Aequat omnis cinis
Vaalit on käyty, demokratia on puhunut. Ei tästä sen enempää, seuraan tilannetta. Laskin, että elämäni aikana minulla on ollut mahdollisuus antaa ääneni jo 46 vaalissa. Lienenkö ollut voittajan puolella milloinkaan? Ensimmäinen kertani oli vuoden 1979 eduskuntavaaleissa. Olin saanut äänioikeuden vasta reilua kuukautta aiemmin ja lähdin vanhempieni kanssa 20 kilometrin päässä olleelle äänestyspaikalle entiselle kansakoululleni. Ensikertalaisena minut toivotettiin tervetulleeksi.
En muista ketä äänestin.
Valintaan saattoi vielä tuolloin vaikuttaa vanhempieni kanta, mutta mikä se oli.
Äiti on ollut ikänsä uskollinen yhden puolueen äänestäjä, kun taas isäni lienee
ollut alati liikkuva äänestäjä koko ikänsä. Itse olen ollut fyysisesti alati
liikkuva henkilö, joten muutamat vaalit ovat voineet jäädä siitäkin syystä
väliin, ainakin presidentin vaalit ja kunnallisvaalit vuonna 2000, jolloin olin
ulkomailla, enkä välittänyt pitää yhteyttä lähetystöön. Kuusissa europarlamenttivaaleissa
olen tainnut äänestää joka kerta.
Olen kannattanut
äänioikeusiän laskemista 16 vuoteen siksi, että myös nuoret saisivat
mahdollisuuden äänestää kotipaikkakunnallaan ennen muuanne muuttoaan opiskelun
tai työn perässä. Näin he ”oppisivat” äänestämisen ennen siirtymistään ja
vaivautuisivat ehkä herkemmin ottamaan selville myös uuden sijaintipaikkansa
poliittiset asetelmat. Jos niistä ei ole mitään tietoa eikä erityistä kiinnostustakaan
ole, voi useimmilla jäädä äänestämättä, eikä siitä muodostu tapaa. Toisaalta
nyt TikTokin ja muun pinnallisen tiedon aikakaudella alan hieman epäillä, millaisin
perustein nuoret päätöksiään tekisivät. Meillä on jo nyt hyvin polarisoitunut
nuoriso, ympäristö asioista ja maailman ja ihmisen tilasta kiinnostuneet nuoret
ja sitten ”minä ensin ja minun oikeuteni - myös rajoittaa sinun oikeuksiasi” -nuoret.
Jos alan miettiä tätä,
menen syvälle suohon ja muutun arrogantiksi ihmisvihaajaksi. Meillä on sohvaperunaa
ja muuta tiedonvälityksen nimissä erityisesti kaupallisilla kanavilla suollettavaa
paskaa, ja on oikeasti ihmisiä, joita vain tuo paska kiinnostaa. Se panee kyllä
kysymään, olenko minä samaa kansaa kuin nuo tuossa? Me emme tule koskaan
saavuttamaan missään vaaleissa mitään yhteistä tavoitetta. Olisinko autiolla
saarella onnellisempi? Vai onko sohva ja paskakanavat jo nyt ”noille toisille”
se heidän autiosaarensa, missä he ovat onnellisimmillaan?
Vaalit ovat tärkeitä ja
sitä on syytä ihmetellä, miksi ne eivät merkitse joillekin mitään, kun heiltä kuitenkin
sitä jupinaa tulee, ettei asiat ole hyvin, ettei mihinkään voi vaikuttaa.
Vaaleilla vaikutat - vaikka äänestäisi häviäjääkin - siihen, ettei yksinvaltiutta
pääse syntymään. Meillä on siitä huonoja esimerkkejä lähellä.
Nyt en jaksa murehtia vaaleja,
kun mietin, miten suuresta tragediasta on kyse, kun puoli terrabittiä
henkilökohtaista elämää kuvien ja tekstien muodossa sisältänyt ulkoinen kovalevy
kuolee? Jos laitan tähän rinnalle sodat, luonnon katastrofit ja maailman kaikki
muut onnettomuudet ja vääryydet, niin pierun kokoisesta asiasta on toki
kysymys. Joka tapauksessa henkilökohtainen dokumentaristini sai tässä
kolauksen, sillä olen luottanut ulkoiseen kovalevyyn kuin vuoreen, koska
tietokoneilla on tapana hajota, ja siksi en ole säilönyt koneelleni valokuvia
ollenkaan. Olin juuri tekemässä kuvakirjaa historiastani muutaman vuoden
ajanjaksolta, jolta se vielä puuttui ja jolloin otin vasta ensiaskelia
digikuvaukseen ja jolloin tallennus oli pirstaloidumpaa kuin tänä päivänä, ja
nyt juuri ne tiedot katosivat.
Onneksi suurin osa tasan 30 vuoden aikana eri tietokoneisiin suoltamistani teksteistä on tallessa vähintäänkin tikuilla (joista kaikki eivät toimi) ja kuvistakin suurin osa jo kuvakirjoissa, ja yhä originaaleina kameran korteilla, mutta paljon erityisesti muilta saatuja tai aikanaan työkameralla kuvattuja sekä reprottuja kuvatiedostoja katosi ikiajoiksi. Ja paljon sellaista, jota en enää muista. Ainut mitä tässä ihmettelen on se, miten viileästi tähän suhtaudun. Normaalistihan pompin seinille ja kiroan ja haukun itseni pienimmästäkin syystä ja nyt ei pienintäkään tunteen värähdystä.
On ironista, että tasan 30 vuotta sitten ensimmäinen tietokoneeni hajosi kuukausien käytön jälkeen juuri sinä iltana kun ryhdyin tallentamaan sen sisällä olleita tiedostojani, muun muassa yhtä näytelmääni, laulujani ja aforismikokoelmaani. Sinne katosivat ikiajoiksi. Siitä opinkin paljon. Tietojen katoaminen on minulle iso asia, valtava menetys, koska ne ovat henkilökohtaisia tietojani, minun elämääni, minusta kummunnutta luovuuttani. Nyt kadonnut muisti sisälsi versiot minun kaikista kirjallisista töistäni (joskaan ei onneksi kaikilta osin ainoastaan siinä). Johtuuko
viileys siitä, että tiedostaa sen, että näinhän kaikelle lopulta käy. Yksi kone
kuolee, tulee uusi kone. Yksi ihminen kuolee, tulee uusi ihminen. Yksi hallitus
kuolee, tulee toinen hallitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti