Karin katsaus kaikkeen osa 7

 Hyödyllisten idioottien aika

Meillä on ”koulupakko”, meillä on ”pakkoruotsi” ja käytännössä meillä on myös pakkomatematiikka, sillä todistuksessa sen painoarvo mihinkään muuhun numeroon verrattuna on niin massiivinen, ettei juuri minkään opinahjon ovi avaudu ilman matematiikkaa. Seuraavaksi meidän pitää kehittää pakkolukeminen. Ainakin me alamme olla sen pakon edessä, että jotain meidän yhteiskuntamme ja koululaitoksellemme pitää sille tehdä, sillä koulun opetuksilla ja elämällä jota todellisuudessa elämme alkaa olla yhä vähemmän yhteistä.

Moni elää jo siinä harhassa, ettei koulutusta tarvitse ollenkaan, koska minäksi voi tulla ilman kouluakin. Minä olen minä enkä muuta tarvitse, no – älypuhelimen, mutta en muuta. No – myös sen ringin ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa naamakuvia ja TikTok vinkkejä. Pitää pysyä mukana, pitää pystyä puhumaan samaa kieltä, ymmärtämään samoja pääosin merkityksettömiä asioita, ja niin ainoastaan niillä on merkitystä, ei oikealla tiedolla tai yleissivistyksellä. Koulun ja vanhempien sijaan nuoria kasvattaa valikoiden tietävät tai tietämättömät agitaattorit tai yhteen asiaan keskittyvät fakki-idiootit. Onko yhteiskunta, koulu tai vanhemmat käyneet tietoisesti vastahyökkäykseen näitä asioita vastaan? Ei. Minkä ääressä nuoret ja nuoret aikuiset viettävät eniten aikaa? Älylaitteidensa ja sen avulla oman ja kaverien naamakuvien kanssa. Ehkä joku perinteinen TV-sarja vielä koukuttaa, mutta sekin enemmän älylaitteen kuin televisiolaitteen kautta. Pitäisikö olla jo huolissaan?

Minkälaisen pohjan tämä luo tulevaisuudelle, ja samalla tuleviin päättäjiin? Heidän kykyynsä tehdä itsenäisiä päätöksiä, kun mistään ei voi jäädä ulos, ettei menetä kavereitaan, ja tehdäänkö kaikki päätökset edelleen vain kavereiden kanssa? Seuraako tästä korruption uusituleminen ja jos ei, seuraako siitä täydellinen eristäytyminen ja itsensä hylkiöksi tuntemisen tunne? Syvällisistä ja sivistävistä mielipiteistä tai näkemyksistä lienee turha edes mainita. Missä välissä ne olisivat ihmiseen yhtäkkiä putkahtaneet? Onko katastrofi enää vältettävissä?

Jossain jutussa vanhempi kertoi innokkaasti kirjoja lukeneen lapsensa lopettaneen kirjojen lukemisen sinä päivänä, kun tämä sai älypuhelimen. Sen vastapainona oli juttu, missä perhe ja sen lapset asuivat ilman älylaitteita ja jopa ilman sisävessaa. Ei se itsessään lisää sivistystä, mutta elämässä selviytymisen kykyihin ja oman pään käyttöön sillä on varmasti vaikutusta. Tietoa löytyy vielä vanhanaikaisemmilla tavoilla, kirjoista, kirjastoista tai kirjakaupoista hankituilla. Niissä tarjotaan tiedollisia kokonaisuuksia, analyyseja maailmasta ja ihmisestä. Jo muutamalla oleellisella perusteoksella saa melkoisen henkisen pääoman. Onko ihmiset oikeasti sitä mieltä, ettei tätä enää tarvita?

Meidän ainoa tehtävämme maan päällä ei voi olla, että täyttäisimme sen idiooteilla. Me tarvitsemme esiintymistaitoa, puhe- ja kirjoitustaitoa. Agitaattoreilla ja diktaattoreilla sitä yleensä on, sillä heidän menestyksensä perustuu juuri siihen, että kansa pysyy tyhmänä. Kansan pään voi täyttää toissijaisella ja vahingollisella tiedolla, eivätkä he itse sitä edes huomaa. Tätä kohti mennään yhä kovempaa kyytiä. Niin kuin maailman tuloista yli puolet menee kymmenelle prosentista ihmisiä, samalla tavoin kaikki ”tarvittava tieto ja totuus” alkaa olla yhä pienemmän joukon hallussa. Enää valtiot eivät kasvata tykinruokaa, vaan erinäisten vapaiden markkinavoimien ja helppoheikkien työn alla ovat hyödylliset idiootit.  

(Sinun kuuluukin epäillä, että joskohan näin on. Mikä minä olen mitään sanomaan, kunpahan heittelin vain `musta tuntuu´ olettamuksia ilmaan kuin mikäkin helppoheikki.) 

Karin katsaus kaikkeen osa 6

 ”Some on rahaa”

Minun maailmassa ei ole tähtiä kuin taivaalla. Minun maailmassa roska ei tipu kädestä minne sattuu ja toisen oma on toisen omaa. Minun maailmassa ei mennä massojen mukana, mihinkään suuntaan. Minun maailmassa eletään rauhassa ja vapauden, veljeyden ja tasa-arvon hengessä. Valitettavasti minun maailmani ei ole todellisuutta.  

Luen parhaillaan Peter Frankopanin Silkkitiet uusi maailman historia kirjaa, joka katsoo maailmaa muusta kuin lähihistoriassa voittaneiden näkökulmasta. Hyvin mielenkiintoinen teos, mutta yhtä kaikki, se mikä siinä nousee esiin on ihmisen ainainen tarve sotia ja haalia saalista. Lähes aina kaiken melskaukset takana on joko uskonto, vallanhimoinen hallitsija tai ahneus rikkauksiin tai pelkkään maa alaan. Näillä eväillä on tuhottu ääretön määrä elämää, sivistystä ja kulttuuria. Toisaalta ehkä ilman sotia ja Mustan surman kaltaisia epidemioita maapallo olisi liikakansoitettu äärimmilleen jo satoja vuosia sitten.

Tämä on omaa tulkintaani, mutta ehkä silkkitiet olivat omalla tavallaan kuin nykyinen EU, ne sekoittivat maailman kansoja, uskontoja, aatteita, kulttuureja, tapoja, perimää ja niin edelleen, ja lisäsivät suvaitsevaisuutta ja maailman yhteisöllisyyttä, kunnes aina aika ajoin kuvaan astui vaino ja tuho, kun joku alkoi haluta enemmän aloittamalla sodan oman uskontonsa levittämisen nimissä, kun tavoitteena oli pelkästään toisen kansan alistaminen ja heidän rikkauksiensa haaliminen itselle. Keski-Amerikan kansat alistettiin ja niiden rikkaudet siirrettiin Eurooppaan, mistä ne päätyivät lopulta kaupankäynnin yhteydessä hyödyntämään Kaukoidän kehitystä. Kirja valaisee hyvin sen, miten maanosien painoarvot vaihtelivat. Voiman lisäksi markkinat määrittelivät, mikä milloinkin oli ”in”. Milloin mausteet, milloin kankaat, milloin jalometallit, milloin orjat. Kaikki oli sallittua, alistaminen, tappaminen, ryöstäminen, kun se palveli oikeaa herraa ja tuotti itselle hyvinvointia.

Kuten nykyisinkin myös historiassa tärkeässä roolissa on ollut propaganda, luulot ja uskomukset vieraiden kansojen pahuudesta, jotka voi parantaa vain miekka tai luoti. Sitä samaa propagandaa suolsi tehokkaasti kolmannen valtakunnan kansanvalistus- ja propagandaministeri Joseph Goebbels. Meillä on tänä päivänä hirveä määrä ihmisiä, jotka eivät seuraa mitään asiallista tiedotusvälinettä ja tarkoitan tällä nyt suurin piirtein Ylen tai Maikkarin uutisia tai Helsingin sanomia ja maakuntalehtiä. Monille riittää pelkät viihdekanavat, iltapäivä lehdet, Seiska, TikTokit ja pinnallisimmat Podcastit. Ei tarvita kuin yksi ”Goebbels” ja tämä väki on altis ellei peräti valmis kääntymään minkä tahansa vaarallisen aatteen taakse.

Jos näkyvyyden ja samalla käytännössä eduskunta paikan on aiemmin voinut lähes poikkeuksetta ostaa joko omalla tai tukiryhmien rahoilla, niin tänä päivänä saman näkyvyyden voi järjestää somessa. ”Some on rahaa”, sen käyttö on edullista ja kun onnistuu erottumaan vahvoilla mielipiteillään olivatpa ne eettismoraalisesti oikeita tai vääriä, voi saada seuraajia ja lopulta äänestäjiä. Onko se sitten pelkästään tuomittavaa? Jokainenhan siihen pyrkii, että tulisi tavalla tai toisella kuulluksi. Onko vanhanaikaisten somea karttavien boomereiden aika sitten ohi? (Tässä on taas neljä vuotta aikaa ottaa väline haltuun...) Voinko mitenkään tuomita somen hyväksikäytön, kun mitä muuta kuin somea käytän itsekin, kun yritän esimerkiksi saada mahdollisimman pienin kuluin mahdollisimman monta katsojaa ohjaamalleni näytelmälle.

Niin se vain on, se joka pitää otteessaan tiedotusvälineitä, kuten esimerkiksi Putin, Erdoğan tai Orbán ovat todistaneet, sen on helpompi hallita maata haluamaansa suuntaan, eikä se välttämättä ole se humaanein suunta. Joten on syytä olla tarkkana kuulemiensa totuuksien kanssa, mistä kannattaa innostua ja minkä jättää omaan arvoonsa. Se auttaa, että seuraa maailmaa laajasti, eikä vain yhtä itselle mieluisinta ”totuutta”. Minun maailmassa tiedolla on väliä.

Karin katsaus kaikkeen osa 5

 

Taloudellisempiirinen ihmiskokeeni jatkuu mielenkiintoisissa merkeissä. Sain juuri verottajalta postia, että osanani on maksaa syksyllä jäännösveroa hieman päälle 180 euroa. Se on ok, ja odotettavissakin, koska viime vuoden verokorttini oli laskettu etuuksien mukaan ja loppuvuodesta tein jonkin aikaa palkkatöitä. Luulen tosin jo menettäneeni tuon vastaavan summan tai enemmänkin, koska palkkani maksettiin yhdessä erässä, vaikka se olisi oikeasti kuulunut kolmen eri kuukauden maksujaksoon. Sen sijaan, että kolmelta kuukaudelta olisi vähennetty suojaosuuteni, nyt kertamaksulla isommaksi muodostunut palkka oletettavastikin vähensi kokonaistuloani. Ehkä näin kävi, en tiedä, kun en osaa laskea. Ehkä vain lietson asiaa suotta, että hävisin tässä jo kerran ja  nyt saan siitä vielä lisärangaistuksen jäännösveron muodossa. Joka tapauksessa minä olen ihan iloinen veronmaksaja ja samoin otan yhtä iloisesti vastaan kaiken saamani tuenkin, silloin kun sitä todella tarvitsen.

Verottajan lisäksi sain postia myös Kelalta, missä se ilmoitti maksavansa minulle toimeentulotukea maalis- ja huhtikuulle yhteensä pullakahvien verran vajaat 200 euroa. Siis jonkinlainen etupainotteinen rahan vaihtokauppa. Tarpeen tämä olikin sillä maaliskuun alussa saamastani 880 nettopäivärahasta vuokra vesineen vei 820 euroa. Kela oli kanssani yhtä mieltä, että jäljelle jäävä 60 euroa sekä reilun 250 euron asumistuki ei tässä kuussa riitä elämiseeni sekä puhelinoperaattorin ja vakuutusyhtiön laskujen maksamiseen. Yhteiskunnallinen suojaverkko toimii, mutta vain perustarpeisiin.  

Toki minulla on muitakin isompia maksuja, vuokravakuudesta syntynyttä yksityistä velkaa, sekä ikuisesti edessäni vyöryvä, elämisen kuluista syntynyt Visalasku, joka kasvoi jälleen satasella jouduttuani ostamaan uuden ulkoisen muistin kesken kaiken kuolleen lisämuistin tilalle. Useiden vuosikymmenien aikaiset luovuustyöni eivät voi olla vain yhden tallentimen takana. Tiedän jo, että niistä hävisi melkoinen osa, vaikka aloin vasta vertailla tikuilta, koneelta ja oman muistini kätköistä löytyviä tiedostoja.  Jos saisin lyhennettyä visalaskua hieman enemmän, voisin jonain päivänä korjuuttaa myös pitkään rikkoontuneena olleen kitaravahvistimeni. Tietokoneenikin on yli 10 vuotta vanha ja tulostin vetää viimeisiään.

Ei auta kuin sinnitellä ja nauttia nykyisestä elintasosta siihen saakka, kunnes Kokoomus alkaa kehitellä kavennuksia tähän ah niin hulppeaan elintasooni. Ehkä sitä keppiä ja porkkanaa voisi tarjota vaihteeksi työnantajalle siitä, että he työllistäisivät ja maksaisivat työstä myös sellaista palkkaa, että sillä työntekijä voisi elää ilman tukia. Tai kenties Kokoomus yllättää ja kaivaa naftaliinista entisen puheenjohtajansa Ilkka Suomisen idean kansalaispalkasta. Sillä saataisiin raha kiertämään ja sen ääntähän siellä ymmärretään. Minäkin köyhäilijä laittaisin kaikki rahat kiertoon heti, jos minulla olisi sitä enemmän. Se palvelisi yhteiskuntaa enemmän, kuin tämä pennin venytys, missä edes välttämättömään ei ole rahaa. Miettikääpä sitä.

Karin katsaus kaikkeen osa 4

Aequat omnis cinis 

Vaalit on käyty, demokratia on puhunut. Ei tästä sen enempää, seuraan tilannetta. Laskin, että elämäni aikana minulla on ollut mahdollisuus antaa ääneni jo 46 vaalissa. Lienenkö ollut voittajan puolella milloinkaan? Ensimmäinen kertani oli vuoden 1979 eduskuntavaaleissa. Olin saanut äänioikeuden vasta reilua kuukautta aiemmin ja lähdin vanhempieni kanssa 20 kilometrin päässä olleelle äänestyspaikalle entiselle kansakoululleni. Ensikertalaisena minut toivotettiin tervetulleeksi.  

En muista ketä äänestin. Valintaan saattoi vielä tuolloin vaikuttaa vanhempieni kanta, mutta mikä se oli. Äiti on ollut ikänsä uskollinen yhden puolueen äänestäjä, kun taas isäni lienee ollut alati liikkuva äänestäjä koko ikänsä. Itse olen ollut fyysisesti alati liikkuva henkilö, joten muutamat vaalit ovat voineet jäädä siitäkin syystä väliin, ainakin presidentin vaalit ja kunnallisvaalit vuonna 2000, jolloin olin ulkomailla, enkä välittänyt pitää yhteyttä lähetystöön. Kuusissa europarlamenttivaaleissa olen tainnut äänestää joka kerta.

Olen kannattanut äänioikeusiän laskemista 16 vuoteen siksi, että myös nuoret saisivat mahdollisuuden äänestää kotipaikkakunnallaan ennen muuanne muuttoaan opiskelun tai työn perässä. Näin he ”oppisivat” äänestämisen ennen siirtymistään ja vaivautuisivat ehkä herkemmin ottamaan selville myös uuden sijaintipaikkansa poliittiset asetelmat. Jos niistä ei ole mitään tietoa eikä erityistä kiinnostustakaan ole, voi useimmilla jäädä äänestämättä, eikä siitä muodostu tapaa. Toisaalta nyt TikTokin ja muun pinnallisen tiedon aikakaudella alan hieman epäillä, millaisin perustein nuoret päätöksiään tekisivät. Meillä on jo nyt hyvin polarisoitunut nuoriso, ympäristö asioista ja maailman ja ihmisen tilasta kiinnostuneet nuoret ja sitten ”minä ensin ja minun oikeuteni - myös rajoittaa sinun oikeuksiasi” -nuoret.

Jos alan miettiä tätä, menen syvälle suohon ja muutun arrogantiksi ihmisvihaajaksi. Meillä on sohvaperunaa ja muuta tiedonvälityksen nimissä erityisesti kaupallisilla kanavilla suollettavaa paskaa, ja on oikeasti ihmisiä, joita vain tuo paska kiinnostaa. Se panee kyllä kysymään, olenko minä samaa kansaa kuin nuo tuossa? Me emme tule koskaan saavuttamaan missään vaaleissa mitään yhteistä tavoitetta. Olisinko autiolla saarella onnellisempi? Vai onko sohva ja paskakanavat jo nyt ”noille toisille” se heidän autiosaarensa, missä he ovat onnellisimmillaan?

Vaalit ovat tärkeitä ja sitä on syytä ihmetellä, miksi ne eivät merkitse joillekin mitään, kun heiltä kuitenkin sitä jupinaa tulee, ettei asiat ole hyvin, ettei mihinkään voi vaikuttaa. Vaaleilla vaikutat - vaikka äänestäisi häviäjääkin - siihen, ettei yksinvaltiutta pääse syntymään. Meillä on siitä huonoja esimerkkejä lähellä.  

Nyt en jaksa murehtia vaaleja, kun mietin, miten suuresta tragediasta on kyse, kun puoli terrabittiä henkilökohtaista elämää kuvien ja tekstien muodossa sisältänyt ulkoinen kovalevy kuolee? Jos laitan tähän rinnalle sodat, luonnon katastrofit ja maailman kaikki muut onnettomuudet ja vääryydet, niin pierun kokoisesta asiasta on toki kysymys. Joka tapauksessa henkilökohtainen dokumentaristini sai tässä kolauksen, sillä olen luottanut ulkoiseen kovalevyyn kuin vuoreen, koska tietokoneilla on tapana hajota, ja siksi en ole säilönyt koneelleni valokuvia ollenkaan. Olin juuri tekemässä kuvakirjaa historiastani muutaman vuoden ajanjaksolta, jolta se vielä puuttui ja jolloin otin vasta ensiaskelia digikuvaukseen ja jolloin tallennus oli pirstaloidumpaa kuin tänä päivänä, ja nyt juuri ne tiedot katosivat.

Onneksi suurin osa tasan 30 vuoden aikana eri tietokoneisiin suoltamistani teksteistä on tallessa vähintäänkin tikuilla (joista kaikki eivät toimi) ja kuvistakin suurin osa jo kuvakirjoissa, ja yhä originaaleina kameran korteilla, mutta paljon erityisesti muilta saatuja tai aikanaan työkameralla kuvattuja sekä reprottuja kuvatiedostoja katosi ikiajoiksi. Ja paljon sellaista, jota en enää muista. Ainut mitä tässä ihmettelen on se, miten viileästi tähän suhtaudun. Normaalistihan pompin seinille ja kiroan ja haukun itseni pienimmästäkin syystä ja nyt ei pienintäkään tunteen värähdystä. 

On ironista, että tasan 30 vuotta sitten ensimmäinen tietokoneeni hajosi kuukausien käytön jälkeen juuri sinä iltana kun ryhdyin tallentamaan sen sisällä olleita tiedostojani, muun muassa yhtä näytelmääni, laulujani ja aforismikokoelmaani. Sinne katosivat ikiajoiksi. Siitä opinkin paljon. Tietojen katoaminen on minulle iso asia, valtava menetys, koska ne ovat henkilökohtaisia tietojani, minun elämääni, minusta kummunnutta luovuuttani. Nyt kadonnut muisti sisälsi versiot minun kaikista kirjallisista töistäni (joskaan ei onneksi  kaikilta osin ainoastaan siinä). Johtuuko viileys siitä, että tiedostaa sen, että näinhän kaikelle lopulta käy. Yksi kone kuolee, tulee uusi kone. Yksi ihminen kuolee, tulee uusi ihminen. Yksi hallitus kuolee, tulee toinen hallitus.

Karin katsaus kaikkeen osa 3

 Onnellinen köyhä ilman syyllisyyttä ja häpeää

Nyt vaalien alla julkisuudessa on keskusteltu (mm. HS 31.3.) paljon köyhyydestä ja toimeentulosta. SAK julkaisi juuri professori Juho Saaren kanssa tekemänsä tutkimuksen, missä selvittiin, miten duunarityötä tekevän palkka riittää elämiseen. Huonosti. Yksi asiaa selvittävistä kysymyksistä oli, mikä vaikutus 250 euron käteen jäävän palkan vähennyksellä olisi toimeentuloon. Vastaavasti kysyttiin, miten 250 euron lisäys siihen vaikuttaisi. Johtopäätös oli, että duunareiksi itsensä kokevista reilusta miljoonasta kolmannes on vähintäänkin melko suuressa köyhyysriskissä. Luku on suuri kun muistetaan, että Suomen kansasta joka kymmenes elää muutenkin tukien varassa. Köyhä mutta onnellinen kansa?

Jos omista tuetuista nettotuloistani vähennettäisiin 250 euroa, minulle jäisi käteen noin 50 euroa elää kuukausi kunniallisesti. Keskimäärin tämän tasoista taloudellista tilaa minulla on jatkunut pienin poikkeuksin jo 20 vuotta. En häpeä tätä köyhäilyäni, päinvastoin, olen siitä ylpeä, että olen kuitenkin pitänyt nokkani pinnan yläpuolella. Olen onnistunut olemaan ryssimättä talouttani perusteellisesti, olen vain lievästi velkaantunut, mutta sitäkin velkaa tuloillani on mahdoton lyhentää. Minulla on edelleen luottokortti ja välillä erikoistarpeissa turvaudun ystävieni apuun. Joudun myös myymään vähäistä omaisuuttani (kirjoja, levyjä) pieniin taloudellisiin tarpeisiin saadakseni vaikka ruokailuun kuuluvan punaviinini ja joskus itse ruuankin.

Onneksi minulta puuttuu joitain ominaisuuksia, kuten pessimismi, introverttius, huolissaan olo ja taipumus alakuloisuuteen. Ehkä ”heikkoudesta” vahvuuden tekeminen on myös tietoista. Ok, olen virallisesti työtön, pian virallisesti niin sanotussa eläkeputkessa, mutta harrastusmielessä toimelias. Ok, epäsuotuisista FH-Pohjois-Karjala-geeneistäni huolimatta olen ikäisekseni hyvässä kunnossa, koska kuntoiluun kuten luovuuteenkin voi keskittyä edullisimmillaan myös ilman rahaa. Olisi silti erittäin tervetullutta, jos kuukausituloni lisääntyisivät 250 eurolla. Siinähän olisi jo valtaosa edullisimman suksipaketin ja monojen hinnasta. Sillä voisi saada uusia vaatteita, tai korjata kitaravahvistimen, ostaa muutaman kokoelmista puuttuvan kirjan. Voisin sillä rahalla käydä jopa kerran viikossa ammattiteatterissa tai konsertissa, jotka kiinnostuksestani huolimatta on pitänyt karsia elämästäni lähes olemattomiin. Ehkä voisin käydä kerran kuukaudessa ruokakulttuurista kiinnostuneena ulkona syömässä sen sijaan että kokkaan terveellisestä kasvisruokaa mahdollisimman edullisesti pelkästään kotona. Jospa en jossittelisi. Tähän on tultu kuitenkin pääosin omien valintojeni takia.

Koen olevani ihminen, joka teen itselläni empiiristä ihmiskoetta, kuinka selviytyä elämästä onnellisena köyhänä ilman syyllisyyttä tai häpeää. En syytä tilastani itseäni enkä yhteiskuntaa. Olkoon testattu arvoni työmarkkinoilla rikkaasta työhistoriastani huolimatta kehno. Olkoon niin, että liian rikas työkokemukseni estää pääsyn hanttihommiin, joita on muutenkin yhä vähemmän tarjolla. Olkoon niin, että ilman edes alimman korkea-asteen tutkintoa en näinä päivinä enää pääse niihin hommiin, joita olen elämäni varrella tehnyt. Ikärasismiahan meillä ei ole, niin siitä en sano mitään. Minulla olisi vielä paljon annettavaa työrintamalla ja yrittäjäksi ryhtyisin heti, kun minulla olisi turvanani tuhannen euron käteen jäävä kansalaispalkka. Sitä odotellessa.

Karin katsaus kaikkeen osa 2

”Kulttuuri on luksuspalvelu…” Otan sen nyt irti perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purran lausumasta asiayhteydestä, enkä tarkoita lainauksellani tässä kirjoituksessa sitä, että ”eliittikulttuuria oopperoineen” tuetaan liikaa, että valtion pitäisi säästää vähentämällä niiden tukemista. Tuen yksi tarkoitushan on tuoda myös niin sanottu korkeakulttuuri koko kansan mahdollisuudeksi. Mutta jotkut näkevät, kuten persut vaaliohjelmassaan, ettei koko kansa tuollaista ja montaa muutakaan ”läpipolitisoitunutta vihervasemmistolaista” kulttuuria tarvitse.

Mutta jos katsotaan asiaa työttömän yksilön, eikä valtion vinkkelistä, niin hänen arjessaan voidaan hyvällä syyllä sanoa, että hänelle kulttuuri on luksusta, johon hänellä ei ole juuri pääsyä. Jos hänen tilinsä valtion jakamista tuista huolimatta on koko ajan miinuksella, ei sitä miinusta kulttuurilla lisätä. Tästä seuraakin ajatus, miksi työttömiä ja köyhiä ei voisi tukea suoraan valtion kulttuurisetelillä, jonka he voisivat käyttää omavalintaiseen kulttuuriin, elokuvalippuihin, konserttien pääsylippuihin, kirjoihin, tauluihin, taide-esineisiin ja niin edelleen. Kun myös tulottomilla tai pienituloisilla olisi vara käyttää kulttuuripalveluja, tukisi se suoraan myös niiden palvelujen tarjoajia.

Kulttuuri- ja liikuntasetelejä on jo olemassa, niitä jakavat työnantajat työntekijöilleen, samoin kuin terveyspalveluja työterveydenhuoltoineen. Ilman henkistä ja fyysistä tukea ja virkistystä jäävät juuri ne, joille se eniten olisi tarpeen. Älkää kysykö minulta, mitä tämä maksaisi, en ole ekonomi. Jos olisin, en olisi uuttera, kulttuuri- ja liikuntaharrastuksestani ja terveydestäni huolta pitävä köyhä työtön, vaan todennäköisesti henkisesti ja fyysisesti laiska ja terveydestäni välinpitämätön mulkvist, joka möläyttelisi tukea tarvitseville, että menkää elätit töihin, ette te mitään kulttuuria tarvitse.  

Hämmennetään soppaa vielä lisää muistuttamalla, että osa luksuspalveluja tukevista euroista tulee (peliongelmaisilta) köyhiltä Veikkauksen käsien kautta. Sen valtiolle tilittämästä reilusta miljardista 53 prosenttia on jakanut opetus- ja kulttuuriministeriö muun muassa oopperalle.  

Vielä kulttuuriuutinen lopuksi. Hesarissa (23.3.) oli kulttuurisivuilla juttu vuonna 1903 perustetusta Vinhan kirjakaupasta Ruovedellä, tai tarkemmin sen ”pelastaneista” uusista kirjakauppiaista Mikko Vartiaisesta ja Pasi Vainiosta. Hieno idealismiin perustuva kulttuuriteko, vastaava mitä Rosebudin toimitusjohtaja Hannu Paloviita tekee omilla myymälöillään. Me tarvitsemme tällaisia kirjan rakastajia, jotka pitävät sen hengissä vaikeiden aikojen yli. Ennustukseni on, että jonain päivänä kiinnostus kirjaan vielä palautuu. Älkää työntäkö hyllyjenne aarteita kierrätykseen, sillä jonain päivänä niillä on vielä rahallista arvoa, päinvastoin kuin tänään. Näinä pienten painosten aikoina kirjat, joiden sisällöllä on arvoa, tulevat vielä tulevaisuudessa olemaan kysyttyjä. Mark my words.

Karin katsaus kaikkeen osa 1

 

Aloitan uuden kirjoitussarjani kansainvälisillä uutisilla. Se kertokoon, minkä kokoluokan asioista aion tällä ”palstallani” kirjoittaa. Kiinan kansantasavallan presidentti Xi ja Venäjän federaation presidentti Putin tapasivat Moskovassa. Siinä, mitä he puhuivat ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa, sillä minun huomioni kansainvälisissä uutiskuvissa kiinnittyi täysin siihen, miten herrojen presidenttien tuolit oli asetettu lehdistötilaisuudessa. Putin, vieraan vasemmalla puolella, kuten isännät aina, istui tuolissaan, joka oli asetettu tasavertaiseen kulmaan suhteessa Xi’in ja lehdistöön. Sen sijaan Xin tuoli oli suunnattu huomattavan paljon enemmän lehdistön kuin Putinin suuntaan. Tämä ei voi olla sattumaa, vaan tarkasti etukäteen mietitty asia. Puhuessaan Putinille Xi joutui kääntämään ikävästi päätänsä, mikä oli jäykkäniskaiselle ihmiselle paitsi vaivalloista, se myös näytti epäedullisemmalta kuvissa. Tämä täytyi olla Putinin tarkoituskin. Kiusa se on pienikin kiusa. Tuli mieleen Saksan entisen liittokansleri Merkelin vierailu Moskovassa, kun Putin päästi tapaamiseen koiransa, vaikka tai koska tiesi Merkelin pelkäävän niitä. Mutta miksi Putin tekee näin? Riittääkö viimeisimmässä vierailussa syyksi pelkästään se, että hänen ei tarvitsisi katsoa Xi’ä silmiin niin usein eivätkä toimittajat kiinnittäisi niin paljon huomiota hänen jalkojensa heilutteluun ja pälyilyynsä. Vai onko hän vain läpeensä ilkeä mies?

Kiira Korpi julkaisi runokirjan. Tai sanotaan, että Otava kustantamo sen teki, koska haistoi siinä rahan. Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander kirjoitti asiassa 22.3. ilmestyneessä lehdessä ansiokkaasti, että kustantamo on enää pelkkä pörssi. Viime kesän Vammalan vanhan kirjallisuuspäiviin saakka Majander oli uskonut, että kustantamot julkaisevat kirjoja niiden sisällön vuoksi. Nyt hän toteaa, että markkinointiväki voitti, sivistys on toissijaista. Korven kirjaa Hyppää vaan! on lyöty kohtuuttomankin kovaa, mutta se johtunee siitä, että Suomessa ei juuri runoutta julkaista, hyvääkään, ja sitten kun julkaistaan niin… Tämä sisältää viestin myös pöytälaatikkokirjailijalle, että jos et ole hankkinut hyvää tai huonoa julkisuutta, turhaan yritätkään saada mitään esille.

Lopuksi palanen omaa harrastuselämää. Teatteri Kultsaan ohjaamani Vuoriston kaunottaren esityskausi päättyi juuri, saimme yli 500 katsojaa 91 prosentin täyttöasteella. Jonkinlainen hitti siis. Tämä itse tekeminen onkin köyhälle ainoa tapa harrastaa kulttuuria, ilman tuloja tai isompia menoja. Erehdyin nimittäin tämän saman kuukauden aikana käymään elokuvissa, ensimmäisen kerran vuoteen, ja katsomassa ammattiteatterin esityksen, ensimmäisen kerran sitten viime kesän, ja varaamaan lipun jääkiekko-otteluun, ensimmäisen kerran 40 vuoteen. Köyhän ei pitäisi riehaantua tällä tavoin. Nämä eivät ole köyhän oikeus. Köyhän ei pidä osallistua vaan olla passiivinen. On ihan omaa syytä, että elän nyt jopa puolikuuta ilman rahaa velaksi ja ystävien tukemana. Tältä rintamalta ei mitään uutta.