vaikuttava teos, josta olen sanonut, että sen paikka on vähintäänkin siellä perheraamatun vieressä, tai mikä Valittujen palojen lyhennelmistä se pyhin kirja sattuu kelläkin olemaankaan.

Luin toki muutakin, mutta se jäi pahasti vähemmistöön. Kielenopiskelu otti takaharppauksen, samoin kuin kirjallinen tai fyysinen Portugalin historiaan ja kulttuuriin tutustuminen. En tainnut ajella Coimbraankaan (kirjakauppoihin) kuin kaksi kertaa. Kävin muun muassa lunastamassa Bertrandin nettikirjakaupasta sinne tilaamani ja yllä kehumani kirjan. Netistä siksi, että itse myymälässä englanninkielisten kirjojen osuus on häviävän pieni, mutta netissä voin tilata mitä vain, vaikka oman kirjani, tosin vielä vain suomeksi J.

Jätin netissä myös avoimen työhaun samaiseen Bertrandin kirjakauppaan. Sillä on Coimbrassa kaksi myymälää ja koko maassa yli 50 myymälää. Itse asiassa Bertrand on maailman vanhin edelleen toimiva kirjakauppa. Se perustettiin jo 1732 mutta maanjäristys tuhosi alkuperäisen myymälän vuonna 1755, kuten ison osan Lissabonista. Liike oli pitkään evakossa, mutta palasi Chiadon kaupunginosaan nykyisille sijoilleen vuonna 1773.  

Oma luova kirjoittaminen jäi tässä kuussa myös hyvin vähiin. Ehkä biorytmini olivat hieman hitaammalla kuin normaalisti. Ehkä sitä parin ensimmäisen kuukauden aikana tapahtunutta kananmunien ahmisista olisi pitänyt jatkaa. Toisaalta, aina ei synny, aina ei jaksa, aina ei huvita. Sain kuitenkin aseteltua aforismini johonkin järjestykseen, mutta nyt olen antanut ollan niidenkin syrjässä, että voin katsoa niitä myöhemmin hieman ”puolueettomammin”. Novelleja kirjoitin vain muutaman, eikä niillä mitään kiirettä olekaan. Niiden sijaan sain aikaiseksi tänne blogiini pari ihan kelvollista tekstiä.

Tosi asiahan on, että vaikka olen täällä niin sanotusti työnhaussa, minun työtäni on nyt ensisijaisesti kirjoittaminen. Kielipuolena työllistyminen ei tapahtu muutenkaan noin noin vain. Tosin paikallinen työvoimatoimisto on juoksuttanut minua parissakin ryhmätapaamisessa kuulemassa asioista portugaliksi, vaikka niistä ei vielä ole minulle mitään hyötyä. Myös yksi henkilökohtainen tapaaminen oli, missä minun piti esittää aktiivisuuttani työllistymiseni suhteen. Sellaiseksi kelpaa toistaiseksi apurahahakemukset kirjoittamista varten sekä työvoimatoimiston vaatimuksesta ennen aikaisesti jättämäni hakemus kirjakauppaan.

Mutta jos ja toivottavasti kun saan apurahaa, en voi olla muussa työssä, joten siksi olisi hyvä odottaa viimeistä apurahapäätöstä ennen täysipainoista työnhakemista.  Se mahdollistaisi minun kirjoitustyöni täysipainoisesti. Sen jälkeen en olisi enää työnhakija. 

EU-kansalainen voi siis mennä toiseen EU maahan työnhakijaksi kolmen kuukauden ajaksi. Sen lopulla hänen pitää joko palata säilyttääkseen lähtömään työttömyyskorvauksen tai jäädä vastaanottomaan turvan varaan. Minun totuuden hetkeni koetti viimeistään tänään, toukokuun 1. päivänä sen turvan suhteen. Seuraava maksuerä sovitellusta päivärahasta on viimeinen. Jos en saa apurahaa kirjoittamiseen enkä muuta työtä, on työttömyyskorvaus Portugalissa käsittääkseni jossain 400-500 euron välissä, en ole ottanut selvää. Työasioihin keskityn sitten tavalla tai toisella, kun on sen aika.  

Kirjoittamisen vastapainoksi näpertelen jotain pientä talossa, tosin melko vähän tässä kuussa sitäkään. Vähäiset kasvit ovat vielä pysyneet hengissä myös, suuhun saakka niistä on päätynyt vasta rukola. Viikatetta on joutunut käyttämään pitääkseen polut avoinna muun muassa kompostille ja tuonne ylätasanteelle. Siellä oleviin rakennuksiin omistaja haluaa joskus tulevaisuudessa ulkohuussin ja saunan sekä niille näköesteeksi pihan sementtivalulle perkolan. 

Huhtikuun alusta yritin aloittaa säännöllisen lenkkeilyn. Onhan tässä tullut jo keskimäärin kerran viikossa juostua ja käveltyä sellainen kolme varttia – tunti melkein 30 asteen helteessa. Koko kuukausi on ollut toissa yötä lukuun ottamatta täysin sateeton ja pääosin hyvin lämminkin. Suomessa on ollut toisenlaista. Jotenkin on itseltä lumentaju jo mennyt, mutta facebook kaverien päivitykset pitävät kyllä kartalla. Miten merkittävästi sää vaikuttaakaan kaikkeen ja erityisesti mielialaan. Vaikuttaa se täälläkin niin, ettei huvita hirveästi tehdä mitään erityistä ulkona ja siten, että viljelijät alkavat olla jo vähän ihmeissään, kun ei sada, minkä pitäisi olla tyypillistä vielä huhtikuussa.

Tällainen oli minun Portugalin huhtikuu. Tämän nimisen laulun ovat suomeksi levyttäneet ainakin Olavi Virta ja Kari Tapio. Sen alkuperäisen laulun Coimbra nimellä on levyttänyt portugalilainen Amalia Rodriguez, yksi maan legendaarisimmista fado-laulajista. Viisi vuotta sitten ilmestyi Kirsi Poutasen fadolevy suomeksi, Amalia tribute, jonka tekstit on kääntänyt ilomantsilaislähtöinen kielenkääntäjä Tarja Härkönen. Ensi vuonna on Blueberry Hill festivaalin 10. kerta. Pitäisiköhän meidän järjestää Tarjan entisen kylänkoulun pihaan fadoa?

Kotipaikan merkitys?

Kuka on mistäkin kotoisin ja kuka pitäisi minnekin palauttaa? Tuo jälkimmäinen  ei ole tämän jutun pointti, mutta halusin heittää retorisesti sekaan hieman ajankohtaisiakin mausteita. Ensimmäinen kysymys on toki tullut mieleen ihan omakohtaistenkin kokemusten kautta, mutta nekään eivät nyt ole tämän jutun pointti. Eikä sekään, että menisin suoraan asiaan.

Se on vähän niin kuin itseni stereotypisoima irlantinen, jonka talo palaa, mutta soitettuaan palokuntaan hän käyttää ensimmäiset kriittiset minuutit small talkiin ja sanoo vasta sitten, että by the way... Kun suomalaisella on asiaa, se töksäyttää sen heti ja suoraan, usein edes tervehtimättä.  

Jostain kotoisin oleminen voi määrittää meitä jotenkin, mutta onko se lopulta ratkaisevaa, mistä sitä ollaan tultu? Eikö se vain tarkoita, että toisilla voi vain olla pidempi matka tulla duuniin, tai siksi henkilöksi, jona heidät myöhemmin tullaan tuntemaan.

Keskustelin kerran maailmanluokan gypsyjazz kitaristi Olli Soikkelin kanssa Pakkasukko Bluesissa asiasta. Meillä on ollut toki ollut tilaisuutemme keskustella asioista lähempänäkin, vaikka Pohjois-Karjalassa, mistä molemmat olemme kotoisin, mutta juuri tätä jostakin ja joksikin tulemista käsiteltiin Kemissä.

Ollin ajatus oli suurin piirtein, jonka miksaan tässä esiin ihan omin sanoin, että hän on hyvä esimerkki siitä, että yhtä Nurmeksesta voi ponkaista New Yorkiin soittamaan kitaraa maailman parhaiden lajitovereiden kanssa yhtä lailla kuin vaikka Pariisista tai Lontoosta. Siinäkään asiassa kotipaikalla ei ole mitään merkitystä.

Katsoin äskettäin netistä melko tuoreen haastattelun Andy McCoysta. Joku lyttäsi häntä kommenteissa, toisti vanhan kuluneen faktan hänen todellisesta nimestään ja väitti ivallisesti (sen selvästi kuuli hänen tekstistään) hänen olevan kotoisin Pieksämäeltä. Kun joku korjasi asian Pelkosenniemeksi, niin kirjoittaja pysyi edelleen väitteessään, koska oli kuullut sen joltain kaveriltaan. Jos osaa kirjoittaa nettiin kommentteja, luulisi, että osaa googlata esiin hieman faktojakin. Mutta ei, hän mieluummin edelleen uskoi kaveriaan, jonka muusikkouttakin hän suluissa korosti. Hänen loppukaneettinsa oli kuitenkin se kaikkein mielenkiintoisin osio siinä: ”Tää Antti Hulkko ei nyt kuitenkaan ole Stadista”.

Ja nyt tullaan siihen pisteeseen, miksi aloin kirjoittaa. Olen törmännyt tähän asiaan ennenkin. Enkä pistä tässä Helsinkiä tai muuta Suomea tai maaseutua vastakkain millään tavoin, mutta ihmettelen, miten ihmiset vieläkin ajattelevat niin typerästi, että joku voi olla joku tai tulla joksikin vain syntyessään helsinkiläiseksi? Että ihmistä ei tarvitse ottaa tosissaan, kun se ei ole vaikuttanut alusta saakka Helsingissä?

”Sori Andy, ihan hyvä juttu toi Hanoi Rocks ja menestys maailmalla, mut sori, ei mee läpi, et oo Helsingistä, paskaa”.

Maailmalla artisteilla on järjestään mitä mielikuvituksellisempia taiteilijanimiä, mutta suomalaisen maailmalle tähtäävän muusikon vakavastiotettavuuden se syö? Kielletään musa ja ura, kun ei päästä siitä nimestä vielä kolmenkaan vuosikymmenen jälkeen yli. Mut ku se on Antti...

Työskentelin itse 90-luvun alussa helsinkiläisessä kuvatoimistosta, sen kuvamyynnissä. Erään kansainvälisen kuvatoimiston kanssa tapahtuneen puhelun jälkeen yksi kollegoista ihmetteli, että miten pitkälle olen päässyt, vaikka olen kotoisin Juuasta... Se onkin melkoinen mittari ja harppaus, päätyä Juuasta töihin Helsinkiin. Miten liene ollutkaan mahdollista. Mitä ihmiset oikein miettivät?

Ja sehän tässä juuri pahinta onkin, että jotkut ihmiset tuolla maalla ja peräkylillä saattavat miettiä sitä itse, tai juuri tuollaiset idioottimaiset lauseet saavat heidät väheksymään itseään, että he eivät riitä, tai voi pärjätä ihan missä tahansa ihan samalla tavoin kuin kuka tahansa missä tahansa.

En ole mielissäni lukiessani facebook päivityksiä, missä maalla asuvat kaverit vahvistavat tätä kielteistä stereotypiaa, esimerkiksi, että en kyllä ikinä uskaltaisi ajaa autolla Helsingissä tai mennä autolla lentokentälle tai ajaa ulkomailla. Siinä ei ole oikeasti mitään eroa missä ajat, kaikilla ihmisillä on keskimäärin samat aistit ja kyvyt, ja nimenomaan sitä asennetta pitäisi vahvistaa, että kaikki on mahdollista kaikille. Because you can.

Yhdysvalloilla oli jo musta presidentti. Kuinka monta miljardia ihmistä oli senkin ajatuksen mielessään alun perin tyrmännyt. No, Obama, you can’t! Yes, I can!

Kun itse tai joku muu nostaa taustasi esiin, ja kun se ei satu olemaan missään valtavirrassa, niin se ei tapahdu siksi, että pitäisi ihmetellä, miten sieltä on voitu päästä minnekään vaan siksi, että sieltäkin voi päästä minne vain. Ja erityisesti suomalainen voi.

Suomen passilla pääsee muistaakseni maailman valtioista toiseksi suurimpaan joukkoon. Meille se on helppoa, vaikka olemme ihan sattumalta Suomeen syntyneitä. Ja nyt saa miettiä sitä, että jos olisi syntynyt vaikka Irakiin, Syyriaan, Afganistaniin, Somaliaan, mutta onnistunut kuitenkin tavalla tai toisella, mielenrauhasta ja rahoistaan päästen, päästä Suomeen, niin mihin valtioihin ei tekisi mieli tulla palautetuksi, jos sellainen uhka olisi päällä.

Loppukevennukseksi rivi vanhasta laulustani: Tekisinkö toisin / jos toisaalta oisin / kotoisin.

Satavuotias sairastaa

Satavuotias Suomi… Seuraan sinua nyt vähän kauempaa. Ja voisin kevyenä heittona heittää, että ellen olisi jo lähtenyt sieltä, harkitsisin lähtemistä vakavasti itsesuojelun nimissä, koska sinä olet tällä hetkellä sellaisessa tilassa, että sairastutat asukkaasi. Sinusta, Suomen valtiosta, on tullut sivustaseuraaja, joka seuraat jotain omaa sokeaa pistettä pakkomielteen omaisesti, etkä huomaa tai välitä, kun paiseet ihollasi leviävät.    

Suomi, sinun pitää viheltää peli poikki! Sinun pitää oikeasti astua sieltä pilvilinnasta kadulle ja alas kellariin saakka ja tajuta, mitä siellä tapahtuu. Se on rumaa, se on sairasta. Hyvinvointivaltio muodostuu pahoinvoivista ihmisistä. Ja sosiaalisen median aikaan se paha olo tulee näkyväksi ja hyvin kuulluksi. Siellä on jo tarpeeksi monta ryhmää, jotka eivät kohtaa eivätkä puhu enää samaa kieltä, mutta tukahtuneet tunteet tiivistyvät ja jännite tihentyy heidän kaikkien keskuudessa.  

Verratkaamme tilanne 90-luvun Balkanin alueeseen, entiseen Jugoslaviaan. Siellä oli eri kansoja, jotka ajautuivat tähän ”me vastaan muut” -tilaan. Meillä ei ole samalla tavoin kansoja, kun muodostumme pienemmistä sattumalta samojen rajojen sisään jääneistä heimoista, mutta meillä on täällä ihan toisenlaisia omia kokonaisuuksimme, joista osa hyvinkin epäkunniakkaita . Somessa joukkovoiman tunteeseen riittää pienemmänkin joukon älämölö. Nimenomaan älämölö. Toiset eivät muuhun kykenekään, mutta nekin, jotka kykenisivät, ovat valitettavasti alentuneet retoriikaltaan kauas omista ihanteistaan.

Ehkä niin on käynyt siksi, että fiksutkin ihmiset ovat havainneet, ettei järkevällä dialogilla enää päästä minnekään, nyt on huudettava tullakseen kuulluksi. Mutta kuuleeko kukaan, syntyykö siitä dialogia, että samanmieliset ”me” huutavat toisille samanmielisillle ”heille”, kummankaan kuuntelematta mitä toisella on asiaa? Se ei johda mihinkään. Siitä syntyy paise.

Huonolle tuulelle tullakseni voin avata netin minä päivänä vain, lukea uutisia tai ystävieni päivityksiä. Juuri nyt tätä kirjoittaessa on ajankohtaisena asiana esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston langettavan ratkaisun ns. Sipilä/Yle –asiassa. Luin myös muutaman aiheeseen liittyvän kolumnin. Toisena esimerkkinä otan pakolaisia puolustaneen pastori Marjaana Toiviaisen ilmoituksen muuttaa pois Suomesta. Häneen liittyi myös Uuninpankkopoika Saku Timosen blogi. Kolmantena innoituksen lähteenä toimi Kanadassa "kadonnut” joki ja ilmastonmuutoskeskustelu. Keskityin näissä kaikissa jutuissa erityisesti siihen, miten ihmiset kommentoivat asioita.

Ja sieltä se tuli, jälleen kerran, silmille se ajatusten ja keskustelun rumuus. Suomi sairastaa ja pahasti. Ihmiset ovat ihan pimeitä. En minä oikeasti halua olla sellaisessa paikassa, missä tuollaisesta järjettömästä pahansuovasta sairaasta räkyttämisestä on tullut normi ilman että siihen kukaan puuttuu. Jossain risteyksessä on käännytty pahasti väärälle tielle. Eihän tosi asiat sillä häviä eivätkä ratkea, että minä, tai Toiviainen muuttaa ulkomaille, sillä siellä voi olla ihan sama tilanne, et vain (vielä) tiedä sitä, etkä tunne kokonaistilannetta, mutta jonkinlaista itsesuojelua se muuttokin voi olla.

Nuorena lähdin aina omaan huoneeseeni, jos siskoni vähänkin riiteli vanhempiemme kanssa, tai erosin työpaikalta, jos pomo ei puuttunut siellä vallitsevaan kiusaamisenkulttuuriin. Siksi en ihmettele että omatunnon omaavat ihmiset väsyvät ja suorastaan pelkäävät, kun tuo julkinen lynkkaaminen ja mustamaalaus, uhkailu ja pelottelu saa ja voi tapahtua ilman mitään sanktiota tai "uudelleen koulutusta” omalla naamalla julkisessa mediassa. Kukaan ei puhalla peliä poikki!

Siinä mielessä arvostan suuresti henkilökohtaisesti tuntemani Uuninpankkopojan taistelua typeryyttä ja rasismia vastaan. Mutta samaan aikaan tiedän, että mitä enemmän hän puhuu asiaa, sitä enemmän typerät rasistit saavat siitä voimaa. (Ja sana pari ”typerät rasistit” ei tarkoita samaa kuin kaikki maahanmuuttoa järkiperäisinkin argumentein vastustavat ihmiset). Dilemma on, että usein mitä enemmän pyritään korjaamaan ja yhdistämään asioita, sitä enemmän kuilu asioiden välillä kasvaa. Ilmeisesti tämä on jokin luonnonilmiö.

Joskus perusteltiin oman armeijan tarvetta sillä, että tyhjiöillä on tapana täyttyä, joten parempi, että alueella on omat kuin vieraat sotilaat. Onko nyt sitten niin, että arvokeskustelussa on jonkinlainen tyhjiö, jota yhteiskunnalliset toimijat eivät ole kyenneet täyttämään, ja siellä mellastaa nyt hyvin kirjava joukko kaiken alan asiantuntijoita.

Eivät tähän ääri-ilmiöön kommentteissaan syyllisty enää vain nuo pahimmat rasistit ja ihmisvihaajat, antihumanistit, vaan sama jyrkkä asenne on tullut myös heitä vastustavien tapaan ilmaista itseään. Mutta ehkä juuri siksi, että tuntevat että edes jonkun pitää panna kovaa kovaa vasten, kun valtiovalta ei sitä tee. Herkimmät ovat jo ajat sitten kadoneet kommentoimasta mitään, antautuneet, paenneet, hautautuneet, turhautuneet, olkoon sitä kuvaava sana mikä tahansa, mutta nämä jotka eivät ole luovuttaneet, ovat menneet mukaan samaan jyrkkälinjaiseen retoriikkaan.

Esimerkiksi, jos Uuninpankkopoika kirjoittaa kiihkotta mutta suoraan ikävästäkin asiastaa, niin sata opetuslasta vie retoriikan astetta pidemmälle kommenteissaan ja ne typerimmän suunnan äärikommentit jäävät puolestaan pyörimään heidän omille foorumeilleen. Isolta osaltaan ne eivät enää edes mahdu samalle kommmenttikentälle. Mutta siellä missä ollaan yhtä aikaa, siellä leikataan kaikki pehmennykset pois ja lisätään särmiä joka kommenttikierroksella.

Verrataanpa, että jos samalla kaavalla tuotettaisiin studiossa musiikkia, niin väännettäisiin koko ajan diskantteja kovemmalle ja pienennettäisiin bassoääniä. Se ei miellyttäisi kenenkään korvaa ja sellaista julkinen keskustelu tänä päivänä on mistä tahansa tärkeästä asiasta. Voihan olla, että ”joku voima” rakentaa tällaista kaaosta ja anarkiaa ihan tarkoituksella. Ja jos näin olisi, voisi ihmetellä miksi sekään ei kiinnosta kädet suorina roikottavaa valtiovaltaa.

Ennen netti aikaa harvempi pääsi ääneen, sanomaan painavan sanansa. Nyt se on mahdollista kenelle tahansa olipa asiaa tai ei. Suoranainen valehtelu, panettelu, uhkailu, kaikki on ihan normitouhua tänä päivänä. Eikö kommenttiraidalla varustetut ihmiset enää mieti omissa päissään mitään sen pidemmälle, vaan antavat tulla heti ja tunteella, puolittaisia lauseita, osatotuuksia, vihjeita, ennakkoluuloja, tuomioita ilman perusteluita ilman armoa?

Välillä olen seurannut ristiriitaa kahden eri kulmasta maailmaa katsovien ystävieni kannanotoissa. He ovat myös ystäviä keskenään, mutta kumpikin selvästi välttelee osallistumasta toistensa keskusteluihin, koska tietävät olevansa monessa asiassa eri puolilla. (Tätä välttelyä voisi harrastaa moni muutkin, kommentointia voi harjoittaa myös ihan omassa päässään).

Ystäväni ajattelee erinomaisella maalaisjärjellään asioita enemmän perussuomalaisia kuin vihreitä miellyvin kannoin, mutta näkisin, että useimmiten kuitenkin niin sanotusti puolueettomasti asia edellä. Mutta kun hän kirjoittaa vielä ”asiallisesti” itselle vaikeastikin nieltävästä asiasta, luo hän samalla (tarkoittamatta tai rivien väliin tarkoituksella?) hyvin muokatun pohjan seuraavalle kommentoijalle lyödä lisää löylyä kiukaalle ja tuoda ne asiattomuudet esiin. Tulkitsen, että yleensä  ne ovat käytännössä juuri nämä toisenpolven kannanottajat, jotka sytyttävät sen mellakan. Eikä keskustelu etene yhtään mihinkään. On masentava lukea kommentteja täynnä kiihkoa, ennakkoluuloja ja vihaa.

Kommentoijien olisi syytä miettiä enemmän myös sitä, että he ottavat kantaa oikeiden olemassa olevien ihmisten asioihin heitä tuntematta. Olisivatko he valmiit sanomaan sen saman asian kahden kesken ollessaan mitä sanovat netissä? Tästä yksipuolisesta ja ”meitä” vahvistavasta ajattelusta on tullut jonkinlainen automaatio, ettei ihmisyyden perussäännöillä tunnu olevan enää mitään virkaa.

Suuri osa meistä voidaan yhä olla omissa linnoissamme, omissa todellisuuksissamme "poikkeusyksilöinä" omaa elämäämme eläen ja toteuttaa omaa ihmisyyttämme. Me pärjäämmme itsemme ja maailman kanssa, mutta tuolla yhä ohkaisemmaksi käyvän lattian alla, jossain Suomi neidon ja sen ihmismielten kellareissa ja ruohonjuuritasolla on toinen todellisuus. Siellä ihminen ei voi hyvin, ja jää myös vaille hoitoa, koska valtiovalta keskittyy itsehoidossaan vääriin asioihin ja paiseet vain kasvavat.

Siellä on osastot niin niin sanotuille totaali pudokkaille, taistelutahtoisille agitaattoreille kuin akateemisille pätkätyö pudokkaille. Siellä retoriikka on kovaa ja kieli ihan omanlaisensa, joka ei yllä tänne meidän vapaasti hengittävien ja ”paskan” ulkopuolella elävien korviin. Tämä on masentavaa. Suomi on pahasti säröillä, kun sadat tuhannet kaikkien alojen asiantuntijat yrittävät puhua yhtä aikaa ja haukkua kilvan toisiaan. Se on yhtä kaoottista kuin kiihkeimmillä hetkillään miekoin ja tykein aikanaan suoritettu sodankäynti, siinä ei tiedä kehen omaankin osuu huitoessaan ympäriinsä.

Pohdinnat saivat pohjaa Sapiens kirjasta

Asioiden pohtiminen on eräänlainen itselle asetettu elämäntehtävä, jota olen toteuttanut muodossa jos toisessa jo vuosikymmenien ajan. Se alkoi 70-80-luvuilla kantaaottavien laulujen kirjoitteluna, laajentui 90-luvulla näytelmien ja aforismien kirjoittamiseksi ja sai 2000-luvulla rinnalleen kolumnit, lehtijutut ja blogitekstit.

Vaikka osa noista yllämainituista voi sijoittua samaan laatikkoon novellien ja muiden enemmän mielikuvitusta ja luovuutta kuin pohdintaa ja kannanottoa sisältävien tekstien joukkoon, on suurin osa kirjoittamisestani kommentoinut jollain tavoin elämää, maailmanmenoa ja ihmisen touhuja. Kriittinen mieleni on kysynyt, miksi elämämme niin kuin elämme.

Paljon tekstieni sisällöstä on ollut epämääräistä vapauden kaipuuta, rutiinien rikkomisen välttämättömyyttä, ylösalaisin katsomisen taitoa, toisin ajattelua ja jopa jonkinasteiseen kapinaan tai hulluuteen yllyttämistä. 

Samaan aikaan oma elämä on ollut jatkuvaa vaellusta uusille sijoille, elämää monine eri elämineen eri ympäristöissä, joskin ihan yhteiskunnan luomien normien puitteissa. Monelle järkevällä ihmiselle, ja itsellekin heidän joukossaan, tämä on voinut näyttää käsittämättömältä haahuilulta.

Nyt minusta tuntuu, että olen löytänyt tälle kaikelle selityksen. En löytänyt sitä mistään psykiatrin sohvalta enkä tohtorin vastaanotolta tai itsehoito-oppaan sivulta vaan kirjasta, joka olisi syytä jokaisen ihmisen lukea ainakin kahteen kertaan ja vasta sitten sijoittaa se sinne perheraamatun viereen.

Puhun israelilaisesta Yuval Noah Hararista ja hänen kirjastaan Sapiens (A Brief History f Humankind). Sen luku on vasta puolivälissä mutta ensi sivuiltaan lähtien se on vienyt mukanaan. Tämän jälkeen odottaa vuoroaan hänen seuraava aiheeseen liittyvä kirja Homo Deus A Brief History of Tomorrow.

Sapiens kirjasta aiemmin lukemaani kritiikkiin viittasin myös Suonna Konosen tammikuussa tekemässä Karjalaisen haastattelussa oman kirjani julkaisun yhteydessä. Koska Suonna hieman oikaisi runsasta sanavirtaani lehden sivuille siirtäessään, jäi juttuun ajatus, jossa väitän niiden mokanneen, jotka ovat asettuneet maanviljelijöiksi. Yksi aikalaisviljelijä siitä minulle älähtikin.

Se  moka onkin Hararin väite, mutta hän puhuu tietenkin historian hämärässä, noin 12 000 vuotta ennen ajanlaskua tapahtuneesta metsästäjä-keräilijä -heimojen aloilleen asettumisesta pysyvien viljelyspaikkojen luomiseksi. Kun lukee Sapiens kirjasta sen toisen luvun, The Agricultural Revolution, on perustelut vastaansanomattomat. Ihminen lankesi omaan ansaasta. Se lisäsi työmääräänsä hurjasti, teki ravinnostaan yksipuolisempaa ja köyhempää ja tuli alttiimmaksi taudeille ja luonnon katastrofeille.

Asettuminen lisäsi väestönkasvua ja sitä enemmän ihminen joutui työtä tekemään ruokkiakseen kaikki suut. Liikakansoituksen lisäksi tuli jatkuvat taistelut reviireistä. Samalla ihmiselle hyödylliset  eläimet alistettiin brutaalisti omaan käyttöön. Ihminen kesytti siihen saakka ravintoketjussa pienessä roolissa olleen vehnän peltoonsa, mutta käytännössä tämä tänä päivänä maailman levinnein kasvi alistikin ihmisen aloilleen.

Kun ihminen oli raatanut alati edessään pakenevan paremman tulevaisuuden puolesta muutaman sukupolven ajan, se unohti menneisyytensä vapaana vaeltajana, joka oli nauttinut rikasta ja monipuolista ravintoa, ollut hyväkuntoinen ja oletettavasti ihan pienessä yhteisössä elämästään nauttiva ihminen.

Aloilleen asettuminen kasvatti yhteisöt niin isoiksi, että niiden hallitsemiseen alettiin tarvita mielikuvituksellisia tarinoita ja myyttejä, sopimuksia, sääntöjä, asioita joita ei oikeasti ole edes olemassa. Ei niitä ole vieläkään, mutta niiden mukaan me yhä elämme. Mihin perustuvat oikeasti valtakuntien tai tonttien rajat? Työajat? Puolueet? Yhtiöt? Raha? Verotus? Jääkiekon säännöt? Tämä lista on loputon.

Kirjoitus- ja lukutaitokin kehittyi, että näitä ei perimässämme olevia asioita pystyttiin hallitsemaan. Kenenkään muisti ei riittänyt loputtomiin eikä kuoleman tapauksessa aivojen sisältö ollu siirrettävissä seuraavalla henkilölle. Omalla tavallaan ihminen olisi pärjännyt ilman kaikea tätä ylimääräistä, koska kaikki ne säännöt, lait, käytännöt ja keinot sekä erityisesti peloitteet, joilla ihmisiä on haluttu pitää ruodussa ja hallita on johtanut valtavaa  epätasa-arvoon, jossa toiset ovat olleet ylhäisiä ja vapaita ja toiset on alistettu esimerkiksi orjiksi.

Eikä tämä kuvio ole niin ratkaisevasti sitten maanviljelyn vallankumouksen muuttunut. Kaikkialle minne vahvimman oikeus ja valta on asettunut, se on tuonut sinne omat mielikuvitukseen perustuvat systeeminsä ja tuhonnut alkuperäisväestön luomat kuviot. Ajatellaanpa tämän suuren aikajanan rinnalla, että joissain valtioissa naiset ovat saaneet äänestää jo noin sata vuotta. Apartheid päättyi Etelä-Afrikassa 1991!  

Eikö tästä kaikesta voisi päätellä, että on aika luonnollista, jos joku tuntee edelleen jonkinlaista luontaista vastenmielisyyttä enemmistöjä ja heidän luomiaan sääntöjä kohtaan tai vastentahtoisuutta aloilleen asettumista kohtaan? Varsinkin nykyaikana, jolloin kaikkia ihmisiä ei enää tarvita, meidät jostain syystä halutaan edelleen pitää kontrollissa.

Tämän kirjan ansiosta näyttää hyvin luontevalta ihmisen pyrkimys kyseenalaistaa ”totuuksia” ja kulkea vastavirtaan tai rimpuilla irti oravanpyörästä kohti epämääräistä vapautta. Koska ihminen kantaa pitkää perimää, niin osalla meistä tuo paikasta paikkaan vaeltavan metsästäjä keräilijän geeni täytyy edelleen olla. Mutta niin hän kuin kaikki muutkin tietävät, ettei paluuta enää ole. Eikä tilaa. Joku omistaa kaiken maan, veden ja ilmankin. Vaeltaja voi tehdä vain omia pieniä ratkaisujaan ja toteuttaa omaa vaeltajan viettiään ja antaa ihmiskunnan jatkaa kulkuaan kohti omaa mahdottomuuttaan.

Tapahtuipa maaliskuussa

Maaliskuukin on pian mennyttä. Se tarkoittaa, että olen ollut asunut Portugalissa pian kaksi kuukautta. Ei minulle ole tosi asiassa paljon eroa tai merkitystä missä minä asun. Minä teen niitä tiettyjä omia juttujani kaikkialla samalla tavoin. Kirjoitan tarinoitani ja asioitani ja touhuan jotain pientä ja arkista. Ja sosialisoin.

Tämän kuukauden suurin sijoitus on ollut kitara, jonka tulkitsin välttämättä tarvitsevani. Nailonkielisestä Ibanezista tuli minun kaveri jo liikkeessä, vaikka en etukäteen tiennyt mitä sinne menin hakemaan. Se vain tarttui sitä kokeillessani käteeni ja jäi siihen. Soitin olisi saattanut olla joku muukin, minimissään ukulele tai maksimissaan dobro, sille olisi ehkä suurin tarvekin, mutta sitä siellä ei ollut. Mutta tuollainen entisiä akustisia kitaroitani parempi nailonkielinen kitara oli tänne juuri passeli valinta. Tässä talossa ja sen seinien ja muurien ympäröimällä sisäpihalla on kiva akustiikka ja pienikin ääni kuuluu ja soi hienosti.

Kirjoittamisen sivutuotteena on syntynyt jo muutama laulutekstikin, vaikka niiden tekemistä yritän lähes tarkoituksella vältellä. Niitä on jo tarpeeksi, mutta minkäs mahtaa jos riimit vain tulevat. Enimmäkseen olen soittanut jotain blues klassikoita. Novelli on kirjoituttanut itsensä harvemmin kuin joka toinen päivä, keskimäärin ja aforismeja on syntynyt keskimäärin pari päivässä, mutta käytännössä ne ovat syntyneet muutaman hyvän ryöpyn aikana. Niidenkään syntyyn ei ole tarvinnut eikä voi vaikuttaa liian aktiivisesti itse. Kun antenttit nappaavat universumista lähetyksen, silloin on vain parempi pitää kynä ja vihko esillä. Näin se menee, hui hai.

Turismia olen harrastanut läheisellä Lousa vuorella sen verran, että ihastukseni maan maisemia kohtaan on vain syventynyt. Edelleen hämmästelen, miten (Suomeen verrattuna) näin pienellä maalla voi olla näin suuret maisemat. Jokien varsilla laaksoissa kulkevat tavalliset maantiet ovat jo henkeäsalpaavia, puhumattakaan sitten vuoren rinteillä kiemurtelevista serpentiiniteistä. Lousa vuoren korkein kohta, Alto do Trevim muutaman kymmenen kilometrin päässä on vain 1202 metriä merenpinnasta ja kylä jossa asun taitaa olla noin 350 metrin korkeudessa.

Jotain pientä olen touhunnut kasvienkin kanssa, mutta niistä minulla ei ole niin paljoa mainittavaa. Kirsikkapuu kukki kauniisti ja lakastui, ja sitten aloitti toinen ja se on tainnut juuri ohittaa parasta ennen päivänsä myös. Muutamissa muissakin puissa on silmuja ja kukkaa nupullaan tai hedelmää tulollaan, mutta mitä lienevätkään. Biologia ei ole vahvinta osaamisaluettani. Moni asia mistä ei tiedä selviää, kun kysyy paikallisesta kahvilasta.

Täällä pikkukylässä kahvila (yhdistettynä baari) on tärkeä paikka, aivan samalla tavalla kuin joissain englantilaisissa tv-sarjoissa, Heartbeatissa tai Coronation Streetissä, mitä niitä onkaan. Siellä ihmiset pistäytyvät töiden päälle, tai jo lounastauoillaan ja siellä selviää kaikki asiat. Kun sain Suomesta itse pakkaamani lähetyksen erinäisiä työkaluja, ei se löytänyt minua osoitteeni perusteella, vaan jouduin noutamaan sen kahvilan pihasta, jonne lähettifirma sen toi. Kahvilasta sain puhelinnumeron putkimiehelle, kun ensimmäinen oli vasta kuukauden ajan tehnyt tuloaan töihin. Toinen tuli seuraavana aamuna ja teki korjauksen vuotavaan muoviseen vesiputkeen 75 eurolla. Se ensimmäinen olisi halunnut uusia kaikki putket liittymästä saakka veroineen pitkälti yli tonnilla.

Kahvilakeskusteluista sain myös vinkin autokorjaamosta, kun autoni jäähdyttäjä alkoi vuoristossa ajelun päätteeksi vuotaa kriittisesti. Sieltä on selvinnyt jo tekijä mahdolliselle aurinkoenergiasysteemille. Englantia olen puhunut tänne muuttaneiden brittien, skottien ja hollantilaisten kanssa samoin kuin parin kahvilan vakioasiakkaan sekä nuoremman kahvilanpitäjän kanssa. Hän on selvittänyt minulle monia asioita, mm. tietulleista, baarissa pelatun portugalilaisen korttipelin säännöistä ja on pelannut kanssani myös biljardia ja varoittanut esimerkiksi yhden kanssani keskustelleen britin mahdollisesta aggressiivisuudesta, jos hän sattuu juopumaan liikaa. Olen käynyt siellä kolmena iltana sosialisoimassa ja tehnyt havainnon, että naisia siellä ei juuri näy. Siitä huolimatta olisinko ollut siellä yhteensä viittäkään minuuttia, etten olisi ollut mukana jossain keskustelussa, englanniksi tai portugaliksi.

Erityinen ilta käydä kahvilassa on Benfican matsi-illat. Se on useimman lähitienoon asukkaan suosikki-ilta. Lähin vaihtoehto kannustettavaksi olisi tietysti Porto, mutta ilmeisesti se on jotenkin kilpailija Coimbran alueelle, jolla ei ylimmällä sarjatasolla ole edes joukkuetta. Kun Portugali pelasi maaottelun, tarjosin paikalla oleville kierroksen. Olin itse saanut niistä kierroksista jo ennakkoa aiemmin ja esimerkiksi pullo olutta maksaa 80 senttiä, joten pienestä avokätisyydestä ei konkurssiin joudu.

Kielenopiskelu edistyy hyvin oikeassa ympäristössä ja kielipuolena sitä vähäistä taitoaan pitää käyttää heti kun siihen on tilaisuus. Opiskelen kieltä keskimäärin joka päivä ainakin tunnin ajan mumisemalla sitä yksin ja kirjoittamassa paperille mahdollisia tilanteita ja itseen tai hoidettaviin asioihin liittyviä lauseita. Loistava ostos tänne oli portugalilaisille englanninopiskeluun tarkoitettu Saber ingles –kirja. Se on varmaan ensimmäinen kielioppikirja, jota ikinä olen lukenut kunnolla. Englannin kautta portugalin oppiminen tuntuu huomattavasti loogisemmalta kuin suomenkielen kautta. Myös portugali-suomi sanakirja alkaa olla hiirenkorvilla.  

Kun kävin lähikappelissa naapurissa asuvan naisen isän hautajaisten jälkeisessä tilaisuudessa, niin siellä jouduin juttelemaan pelkällä portugalilla sekä hänen ja sukunsa sekä talon ystävälleni myyneiden henkilöiden kanssa. Naapurini englantia puhuva sisko tarkistikin, että miten kauan (tai siis käytännössä vähän aikaa) minä olen täällä asunut, kun puhun jo näin paljon heidän kieltänsä. Ummikon on opeteltava, kun englantia täällä puhuvat yllättävän harvat. Ostin kielikorvaa kehittääkseni myös halvan radion posmittamaan kieltä aamusta yöhön.

Elämä on mukavasti mallillaan. Olen tehnyt tuttavuutta jo Coimbran parhaissa kirjakaupoissakin, Bertrandissa ja Fnacissa, vaikka yritän olla haalimatta enää liikaa kirjoja, niitäkin on ihan tarpeeksi. Jouduin joka tapauksessa ostamaan Portugalin historiaan liittyvän kuvitetun kirjan, joka lyhyine tarinoineen kertoo 150 sivulla koko maan historian. Se on tällä olemattomalla kielitaidolla juuri sopivan laaja itselle. Toinen perusajatus oli hankkia jotain Fernando Pessoalta, ja koska olen enemmän proosa- kuin runohenkilö, oli valintani hämmennystä aiheuttava mestariteos The Book of Disquiet.

The Book of Disquiet (Livro do Desassossego: Composto por Bernardo Soares, ajudante de guarda-livros na cidade de Lisboa), published posthumously, is a work by Fernando Pessoa (1888–1935), signed under the semi-heteronym Bernardo Soares. With a preface by Fernando Pessoa, orthonym, the book is a fragmentary lifetime project, left unedited by the author, who introduced it as a "factless autobiography."

Se ensimmäinen tänne ostamani kirja oli pikkudivarista muutama viikko sitten löytämäni The Clash yhtyeen laulutekstejä sisältävä kirja, jossa tekstit olivat rinnan englanniksi ja portugaliksi. Se rohkaisee kääntämään omiakin lauluja portugaliksi. Ja se neljäs kirja täällä on nyt Fnacistä ostettu Dicionario essencial portugues, sanotattakin selvää: välttämätön. Ja joutuihan tässä jo tilaamaan Bertrandin nettikaupastakin (kun niitä ei hyllyssä ollut) Suomessakin julkaistun israililaisen historoitsija Yuval Hararin kirjat Sapiens ja Homo Deus, joissa hän käsittelee ihmiskunnan menneisyyttä ja tulevaisuutta. Ja samalla koriin tuli valituksi myös erityisesti ulkomaalaisille tarkoitettu Portugal A Companion History teos sekä Kira Cochranen Modern Women, 52 pioneers, tuore kirja vaikuttavista naisista. Näillä ja puolella kymmenellä Suomesta mukanani tuomalla kirjalla mennään toistaiseksi. Ne kymmenet metrit kirjoja odottavat Suomessa varastossa tänne raahaamistaan... Kirjahulluus ei ole hellittänyt.

Olemassaolosta ja elämän tarkoituksesta

Tunnen teidät nimeltä, tiedän hieman ajatuksistannekin. Olette kuin vastapäisessä talossa asuvia puolituttuja, joille nostan kadun yli kättä yhtä aikaa tultaessa tai lähdettäessä ja ajattelen, että olisi mukava tutustua jonain päivänä paremminkin, kun vain olisi aikaa. Hei vain Franz, moi moi Fernando, tsau Jack ja George, terve Albert…

Kun olisi aikaa. Sitähän meillä on, mutta käytämme sen lähes kaikilla muilla kuin sydämissämme toivomillamme tavoilla. Ensinnäkin nukumme siitä suurimman osan. Nukumme koska meidän pitää olla voimissamme toteuttaaksemme nykyaikaista orjuutta, rahan orjuutta. Väittääkö joku palkkatyössä käyvä olevansa kokonaan vapaa? Mahdotonta. Hän voi selittää rakastavansa työtään, kahleisiinsa ja kaappareihinsakin voi rakastua, mutta voiko hän irtaantua siitä milloin tahansa? Voi kyllä, mutta sillä on seurauksensa, siitä alkaa vankeus.

Orjuuden ja vankeuden ero on siinä, että orjuudesta ihmiselle maksetaan juuri sen verran, ettei hän  pääse siitä irti. Juuri sen verran, että saa vuokransa maksettua tai velkansa lyhennettyä ja elintarvikkeensa. Jos on oikein säästäväinen ja ahkera orja, voi saada jotain ylimääräistäkin, ulkomaan matkan tai illan teatterissa. Vankeudessa ihminen ei kykene hoitamaan itse vuokriaan, velkojaan eikä toimeentuloaan ja kaikki muu on hänelle tavoittamatonta ylimääräistä. Joku yhteiskunnallinen taho hoitaa välttämättömyydet osin hänen puolestaan jos hän lupaa pysyä aloillaan, olla tekemättä vallankumousta, olla ajattelematta rooliaan, olla hakevinaan jotain sellaista mitä ei ole, mutta tärkeintä on, että pysyy paikoillaan ja odottaa, vaikka Godot’ta, ei mitään väliä.

Kuinka ylipäätään kukaan voi olla kysymättä elämäntarkoitusta tai kyseenalaistamatta olemassaolomme ja nykyisen elämänmenomme mielekkyyttä? Kertokaa se minulle, tai älkää sittenkään. En halua kiusata itseäni negatiivisella ilmapiirillä tai huonoilla uutisilla. Minä hylkään realismin, mikä on kaikkein absurdein asia, jonka kouriin ihminen elämässään joutuu. Pitäisi riittää, että on syntynyt, alkanut elää ja selviytyä. Siitä lienee kysymys, että on hereillä omassa elämässäni eikä unissakulkija tai robotti.

Mutta pikku hiljaa, aikojen saatossa, meidät on ohjelmoitu ja roolitettu toteuttamaan tiettyä suunnitelmaa syntymästä kuolemaan, ja yksi sen viekkaimmista harhoista orjuudesta tai vankeudesta irtipääsemiseksi on saada meidät haaveilemaan viikoittain suunnattoman suuresta rahapelivoitosta! Tämäkö on elämämme kuva? Ei mitään korjattavaa? 

Luulen saavuttaneeni näiden vaellusvuosieni aikana yhteisymmäryksen itseni kanssa ja jatkan tyytyväisenä valitsemallani tiellä. Ja te kaverit siellä kadun toisella puolen, olette tainneet joskus käydä läpi näitä samoja kysymyksiä omissa elämissänne.   

21.3.2017